 |
| (c) 2007 Blues-Finland.com |
| Heviä, sapelitanssia ja suistobluesia 20.2.2007 Virolaisen Andres Rootsin tie bluesin sydämeen on ollut mutkainen. "Minut varmaan ristiinnaulitaan, mutta en sanoisi Virossa olevan bluesin skeneä", Bullfrog Brown -yhtyeen perustaja sanoo Steve Luryn haastattelussa. Ajateltaessa paikkoja, joista suurimmalla todennäköisyydellä löytää laadukasta bluesia, ei Viro välttämättä tule ensimmäisenä mieleen. Bullfrog Brown on kuitenkin trio, joka voi muuttaa monen mielen. Bändin muodostavat Andres Roots (kitara), Alar Kriisa (laulu) ja Üllar Kärt (huuliharppu). Heidän musiikkinsa sekoittaa Delta Bluesia omaperäisiin sanoituksiin. Heidän esiintymisessään on energiaa ja hauskanpidon tunnetta; nämä ominaisuudet puuttuvat usein nyky-bluesin yhtyeiltä. |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
| Andres Roots (c) Siret Roots |
| Bändi kiersi taannoin Britanniaa. Pikaisen rundin aikana minulla oli mahdollisuus jutella Andresin - bändin perustajan, sanoittajan ja voimahahmon - kanssa. Mikä alun perin herätti kiinnostuksesi musiikkiin ja miten päädyit kitaran varteen? Isäni soitti nuoruudessaan kitaraa ja rumpuja, hän lauloikin kotioloissa. Hänellä oli myös vinyyli- ja kelanauhakokoelmat. Ilmassa oli aina musiikkia, Stonesista Bachiin. Aikaisimpia muistojani on riehuminen Hatsaturjanin "Sapelitanssin (Sabre Dance)" mukana. Eikä kyseessä ollut Dave Edmundsin versio! Silloiseen neuvostoaikaan ei oikeastaan pystynyt hankkimaan rock- ja blues-levyjä. Joskus 80-luvun lopulla julkaistiin vihdoin kokoelma, jossa oli Elvistä, varhaista Rolling Stonesia, Doorsia, CCR:ää, Deep Purplea, Led Zeppeliniä ja niin edelleen. Toisaalta synnyinkaupungissani Tallinnassa pystyi vastaanottamaan Suomen telkkaria ja radiota. Vuonna 1984 olin 8-vuotias, eikä minulla ollut varsinaista lempimusaa. Isäni oli kuitenkin ahkera musiikin nauhoittaja ja teki paljon työtä asian eteen. Joitain vuosia myöhemmin hän toi minulle Moskovasta kasettidekin - sellaista tavaraa myytiin Virossa vain tiskin alta. Isäni sanoi: "Nuoret miehet eivät kuuntele discoa tai hip-hopia. He kuuntelevat heavy metalia." En voi koskaan kyllin kiittää häntä, sillä ilman tuota ohjetta en olisi koskaan tarttunut kitaraan. AC/DC:n "The Razor's Edge" (1990) oli todellinen impulssi. Ostin Tallinnasta sen piraattinauhana, toisella puolella oli Judas Priestin "Painkiller". Sitten otin isäni tshekkiläisen Cremona-kitaran ja pyysin häntä opettamaan minua. Hän opetti minulle virittämisen, muutaman soinnun ja bluesin perusprogressioita. Sitten hän osoitti kasettisoitinta ja sanoi: "Kappale on tuolla. Soita." Niinpä teinkin. Miten löysit bluesin? Vuonna 1992 isäni vei minut katsomaan John Hammond Junioria, joka soitti festareilla Pärnussa. Koska hänen kerrottiin soittaneen sekä Hendrixin että Claptonin kanssa, päätimme lähteä keikalle. Useita encoreja tehneen paikallisen lämppäribändin jälkeen John otti stagen harppuvalikoimineen ja National-kitaroineen. Hän istuutui ja alkoi soittaa. Samalla oloni oli parempi kuin koskaan - se oli kokolailla siinä. Vähän tuon jälkeen ostin ensimmäisen Muddy Waters -levyni Tanskasta. Muistan kuunnelleeni "Train Fare Bluesia" ja ajatelleeni: "Miten hän saa kitaran soimaan noin hyvin? Miten bändi on noin ennen kuulumattoman vapautunut ja luonnollinen?" Taidan edelleen etsiä vastauksia! Onko Virossa paljon muita blues-akteja; onko varsinaista blues-skeneä? Minut varmaan ristiinnaulitaan, mutta en sanoisi täällä olevan bluesin skeneä. On faneja ja hyviä soittajia, mutta ei ainakaan vielä kunnon yhteisöä. On liikaa eroja ja liian vähän yhteistä. Lähin blues-klubi on Latvian Riikassa. Yli kymmentä blues-bändinä itseään pitävää on harvoin toiminnassa samanaikaisesti. Niistäkin puolet menevät mielestäni classic rockin tai folk rockin piiriin. Toisaalta puolet blues-faneiksi tunnustautuvista luulevat, että Led Zeppelin on bluesin aa ja oo. Teknisimmät yhtyeet ovat keskinkertaisia Blues Brothersin ja SRV:n cover-bändejä... Haapsalun "Augustibluus" on kuitenkin maassamme hyvä puoli. Rommy Sultangirejev aloitti homman vuonna 1993, ja hän on antanut hankkeelle kaikkensa. Mies ansaitsee kunniamerkin. |
