Gospelorkesterin juuret juontavat lähes 80 vuoden päähän. Uudistuminen on pitänyt ryhmän elinvoimaisena, sen todistivat äskettäiset Suomen- keikatkin.
Etenkin juurevammassa musiikissa monet tunnetut artistit alkavat olla jo 70–80- vuotiaita. Yli 70-vuotiaita keikkailevia bändejä ei sen sijaan ihan päivittäin vastaan tule. Vielä harvinaisempia ovat sen ikäiset ryhmät, joissa mukana on bändiä perustamassa olleita jäseniäkin. The Blind Boys of Alabama on juuri sellainen, ja yhä varsin elinvoimainen.
Nykyisin Blind Boys of Alabaman eturivissä vaikuttavat laulajat Jimmy Carter, Ben Moore, Paul Beasley ja Ricky McKinnie sekä kitaristi-laulaja Joey Williams.
Syksyisessä konsertissa Tampere-talossa Blind Boys of Alabama spiikattiin lavalle kaikkien aikojen poikabändinä. Luonnehdinta on osuva. Poikamainen into huokui aikamiehen ikään ehtineistä solisteista. He marssivat jonossa kädet toistensa olkapäillä lavalle ja omille paikoilleen. Tuolien, juomapullojen ynnä muiden tarvikkeiden sijoittelu on hoidettava ilmeisen tarkkaan joka ilta, ettei vahinkoja satu. Jimmy Carter toimi keikalla puhemiehenä. Hän kertoi saavansa kehuja puhujanlahjoistaan, vaikka puheet turhan vuolaiksi monesti osoittautuvatkin.
Ohjelmistoon sopivat myös kirkon ulkopuolelta löytyneet kappaleet. Norman Greenbaumin ”Spirit In the Sky” tarjoilee tekstissään viljalti uskonnollista kuvastoa, mutta on aina lokeroitunut lähinnä psykedeeliseksi hard rockiksi. Blind Boysin käsittelyssä siitä tulee silkkaa gospelia. Avauskappaletta seurannut balladi ”God Said It” tarjosi todella muhevaa kuorolaulantaa ja messevää bassottelua.
Jokaisella laulajalla on oma selkeä roolinsa. McKinnien pehmeän matalat äänet luovat hyvän pohjan kuoroille ja toimivat toki soolokäytössäkin. Mooren laulusta kuuluu soulmenneisyys hyvin. Hänellä on tunteikkuuteen taipuvainen, voimakas tyyli. Parin ensimmäisen kappaleen ajan lähinnä istuskellut Carter näyttää laulavan aina täysillä. Äänestä kuuluu eletty elämä ja matkatut mailit. Puhe on käheän raakkuvaa. Laulu lähtee kuitenkin poikkeuksetta topakasti ja tunteella.
Beasleyn spesialiteetti on falsetti. Sitä ei Tampere-talossakaan säästelty. Pariin otteeseen Carter siirsi laulamansa kappaleen lopetusvastuun Beasleylle. Tämä hoiti homman kivuten ketterästi ylärekisteriin taiteilemaan.
Bändi soitti maltillisen tyylikkäästi ja hyvällä sykkeellä. Joey Williamsin kitarointi ja Matt Hopkinsin kosketinsoittimet jättivät äänimaiseman avaraksi. Kumpikaan ei turhia elämöinyt. Williams otti myös ahkerasti osaa laulutalkoisiin. Austin Mooren notkeiden rumpukomppien päälle kelpasikin sitten Steve Ray Ladsonin bassotella hieman runsaammalla kädellä. Ahkerasti hän täytteli tyhjiä paikkoja ja vähän enemmänkin. Bassokuviot kulkivat huomattavasti töyssyisempää ja mutkikkaampaa tietä kuin muu bändi. Kokonaisuus groovasi hienosti.
Viime vuonna ilmestyneeltä levyltä ”Almost Home” oli settiin otettu kaksi näytettä. Williamsin ja Ladsonin kirjoittama ”I Can See” funkasi ja tarjosi soolotilaa tähän musiikkiin ilman muuta kuuluville Hammond-uruille. Hitaampi ”God Knows Everything” päästi Beasleyn irrottelemaan ylärekisteriin.
Traditionaalinen osasto toimi hienosti. ”Stand By Me” rullasi kepeästi. Niin teki myös ”Uncloudy Day”, joka koukkasi kantriinsa mausteet New Orleansista. ”I Shall Not Be Moved” kulki rivakasti, tarjoten insrumentaalibreikin jokaiselle soittoniekalle. ”Amazing Gracen” tiimoilta poikettiin nousevan auringon taloon. Ensin mainitun teksti istuu kuin nakutettu viimeksi mainitun säveleen.
