KONSERTTIARVIO
|
The Blasters – asennetta ja svengiä Hämeenlinnassa
|
|
|
| |
15.2.2019 Kuvagalleria
Aulanko Areenalla villitsivät The Blasters, The Restless, Housewreckers ja
The Beat from Palookaville. Amerikan musaa ja hyvää meininkiä iltamissa
piisasi.
Hämeenlinnan Aulanko Areenalla järjestettiin helmikuun alkupuolella varsin
korkeatasoiset rokkibileet nimikkeellä Hold Fast Goes RRnights. Illan esiintyjiä voi
hyvällä syyllä kutsua pitkän linjan bändeiksi.
Neljästä ryhmästä kolme on juuri keski-iän kynnyksellä. Amerikkalainen The
Blasters ja brittiläinen The Restless täyttivät kumpikin äskettäin 40 vuotta.
Kotimaista billyosaamista hipoissa edustanut Housewreckers on pari, kolme
vuotta nuorempi. Kepeän tuulahduksen länsinaapurista tuonut The Beat From
Palookaville on kokoonpanona tuoreempi, mutta ei silläkään enää mitään
lastentauteja vaivoinaan ole.
|
Etukäteen kuultiin huhuja Phil Alvinin
heikosta tolasta. Oli kuulemma mies
näyttänyt kovin huteralta saapuessaan
hotelliin aiemmin päivällä. Vuonna 2012 Phil
oli kuolla: hän lyyhistyi kesken kiertueen, ja
muutaman minuutin ajan hänen luultiin
olevan kuollut. Hän on toipunut hitaasti,
mutta tapahtuma on jättänyt jälkensä.
Esimerkiksi liikkuminen on verkkaista.
Työnsipä Aulangollakin John Bazz hänelle
leikkisästi selästä vauhtia, kun bändi illan
päätteeksi palasi encoreen. Huhut pitivät
paikkaansa.
Solistin ulkomuoto oli totta vie hauras, mutta
mies näytti sisäisesti olevan voimissaan.
Ekassa kappaleessa tuli jo selväksi, että
persoonallisen vahva lauluääni on edelleen
hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Sitä
paitsi ani harva artisti sitä kuolemansa
jälkeen nousee edes lavalle.
”Long White Cadillac” on yksi The Blastersin
yhä laajalti muisteltujen kulta-aikojen isoista
|
|
Phil Alvin
|
piiseistä. Hämeenlinnassa soi myös Roy Orbisonilta lainattu ”Go, Go, Go”, joka
monien muiden artistien versiona tunnetaan nimellä ”Down the Line”. Sekin oli
muistuma miltei neljän vuosikymmenen takaa. Blastersin versio nimittäin ilmestyi
livelevyllä ”Over There” vuonna 1982.
Dave Alvin teki ennen lähtöään kuomilleen sen verran tuhdit eväät, että niiden
turvin pötkisi pitkälle. Onneksi Blasters ei kuitenkaan pitäydy pelkässä vanhojen
muistelussa ja kierrätyksessä. Tuoreimmilta julkaisuilta on valikoitunut uuttakin
tarjontaa settiin. Komeasti svengaava ”Rock My Blues Away” ja kipakasti
hölkkäävä ”Love Me With A Feeling” ovat poimintoja viimeisimmältä levyltä.
Johnny Paycheckiltä lainattu reuhakka country ”Precious Memories (Only Hell My
Mama Ever Raised)” puolestaan julkaistiin sen edeltäjällä.
Phil Alvinin kitaransoitto oli vaisua, viitteellistäkin, mutta se ei menoa haitannut.
Hän näytti soittavan lähinnä itselleen. Keikan edetessä otteet tomeroituivat. Hän
alkoi päästä vauhtiin. Keith Wyatt oli vauhdissa alusta alkaen. Hän soitti koko
keikan peijakkaan komeasti. Erityisesti näissä kolmessa oman aikakautensa
kappaleessa hän oli pitelemätön.
Bazzin ja Bill Batemanin yhteistyötä oli ilo seurata. Vuosien mukanaan tuoma
saumattomuus piti kompit kulkemassa. Bazz nyhti bassonsa kieliä kahdella
sormella saaden aikaan vahvasti kontrabassomaisen soundin. Siitä huolimatta
joku kuului kritisoivan, että eihän niillä ole edes bassoa. Batemanin
rummutuksessa soi rehvakkuuden rinnalla koko ajan kepeämpi svengi.
Paiskomaan ei lähdetty, vaikka rokkia soitettiinkin.
