KONSERTTIARVIO
|
| |
|
|
| |
|
|
21.10.2016
|
|
Albert Lee valloitti yhtyeineen valikoituneen yleisön Tampere-talossa. Turha
konserttimaisuus ja jäykistely vältettiin. Siksi ilta olikin loistava.
Brittiläinen Albert Lee on kiistatta yksi aikamme suurimpia countrykitaristeja.
Hänellä on selkeästi oma soundi, jonka maallikkokin vaivatta tunnistaa. Leen
tilille on vuosien saatossa kertynyt levytettyjä raitoja – kavereina kaikki Dolly
Partonista Sakari Kuosmaseen – siinä määrin runsaasti, että tunnistettavaa
myös piisaa.
Tasaiseen tahtiin vuodesta 1979 lähtien omia levyjäkin julkaissut ja aina
ehtiessään ahkerasti keikkaillut Lee ei olemukseltaan täytä mahtailevan
kitarasankarin määritelmää. Nöyrä ja hyväntuulinen soittoniekka ei kukkoile tai
pidä itsestään turhaa meteliä. Tästä syystä hänet tunnetaankin paremmin
soitostaan muiden levyillä. Kun toimii ”vain” kitaristina, joku muu hoitaa
kehumisen, ja Lee voi omalta osaltaankin siirtää puhevastuun kuusikieliselle.
Albert Leen pitkä ura voidaan kätevästi jaksottaa enemmän huomiota saaneiden
projektien mukaan. Seitsemänkymmentäluvun alkupuolella Heads, Hands & Feet
nosti hänet suuremman yleisön tietoisuuteen. Silloinkaan hän ei ollut mikään
eilisen teereen poika. Hän oli muun muassa ehtinyt tuurata Ritchie Blackmorea
Jon Lordin albumilla ”Gemini Suite”. Olipa hän mukana myös Green Bullfrog -
älppärillä, jonka tekemiseen Blackmorekin osallistui.
Head, Hands & Feetin jälkeinen etappi oli liittyminen Emmylou Harrisin Hot
Bandiin vuonna 1976. Osuvasti nimetyssä countrymusiikin superkokoonpanossa
Albert korvasi suuren suosikkinsa James Burtonin, tällä kun oli liiaksi kiireitä
Elviksen soolokitaristin toimessa. Pari vuotta myöhemmin oli edessä hyppäys
Eric Claptonin kelkkaan viideksi vuodeksi. Sen jälkeen alkoi parinkymmenen
vuoden mittainen yhteistyö Everly Brothersin kanssa.
Lisäksi Albert Lee on alusta alkaen kuulunut mainioon Rhythm Kings -
superkokoonpanoon, jonka Bill Wyman perusti vuonna 1997. Sen riveissä hän
vieraili edellisen kerran Tampereellakin. Keikasta (niin kuin kaikesta nykyään) on
jo yli kymmenen vuotta aikaa.
Turhia jäykistelemättä
Vaikka Albert Lee oli odotettu vieras Suomeen ja Tampereelle, kovinkaan sankoin
joukoin yleisö ei hänen konserttiinsa löytänyt. Penkkejä jäi tyhjäksi harmillisen
runsaasti. Kuulijoita olisi isoon saliin mahtunut saman verran lisää, eikä
sittenkään olisi ahdistanut.
|
Blues-Finland.comin kanssa yhteistyössä
Burlesque Expose Tampere-talossa 19. marraskuuta
|
Leen pitkäaikainen kokoonpano Hogan's Heroes laittoi pillit pussiin viime vuonna.
Tampere-talossa esittäytyi täkäläisille faneille hänen konstailemattoman
kompakti nykybändinsä. Sen muodostavat kosketinsoittaja JT Thomas, basisti
Will McCregor ja rumpali Jason Smith. Nelikko soitti irtonaisen rennosti turhia
jäykistelemättä. Hyvää meininkiä ei peitelty, ja keskinäinen ilonpito välittyi
yleisöllekin. Esimerkiksi Thomas ei välillä meinannut innostukseltaan pysyä
jakkaralla. Smith piti lennokkain ottein ja laajoin liikeradoin komppia yllä. Samalla
hän näytti kirittävän McCregorinkin melkoiseen laukkaan.
Plussana pitää mainita myös se, että bändistä kaikki lauloivat. Erityisesti
kööreissä urakoinut Smith osoittautui oivalliseksi taustalaulajaksi. Hänen
äänensä oli kuin countryyn tehty ja sopi hyvin Leen pariksi. Eikä sovi unohtaa
sitäkään, että Albert Lee itse on miellyttävä ja sielukasääninen tulkitsija. Joskus
ominaisuus vaan jää hänen kitaransoittonsa varjoon.