”Look Where He Brought Me From” niputti puolitoistatuntisen konsertin gospelhölkkään. Sen oheen saatiin hauska, spontaaniksi treenattu show. McKinnie innostui hieman liian rehvakkaasti tanssimaan tuolinsa edustalla, joten Williamsin piti tulla kesken soiton paimentamaan hänet takaisin paikalleen istumaan.
Pitkäksi venähtäneen lopukkeen aikana Carter lähti kiertuemanagerin ohjaamana katsomon puolelle kättelemään yleisöä. Tunnelma nousi kattoon, kun katsojat (joita olisi saanut olla enemmänkin) taputtivat ja hurrasivat seisaaltaan kasvavassa gospelhurmoksessa. Harvoin koetaan näin kiihkeäksi käyvää huipennusta.
Ylimääräisenä numerona Blind Boys of Alabama esitti Stevie Wonderilta lainatun kappaleen ”Higher Ground”, asiaan kuuluvasti funktyyliin ja klavinetilla maustettuna.
Joku ehkä koki erityisen valaistumisen illan ohjelman aikana, mutta ainakin vaikuttunutta ja hymyilevää sakkia Tampere-talosta poistui keikan jälkeen.
The Blind Boys Of Alabaman historia alkaa 30- ja 40-lukujen vaihteesta. Bändi syntyi sokeille afroamerikkalaisille lapsille tarkoitetussa koulussa Alabaman Talladegassa toimineen kuoron innoittamana. Julkisten esiintymisten alkaessa nimeksi valikoitui Happyland Jubilee Singers. Eräs promoottori keksi mainostaa ”sokeiden poikien taisteluna” tapahtumaa, jossa heidän ohellaan esiintyi niin ikään sokeiden laulajien muodostama Jackson Harmoneers.
Keikan jälkeen Jackson Harmoneers tunnettiin nimellä Blind Boys of Mississippi. Happyland Jubilee Singersistä tuli Blind Boys of Alabama. Molempien nimien edessä on toisinaan nähty myös sanat ”original” ja ”five”. Kisailu on siis jatkunut läpi vuosien.
Blind Boys of Alabama on tehnyt huikean uran. Vuonna 1948 ilmestyneen debyytin jälkeen bändi on julkaissut kuutisenkymmentä levyä. Yhteistyötä heidän kanssaan tehneiden artistien lista on pitkä ja komea. Myös arvostusta on tullut monien tunnustusten muodossa. Grammy-palkintoja on kertynyt kuusi kappaletta, viimeisimpinä elämäntyöpalkinto ja parhaan perinteisen gospellevyn palkinto vuonna 2009. Uskonnollisen musiikin ohella on etenkin tällä vuosituhannella tullut ”sokeiden poikien” toimesta tulkituksi myös maallisempaa materiaalia. Niiden kautta suurempi menestyskin on löytynyt.
Isompi askel kirkollisten ympyröiden ulkopuolelle tapahtui 80-luvulla Broadway-musikaalin myötä. Sofokleen Oidipuksen tarinaa myötäilevä ”The Gospel at Colonus”, jossa sekä Alabaman että Mississippin sokeita ”poikia” oli mukana, osoittautui menestykseksi. Sen myötä Blind Boys of Alabama nousi ensi kertaa laajemmin valkoisen yleisön tietoisuuteen. Toinen tärkeä merkkipaalu oli tämän vuosituhannen alkupuolen versiointi Tom Waitsin kappaleesta "Way Down In the Hole". Valikoiduttuaan HBO:n huippusuositun "The Wire" - televisiosarjan tunnariksi se muodostui isoksi hitiksi.
Yli seitsemänkymmentä vuotta kestäneen uran varrelle on mahtunut kaikenlaista. Maailma on toisen maailmansodan päivistä muuttunut aimo harppauksin. Etenkin alkutaipaleella bändin toimintaa varjosti ja vaikeutti rotuerottelu. Sokeiden tummaihoisten poikien urakehityksen ei odotettu johtavan juuri harjantekijää ja –kaupustelijaa pidemmälle. Parempien aikojen kynnyksellä Blind Boys of Alabama oli aktiivisesti mukana kansalaisoikeusliikkeessä. Sittemmin ryhmä on päässyt esiintymään useammallekin Yhdysvaltain presidentille – myös sille ensimmäiselle tummaihoiselle.