 |
| Kitaratyylisi on lähellä Delta Blues -perinnettä. Mikä on siinä nykytyylejä parempaa? Ketkä ovat suurimmat vaikuttajasi? Olen soittanut todella monentyyppisissä bändeissä, ja aina minua on kielletty sekoittamasta liikaa bluesia ilmaisuuni. En ole loistava kitaristi, ennemminkin itsepäinen. Lopulta päätin perustaa oman bändin ja soittaa musiikkia, joka tulee luonnollisesti. Täysikokoisessa yhtyeessä sähkökitaristi hoitaa joko rytmin tai soolon - pianisti tekee sen yhdellä kädellä. Lähdin etsimään tuota toista kättä. En tehnyt tietoista valintaa lähetä kohti deltaa: otin vain kitaran kauniiseen käteen, ja syntynyt soundi on säilynyt siitä lähtien. |
| Viehättävintä deltassa ovat rytmit. Ne ovat paljon rennompia mutta silti monitahoisempia kuin vaikkapa päivän Chicago Bluesissa. Ja vielä funk-basson tyylinen läiskiminen - Charley Patton ja Bukka White osasivat sen! Myös Son Housen näkeminen videolta oli todellinen löytö. Lähdin tutkimaan Son Housen tyyliä vuonna 2004. Johnny Shines on kuitenkin vaikuttanut minuun ehkä enemmän kuin kukaan muu; hänen rytminsä, slide-soittonsa ja tunnelmansa ovat upeita. Ja sitten vielä kaikki Lonniesta Robert Johnsoniin, Muddystä Mississippi Fred McDowelliin. Se on maailman hienointa musiikkia. Monet aloittelevat blues-artistit tekevät omat biisinsä, mutta usein ammentavat vanhasta lyriikkaperinteestä. Teidän sanoituksenne ovat piristävän omaperäisiä, paikoittain niissä on keveää surrealismiakin. Mikä sinua inspiroi, keitä ovat innoittajasi? Rehellisesti, Bob Dylan. Suomen telkkarista näkemäni Woodstock-veto vuonna 1994 oli ratkaiseva. Musiikin ja sanojen yhdistelmä muutti kaiken - ja todella pidin soundin rosoisuudesta. Olen ihan Nalle Puh -leiriä: annan vain sanojen tulla. Useinkaan en tiedä mitä ne tarkoittavat, mutta tiedän milloin ne kuulostavat hyviltä. Mikä tahansa voi aiheuttaa inspiraation - jos vain löydän paperia ja kynän, on minulla pian uusi biisi. Sanoit "keveää" - se on kohteliaisuus. Eniten vanhan bluesin sanoituksissa pidän niiden asenteesta. Monet päivän sanoittajista ottavat kaiken liian tosissaan. Samalla he kadottavat sen itsetietoisen hymyn, joka mielestäni on bluesin ydin. Biisien välillä voi olla valtaviakin eroja. Bluesia voi olla kappale miehestä, jolla on paha olla - mutta mielestäni ei koskaan miehestä, joka rypee itsesäälissä. Miten näet bluesin tulevaisuuden, onko sitä? Jos elävällä musiikilla on tulevaisuutta, en pelkää myöskään bluesin puolesta. Yhdysvalloissa pelättiin 40-luvulla levyjen jyräävän konserttimuusikot, ja levytyspanna astui voimaan. Monet ovat myöhemmin nauraneet tuolle, esimerkiksi minä. Monet asiat kuitenkin osoittavat, että eihän tässä olla vielä aivan metsään menty. Ongelma ei ole blues. Ongelma on easy-listening -tavara, jota on viimeisen 25 vuoden ajan markkinoitu bluesina. Kaikki tuntemani blues-artistit kertovat, että heille ollaan tultu sanomaan: "En pidä bluesista, mutta teidän musanne on loistavaa!" Tätä tapahtuu kaikkialla: Virossa, Tshekissä, Suomessa. Tuollaisia lausuntoja antavat eivät ole koskaan kuulleet bluesia. Kyllä he varmasti Gary Mooren ja Eric Claptonin tietävät, mutta toisaalta he eivät kykene erottamaan Howlin' Wolfia Aatamista. En tarkoita etteikö bluesin pitäisi kehittyä. Bändit kuten Deltahead ja Black River Bluesman ovat mahtavia, mutta ulkopuolisten vaikutteiden hyödyntämisen ja oman osaamisen kaupallisen vesittämisen välillä on valtava ero. En usko, että bluesin käyttäminen vaikka hip-hopissa, rockissa, countryssa tai popissa edustaa "evoluutiota" - päinvastoin. Bluesin pitää tulla luonnostaan, ja sen keinotekoinen kasvattaminen pitäisi lopettaa. Bluesin säilyttämisestä jankuttaminen ei mielestäni pelasta sitä. Se vain lukitsee bluesin museoon johonkin Wagnerin ja Dixielandin välimaastoon. Jos haluamme bluesin elävän, on korkea aika lakata käyttäytymästä kuin se olisi kuolemassa. STEVE LURY Linkit: Bullfrog Brown, Bullfrog Brown MySpace |
| Bullfrog Brown (c) Evert Palmerts |