Blues-Finland.com - Blind Boy Paxton - Konserttiarvio

KONSERTTIARVIO

Kansanmusiikkia ja sosiaalihistoriaa
riemastuttavassa paketissa

Blind Boy Paxtonin vierailu Suomeen oli menestys. Perinnemusiikista ja ajatuksia
herättäneestä tarinoinnista saivat osuutensa yleisöt Helsingissä ja Tampereella.

Kuva: Marko Aho

1.11.2017

Blind Boy Paxton on kiintoisa musiikillinen tuttavuus. Hänen yhden miehen show’
nsa koostuu amerikkalaisesta kansanmusiikista ja huumorin siivittämistä
tarinoista, jotka käsittelevät vakaviakin aiheita. Itse musiikissa riittää yllätyksiä ja
variaatioita. Soittimet, sävelmät ja tyylit vaihtuvat nopeaan tahtiin.

Nykypäivänä, kun kansanmusiikkiakin soitetaan pitkälti opistopohjalta, on Jerron
”Blind Boy” Paxtonin kaltaiseen pelimanniin törmääminen ilahduttava yllätys. Hän
vie kuulijat mukanaan bluesin ja siten myös rockin juurille. Paxtonin toimiessa niin
kuljettajana kuin matkaoppaana on kyydissä helppo viihtyä. Nyansseja riittää.
Välillä mennään hillityin vedoin, mutta seuraavana hetkenä artisti huhkii
vähintäänkin trion edestä.

Paxtonin vanhahtava taiteilijanimi Blind Boy tulee siitä, että kymmenisen vuotta
sitten hän menetti näkönsä miltei kokonaan. Hän näkee nykyisellään jonkin
verran. ”En ole yhtä sokea kuin Ray Charles, vaan yhtä sokea kuin
(sarjakuvasankari) Mr Magoo”, Paxton kertoi.

Torstai-iltana 19. lokakuuta Paxton ensiesiintyi Suomessa. Paikkana oli
Tampereen Kulttuuriravintola Kivi. Blues Lovers -yhdistyksen Down Home Kivi -
illassa hänet spiikkasi lavalle Jukka Mäkinen, joka ’pahoitteli’, ettei
legendaarisen keikkajärjestäjä Tappi Suojasen lupausta voinut nyt antaa.
Kaupitellessaan takavuosina Kari Purhosta (jota hän tituleerasi Suomen Jose
Felicianoksi) Tappi lupasi rahat takaisin, jos artisti näkee metriäkään eteensä.

Luonnonlapsi betoniviidakosta

Esiintyjälle on hyvin haasteellista olla yksin lavalla ja pitää yleisö otteessaan
kaksi tuntia. Blind Boy Paxton hallitsee tämän taidon. Yleisöt Tampereella sekä
perjantai-iltana Helsingin Malmitalolla saivat kuulla ja nähdä show’n, joka vaikutti
tuoreelta ja improvisoidulta, vaikka se oli vuosien harjoituksen tulos.

Ne, jotka odottivat alkuperäistä ’country bluesia’ Robert Johnsonin tapaan,
joutuivat pettymään. Korvaavaa materiaalia oli kuitenkin tarjolla yllin kyllin, jos
piti mielensä ja korvansa avoimina. Paxton hallitsi ällistyttävän hyvin lukuisat
soittimensa, oli sitten kyseessä akustinen kitara, banjo, viulu, huuliharppu tai
piano.

Paxtonin maalaispoikamainen imago (vain heinänkorsi puuttui korvan takaa) sopi
ehkä esitykseen, mutta hän ei ole ulkoasustaan huolimatta suinkaan mikään
luonnonlapsi. Hän on kotoisin Suur-Los Angelesin pahamaineisesta Wattsista.
Paxton on college-oppinut ja muun muassa vetänyt musiikkityöpajoja nuorille.
Hänen sukuperimänsä on mielenkiintoinen. Hänessä virtaa sekä Choctaw-
intiaaniheimon, Gambiasta tuotujen orjien että Louisianan ranskalaisten verta.

Paxtonin jatkuvasti pulppuilevassa, leikkisässä puheessa oli paljon
piilomerkityksiä, jotka jätettiin kuulijan vastuulle. Tarinoissa kulkivat fakta ja fiktio
sulassa sovussa. Hän sovitteli aivan kuin ohimennen laulujensa lomaan rankkoja
tarinoita vähemmistökansojen historiasta. Monet eurooppalaiset eivät ole
vastaavia kuulleet; monet valkoihoiset amerikkalaiset niistä taas mieluusti
vaikenevat. Suuren osan tarinoista oli inspiroinut hänen omien esivanhempiensa
historia. Euroopassa voi vapaammin kertoa tarinoita orjuudesta, Amerikan
alkuperäisasukkaiden pakkosiirroista ja afroamerikkalaisten kokemasta sorrosta.