Blind Boys of Alabaman kokoonpano on luonnollisesti muuttunut useaan otteeseen. Mukaan on jo pidemmän aikaa kelpuutettu bändin nimestä ja imagosta huolimatta myös näkeviä laulajia. Pitkäaikainen johtohahmo, viime kesänä kuollut perustajajäsen Clarence Fountain perusteli aikoinaan asiaa niin, että totta kai bändiin kannattaa ottaa sellainenkin laulaja, joka pystyy toimimaan myös kuskina.
Itsensä enemmän diplomaatiksi kuin diktaattoriksi mieltävä, yli kahdeksankymppinen Jimmy Carter on nykyisellään ryhmän johtaja. Hän oli mukana bändin syntyvaiheissa alabamalaiskoulussa, mutta keikkailevaan kokoonpanoon hän ei tuolloin lähtenyt. Muiden jätettyä koulunkäynnin sikseen Carter jatkoi opiskelua. Hänet mainitaan monessa yhteydessä bändin alkuperäisjäsenenä, mutta ennen Blind Boys of Alabamaan liittymistään hän ehti laulaa pitkään kilpailevan ryhmän, Blind Boys of Mississippin riveissäkin. Kaksi ”kisailevaa” kokoonpanoa ovat vuosien saatossa tehneet paljon yhteistyötä muun muassa kiertueilla. Kovinkaan totisesta kilpailusta ei siis liene kyse.
Carterin elämä ei ole kulkenut kaikkein helpoimpia polkuja. Hän oli kuusilapsisen sisarusparven ainoa sokea. Ajat olivat kovat. Perheen isän kuoltua tapaturmaisesti lähetettiin Carter nuorella iällä sokeille tarkoitettuun kouluun erilleen muusta perheestä. Uuden tilanteen myötä herännyt hämmennys alkoi helpottaa vasta, kun sisältö elämään löytyi gospelmusiikista.
Ricky McKinnie on tavannut Blind Boys of Alabaman ensi kertaa jo viisivuotiaana. Hänen äitinsä oli laulaja, joka oli keikkamatkoillaan tutustunut bändiin. Aivan ensitapaamisella McKinnie ei kokoonpanoon liittynyt, mutta on hän ehtinyt jo pitkälti kolmattakymmentä vuotta siinä soittaa. Aluksi hän toimi rumpalina. Siirto eturiviin tuli ajankohtaiseksi vuonna 2011, kun pitkäaikainen laulaja Billy Bowers joutui terveydellisistä syistä jättäytymään pois. McKinnie ei ole ollut syntymästään saakka sokea. Kaihi vei näön vähän yli parikymppisenä seitsemänkymmentäluvun puolivälissä. Tuolloin hän toimi Gospel Keynotesin rumpalina. McKinnie ei antanut näön menetyksen haitata, vaan jatkoi uraansa eri kokoonpanoissa.
Myös Ben Moore sokeutui kaihin seurauksena. Hän oli siihen mennessä ehtinyt tehdä uraa soul-laulajana nimellä Bobby Purify. Taiteilijanimi johtui siitä, että hän esiintyi seitsemänkymmentäluvulla duona James Purifyn kanssa. Kaksikon tuottaja halusi nimetä Mooren Bobby Purifyksi – samoin kuin oli tehnyt tämän edeltäjällekin. Duon hajottua nimi jäi. Sokeutumisen myötä Moore jumittui useaksi vuodeksi kotiin. Omien sanojensa mukaan hän ei uskaltanut lähteä juuri kuistia pidemmälle.
Uuteen tilanteeseen hyvän aikaa totuteltuaan hän aloitteli matalan profiilin keikkailun ystävänsä tuella. Kuitenkin vasta Ray Charlesin puhelinsoitto ja kehotus nostaa takamus sohvasta sai hänet reipastumaan toden teolla. Viimeisin soololevy "Better To Have It" ilmestyi vuonna 2005. Pian sen jälkeen Moore jätti Bobby Purify - nimen pois käytöstä. Blind Boys of Alabamaan hän liittyi ”omana itsenään” seuraavana vuonna, korvaten keikkakokoonpanosta terveydellisistä syistä vetäytyneen Fountainin.
Tuorein tulokas, hämmästyttävän korkeita falsettejakin laulava Paul Beasley liittyi ryhmään 2012. Hänenkin jälkiään seuraamalla voi löytää yhtymäkohtia jo kerrottuun tarinaan. Beasley lauloi 70-luvulla Gospel Keynotesissa, jonka rumpalina toimi McKinnie. Perusviisikon täydentävä Joey Williams on yhdeksänkymmentäluvulta lähtien toiminut Blind Boysin kitaristina, laulajana ja musiikillisena johtajana.