Keikan loppupuoli Hämeenlinnassa mentiin vanhoissa tutuissa kuvioissa, eikä se
todellakaan haitannut. Daven kynäilemien rokkien ”Border Radio” ja ”Trouble
Bound” oheen tuli (Little Willie Johnilta Blastersin kakkoslevyllekin lainattu) ”I´m
Shakin” – komeasti nytkyttelevä ja tärisyttävä kestosuosikki. ”Common Man” ja
”Dark Night” laajensivat tuttuun tyyliin elinpiiriä suuntaamalla pitkospuita pitkin
suolle. Kourassa ollut kartta lienee hahmoteltu John Fogertyn ohjeiden mukaan.
Creedencemäisesti riffittelevä kappalepari tarjosi Keith Wyattille hieman muusta
setistä eroavaa soolomaisemaa. Sielläkin hän liikkui tottuneesti.
Phil Alvinin vanha keikkasuosikki ”Crying For My Baby” vei tunnelmaa piirun verran
bluesimmaksi. Kitarasooloon haettiin vauhtia hiljaisemman fiilistelyn kautta. Oman
kitaransa sivuun laittanut Alvin kaivoi huuliharpun taskustaan. Harppusoolosta
saatiin luonteva siirtymä mainioon, keikan loppumista enteilleeseen menopalaan
”So Long Baby Goodbye”. Sitä seurannut ”Red Rose” ja bändin ohjelmajulistus
”American Music” viimeistelivät keikan napakalla otteella.
Encorena kuultiin rivakka luenta Leiber-Stoller-klassikosta ”One Bad Stud”. Wyatt
osoitti itsekin olevansa varsinainen one bad stud soittaessaan kitaransa tyhjäksi.
Pitkälti toistakymmentä säkeistöä kestänyt soolo lähti rivakoin ottein liikkeelle.
Siitä huolimatta se vain paransi askellustaan koko ajan. Huikea päätös hienolle
illalle!
Rockabillya, skata, show’ta ja meininkiä
Rokkifestareilla paalupaikka ei ole läheskään niin tavoiteltu kuin kilpa-ajoissa.
Housewreckersin kontolle lankesi Aulangon-kemujen avaaminen heti
iltakahdeksan jälkeen. Tömäkästi bändi illan avasikin. Johnny Kidd and the
Piratesin ”Please Don´t Touch” täräyttää bileet kuin bileet käyntiin
takuuvarmasti, niin nytkin. Eikä sykettä päästetty liiaksi laskemaan jatkossakaan.
Kitaristi-laulaja Teukka Aalto latasi yhdessä basisti Janne Anttosen ja rumpali
Hape Kunnaksen kanssa menemään kovalla intensiteetillä. Simon &
Garfunkelin ”Mrs Robinson” toi heleämpää näkökulmaa raisumman rokkauksen
vastapainoksi. Muistettiinpa myös Buddy Hollya ja hänen äskettäistä kuoleman
vuosipäivää kappaleilla ”Tribute to Buddy Holly” ja ”Oh! Boy”.
The Beat from Palookaville ei jätä yleisöä kylmäksi. Illan toisena bändinä lavalle
kavunnut ruotsalaisseptetti nosti Housewreckersin luomaa tunnelmaa
entisestään. Bändin resepti on selkeä: se innostaa yleisön pitämään hauskaa.
Skan, bluesin, rock and rollin välillä itämaisittainkin maustettu sekoitus nappaa
kysymättä mukaansa. Huomaamattasi alat, jos nyt et jorata, niin ainakin
varoivaisesti hytkyä musiikin tahtiin.
Bluesimpaan ilmaisuun keskittyneen Trickbagin keulilta tuttu Tommy Moberg on
kertakaikkisen mainio laulaja ja showmies. Ilmeikkäästi kekkaloivasta
lavahahmosta löytyy yhtä lailla Blues Brothersin Jakea kuin Benny Hilliäkin.
Moberg hallitsee show’ta ja temmeltää vaivoja säästämättä. Myös muut soittajat
ottavat välillä osaa hänen kohellukseensa. Kaikki tapahtuu näennäisen rennosti,
mutta kurinalaisesti.