Sadan vuoden takainen musiikkiperinne elää vahvana ja tuoreena Paxtonin
soitossa. Suvereeni multi-instrumentalisti soittaa kiperimmätkin kappaleet
näennäisen helposti hymyillen. Tärkeä seikka on sekin, että Paxtonin soitosta
puuttuu tyystin ulkoa opettelun maku. Hän on omaksunut sadan vuoden
takaisten muusikoiden asenteen.

Hämmästyttävä äänimaailma

Akustinen kitarablues ”Mississippi Bottom Blues”, joka avasi illan Malmitalolla,
kertoo rakkaudesta ja raadannasta perinteiseen tyyliin. Sen perään kuultu
banjoblues tuli suoraan alkulähteiltä. Siinä kuului Afrikan hiekkaerämaiden
kaikuja. Näppäilytyyli, jossa peukalolla näppäillään melodiaa ja muilla sormilla
lyödään rytmiä, on hänellä hallussa.

Yhteistyössä

The Paladins, Helsinki 3.11. Hamina Mosna Blues 2018

G ene Taylor, Helsinki 8.11. Blues-Shop
.

Viulua soittaessaan ja jaloilla tahtia lyöden Paxton loihti äänimaailman, jossa
kuuluivat läpi sekä shetlantilainen fiddle että erittäin kaunissointinen
hardangerinviulu. Tämä voi tuntua hämmästyttävältä, kunnes muistaa, mistä
Amerikan kansan (nimenomaan kansan, ei eliitin) ensimmäiset uudisasukkaat
olivat kotoisin. Skottilainen, irlantilainen ja skandinaavinen perimä yhdistyivät
muunnelmassa perinteisestä sävelmästä ”Rye Whiskey”.

Huuliharpulla taikatemppuja tehden hän esitti saksalaisen kansansävelmän, joka
herätti yleisössä hilpeyttä. Tämä jos mikä on todellista fuusiomusiikkia! ”Who’s
Been Playing ’Pop’ Here” toi esille kysymyksiä vanhemmuudesta ja
perhevelvoitteista, tässäkin huumorin läpi suodatettuna.

Jossain vaiheessa Paxton pomppasi flyygelin eteen ”koska se sattui olemaan
siinä” ja soitti ensi töikseen pätkän Kuutamosonaattia. Sitten hän revitteli
ragtimea kuin Fats Waller. Edelleen pianosäestyksellä esitetty ”The Very
Thought of You” toi esitykseen puhtaasti romanttisen välipalan.

Kitaraan taas tartuttuaan hän lauloi haikean bluesin ”Michigan Water”. Vapaus
vieraallakin maaperällä maistuu paremmalta kuin vankeus kotona.

Isoäidiltä ja isoisoäidiltä opittu harras ”How I Got Over” vei ajatukset
tuonpuoleiseen ja taivasosan tavoitteluun. Banjolla säestetty ”Texas Traveler” oli
mielenkiintoinen kertomus, joka perustuu hänen oman isoisänsä historiaan. Tämä
kun pakeni Oklahoman intiaanireservaatista Teksasin halki kotiin Louisianaan.
Esivanhemmat tuntuvat olleen räväkkää ja sitkeää sukua, eikä pojanpojasta ole
polvi pahentunut.

Helsingissä Paxton lopetti kevyellä linjalla, soittaen pianon ääressä taidokkaasti
bravuurinsa ”I Ain’t Got Nobody” - ”An Ugly Woman Told Me No”. Kahden
kappaleen yhdistelmä kirvoitti yleisöstä asiaankuuluvat naurut.

Bluesia ajalta ennen bluesia

Tampereella Paxtonia tervehti täpötäysi tupa. Kulttuuriravintolan Kiven lavalle
asteltuaan Paxton kysyi, minkälaista musiikkia yleisö tahtoi kuulla. Ihan mitä vain,
hänelle vastattiin. Paxton istahti pianon ääreen ja avasi keikan ragtime-tyylisesti
pomppineella stride-pianolla. Myös toisen Tampereen-setin Paxton aloitti pianolla.
”The Very Thought Of You” herkisti tunnelman ja kipakka, kuin mykkäfilmin
taustalta napattu ragtime nosti sen uuteen laukkaan.