Lainamateriaaliin nojaten
Albert Lee ei ole koskaan profiloitunut erityisen tuotteliaaksi lauluntekijäksi. Hän
taitaa määrän sijaan panostaa laatuun. Levyille ja keikkasettiinkin on yleensä
valikoitunut pääasiallisesti lainamateriaalia. Yksi oma piisi lienee kuitenkin esitetty
hänen kaikilla keikoillaan viimeisen neljänkymmenen vuoden ajan. Leen
tunnussävelmä, Heads, Hands & Feetin ajoista mukana kulkenut ”Country Boy”,
kuultiin totta kai myös Tampereella. Kipakka menopala huipensi
puolitoistatuntisen konsertin odotetusti.
Iltaan mahtui muitakin merkkipaaluja uran varrelta. ”Luxury Liner” oli aikoinaan
ensimmäinen kappale, jonka Lee levytti Emmyloun kanssa. Everlyn veljesten
suuntaan kumarsi ”No One Can Make My Sunshine Smile”. Samalta
sylttytehtaalta lienee mukaan tarttunut myös Ray Charlesin kirjoittama ”Leave My
Woman Alone”. Sitä bändi maustoi komein gospelkuoroin. Kappaleen loppuun
oheistettiin Claptoniakin muutaman tahdin mittaisen ”Layla”-sitaatin verran.
Kappaleella ”I'm Ready” startannut keikka ei tarjonnut isoja yllätyksiä. Jokunen
uudempi valinta oli mukaan päätynyt, mutta useimmat kappaleet ovat kuuluneet
Leen ohjelmistoon jo pitkään. Illan aikana kuultiin tietysti nopeatempoisia
country- ja rockabillykappaleita, joissa Leen tunnusomainen plektra- ja
sormisoittoa yhdistelevä, banjomainen pikkaustekniikka pääsee oikeuksiinsa.
Carl Perkinsin ”Restless” ja Richard Thompsonin ”Tear Stained Letter” ovat
oivallisia esimerkkejä tästä osastosta. Niissäkään ei luiskahdettu
sorminäppäryyden ryöstöviljelyn puolelle. Lee malttoi välillä kitaroida
suoraviivaisemminkin.
Toisena ääripäänä mukaan mahtui hitaampaa tunteilua. ”Highwayman”, ”Till I
Gain Control Again”, ”Wheels” ja ”Evangelina” ovat countryklassikoita kaikki.
Niistä kahden ensin mainitun ajaksi Lee siirtyi pianon taakse. Puolitempoisempaa
tarjontaa edustivat tuoreemmat lisäykset ”Runaway Train”, ”Two Step Too”, ”
Spellbound” sekä toisen setin avannut vanha tuttu ”Pink Bedroom”.
|
|
|
Keikka kesti kokonaisuudessaan puolisentoista tuntia. ”Country Boyta”
luontevasti seuranneen encoren aluksi Lee istahti jälleen pianon ääreen. Kuultiin
Leen parin vuoden takaisella akustisella levylläänkin versioima Glen Campbellin
”A Better Place”. Koskettavan balladin päälle kuivattiin posket, ja ”Tear It Up”
paketoi illan vauhdilla.
Illan päätteeksi kättelyt
Nykypäivänä on enemmän sääntö kuin poikkeus, että keikoilla myydään levyjä,
paitoja ja krääsää. Albert Lee valitteli, että hänellä ei ole mitään myytävää
mukana, mutta hän tulee kyllä keikan jälkeen aulaan juttelemaan halukkaiden
kanssa.
Joviaalisti maalaispoika kuuntelikin kehut, kirjoitti nimmarit ja poseerasi
valokuvissa samalla kun siemaili hyvin ansaitsemaansa punaviinilasillista.
Konserttikansa jonotti tönimättä, ja homma sujui luonnikkaasti. Eräs
maalaispoika oli porukan poikkeus. Hän ei malttanut jonottaa, vaan koukkasi
takasektorin kautta jututtamaan illan tähteä ja kuviin poseeraamaan.
Ainoa miinus oli se, että ensimmäisen setin aikana livesoundissa oli hieman
toivomisen varaa. Basso ja kitara eivät kaikin ajoin oikein erottuneet. Tässä
tapauksessa se oli erityisen harmillista. Onneksi väliajan jälkeen ongelma oli
korjattu. Kaiken kaikkiaan ilta oli loistava. Liika konserttimaisuus ei esitystä
vaivannut, vaan fiilis oli kohdallaan.
MARKO AHO
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2016
.
|
|