Myös yhteissoitto pysyy tiukassa paketissa. Jokainen hoitaa tonttinsa turhia
sepeämättä, ottaa vuorollaan tarjotun tilan täyttääkseen ja tarjoaa muillekin
soolorauhan. Instrumentaaliosuuksissa loistivat yhtä lailla kitaristi Anders
Lewen, pianisti Fredrik von Werder kuin mainiot puhaltajat Tobbe Eliasson ja
Johan Norin. Ubbe Hedin ja Christer Björklundin komppiryhmä loi tukevan
pohjan esitykselle. Useissa Palookavillen lauluissa on kirsikkana kakussa jee- tai
ooo-pohjaisia väliosia. Yleisön laulatus sujuu siis kielimuurin aiheuttamitta
kommelluksitta. Kyllä jengi hoilasikin! Setin päätteeksi Moberg muisti vielä
äskettäin kuollutta Matti Nykästä.
Rauhattomia edelleen
Palookavillen biitin jäljiltä ei ole kenenkään helppo kavuta lavalle. Nyt asialle
joutui brittiläinen kulttibändi The Restless. Setin aloitus hieman kangerteli
teknisten ongelmien vuoksi. Heti kun ehjät piuhat saatiin kytkettyä, alkoi
tapahtua. Hieman näytti siltä. että Mark Harman kumppaneineen olisi koettanut
kiriä omaa keikkaansa kiinni. Siinä määrin rivakasti toimeen tartuttiin.
Hämeenlinnassa nähty kokoonpano oli Restlessin harvinainen kvartettimuoto. Se
oli aktiivinen muutaman vuoden ajan kahdeksankymmentäluvulla ja saavutti
suuren suosion. Suomeen tämä bändiversio ei aikoinaan ehtinyt. Parempi
myöhään kuin ei silloinkaan… Nyt uudelleen kasattu ryhmä tuli. Jäivätpä he vielä
Aulangon-bileiden jälkeen viikoksi levyäkin tekemään.
|
|
|
| |
Basisti Jeff Baylylla ja rumpali Ben Cooperilla oli hyvä meno koko keikan.
Harman kantoi lauluvastuun ja soitti väliin hyvinkin kipakoita sooloja ja fillejä.
Kakkoskitaristi ja -laulaja Mick Malone jäi todellakin kakkoseksi. Hänen soittonsa
hautautui vähän muun ryhmän jalkoihin. Ei Harmanin rinnalle toista kitaristia
myöskään kaivannut, siinä määrin tottunut triosoittaja hän on. Ehkä uuden levyn
ja uuden materiaalin myötä Malonen rooli täsmentyy ja korostuu. Hänkin nimittäin
vaikutti tekijämieheltä. Nyt kahden kitaristin vahvuudet eivät tulleet täysin
hyödynnetyiksi. Setin loppupuolella ”Baby Please Don´t Go” tarjosi soolopaikat
jokaiselle musikantille. Harman esitti siinä myös mainiota, nelikätistä bassottelua
Baylyn kanssa. Sikälihän se oli jopa luontevaa, että kontrabasso tunnetaan myös
nimellä double bass...
Aikoinaan Housewreckers pääsi Mark Harmanin suosiollisella avustuksella
kansainvälisiin kuvioihin. Jos nyt pitäisi kahta Aulangon bileiden rockabillybändiä
verrata keskenään, niin Housewreckers veti pidemmän korren. He onnistuivat
kääntämään aloitusaseman edukseen. The Restless oli jees, mutta tässä
seurassa se ei riitä kuin hopealle.
Puuhakkaat yhdistykset
Aulangolla olivat puitteet kaikin osin kunnossa. Juomatiskille ei muodostunut
jonoja, vaikka väkeä oli runsaasti. Palvelu pelasi. Lava oli yksinkertaisen näyttävä
ledivaloineen ja taustakankaan virkaa toimittaneine lediseinineen.
Rokkibileet Aulangolla järjestivät yksissä tuumin, ensimmäisenä
yhteisprojektinaan yhdistykset Hold Fast ja RRnights. Ensin mainittu on
hämeenlinnalainen, erilaisiin billy-päätteisiin musiikkityyleihin erikoistunut
ryhmittymä. Hyvinkäältä käsin toimiva RRnights on koko nimeltään Rock 'n' Roll
Nights. Kummallakin yhdistyksellä on takanaan pitkä historia. Järjestelyjen
toimivuudesta saattoikin arvata, etteivät ne olleet ensimmäistä kertaa pappia
kyydissä. Mikäli perinteinen rock monine sävyineen kiinnostaa, kannattaa
seurailla näiden toimijoiden ilmoittelua niin sosiaalisissa kuin perinteisissä
”epäsosisaalisissa” medioissakin.
MARKO AHO
Kuvagalleria
|
|
|
| |
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2019
.
|
|