Kuva: Marko Aho

Myös Paxtonin kitarointi nojaa monin paikoin ragtimeen. Paxtonin blues on
kotoisin ajalta ennen bluesia – ainakin siinä muodossa, jossa se nykyään
yleisesti tunnetaan. Koska esiintyminen näyttää niin vaivattomalta ja
luonnolliselta, monipuolinen ja hämmästyttävä soittotekniikka ei varasta
huomiota piiseiltä. Esimerkiksi ”Casey Jonesin” kolme erillistä osaa Paxton soitti
ensin erikseen ja kappaleen startattua yhtä aikaa. Al Jolsonin rauhallinen ”Little
Sunshine” kuultiin toivekappaleena – tosin artistin itsensä toivomana.

Kunhan viulu vaan suostui asettumaan vireeseen ja viritysoperaation aikana
kerrottu tarinakin loppui, sai yleisö kuultavakseen silkkaa irkkumenoa. Paxtonin
kopisevat jalat hoitivat bodhranin roolin tuoden autenttisuutta tulkintaan.
Irkkutraditionaali toimi oivallisena esimerkkinä vaikutteiden sulautumisesta. Sen
lyriikoista löytyi niin ”Divin’ Duck Bluesia” kuin ”Junco Partneriakin”. Illan toisessa
irkkusävelmässä viulu tarjoili mausteeksi myös vahvoja säkkipillisävyjä.

Jos irlantilaisia sävelmiä olikin puuvillaplantaaseilla aikoinaan iltapuhteina
harjoiteltu, vei senegambialainen varhaisbanjo vielä pidemmälle, aina Afrikkaan
asti. Paxtonin banjottelu on sukua old time -musiikissa yleiselle, iskevälle
clawhammer-tekniikalle, mutta mukana on vahvasti afrikkalainen viba. Pikkaus on
ripeää, rytmikästä ja polveilevaa. Esimerkiksi loppuillasta kuultu ”Lorina” oli
laulumelodialtaan ihan silkkaa old timea, joko bluesia tai countrya, mutta banjo
maalasi taustalle uudenlaisen maiseman.

Huuliharpulla Paxton soitti erilaisia junia esitelleen instrumentaalin ja mainion
cajun-potpurin. Tamperelaisyleisö sai ihmetellä harpusta yhtä aikaa tulleita
komppia ja melodiaa. Lisäksi Paxton harputteli nenällä; ja ilman käsiäkin,
asetettuaan soittimen pitkittäin suuhun. Lappuhaalareiden taskusta löytyivät
vielä luut toiseen käteen soittoa rytmittämään. Meno oli melkoista. Junien sekaan
ilmaantui yllättäen vielä T-Ford. Cajun-ilottelu äityi ”Glory, Glory, Hallelujah’n”
myötä yhteislauluksi.

Loppuillasta kuultiin Mississippi John Hurtilta lainattu ”Candy Man Blues”. Se oli
yleisötoive. Tulipa yleisön pyynnöstä Lead Bellyäkin.

Lahjakkuus ja saarnamies

Kun Blind Boy Paxtonin tulosta Suomeen saatiin kuulla kesällä, mies oli
maassamme lähes tuntematon. Levytettyä materiaalia sai etsimällä etsiä. Media
ja viidakkorumpu tekivät kuitenkin tehtävänsä poikkeukselliseen tapaan –
ulkomaisen, tuntemattoman artistin molemmat keikat olivat loppuunmyydyt.

Paxtonin keikoilla kappaleet näyttivät valikoituvan puhtaasti fiiliksen mukaan.
Siitä huolimatta syntyi eheitä ja saumattomia kokonaisuuksia. Suvantokohtia ei
tullut, vaan homma pysyi koko ajan käynnissä. Blind Boy Paxton osoittautui
mainoslauseitakin kovemmaksi musikantiksi. Perinteitä kumartava soitto, leppoisa
rupattelu ja välitön tunnelma voittivat yleisön vaivatta puolelleen. Riemastuttava
yhtymäkohta suomalaiseen musiikkimaailmaan tuli, kun Paxton innostui
nakkelemaan yleisölle sananmuunnoksia.

Paitsi musiikillinen monilahjakkuus, Blind Boy Paxton on melkoinen
yhteiskunnallinen saarnamies. Jos konsertista poistujan mielessä pyörivät
sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät asiat yhtä paljon kuin kuultu
musiikki, oli Paxtonin esiintymisten tarkoitus saavutettu.

ANNAMARI LAUSALA, Helsinki
MARKO AHO, Tampere

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT