 |
| © 2007 Blues-Finland.com |
| Brozmania levyllä ja lavalla 25.10.2007 "Post-Industrial Blues" sisältää soitannallista taituruutta ja kärkeviä mielipiteen ilmauksia. Brozman esitteli uutta ja vanhaa materiaaliaan keskiviikkona Helsingissä. Bob Brozmanin uusi albumi "Post-Industrial Blues" perustuu loisteliaaseen instrumentalismiin ja vahvoilla mielipiteillä ladattuihin sanoituksiin. Levyn kappaleet edustavat harvoin mitään tyylilajia puhdasoppisesti, mikä onkin improvisaatioon taipuvaisen Brozmanin jutun ydin. |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
| Alkuvoimaisimpia tosiblueseja ovat "Airport Blues" ja "Green River Blues". Niistä myös Bobin poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset linjanvedot pysyvät poissa. Toisaalta artistin ominta tuotantoa ovat albumin voimakkaat avausraidat. "Follow the Money", jonka jo nimen perusteella arvaa talousironiaksi, on pre-war- ja ragtime-hengessä etenevä kielisoitinten ilotulitus: kyytiä saa peräti kolme päällekkäisäänitettyä National-työvälinettä. "Look at New Orleans" on Brozmanin kantama korsi Katrina-hurrikaanin muistelun kekoon. Laulaja pohtii siinä kotimaansa epätasa-arvoisuutta, josta johtuvat esimerkiksi eriävät mahdollisuudet perustarpeiden tyydyttämiseen. Aavemaisen tunnelman takaa Stan Poplinin akustinen basso. "Three Families Blues" on mielenkiintoinen vuoropuhelu. Maahanmuuttaja, sotilas ja irakilainen kertovat siinä näkemyksiään Yhdysvalloista. Katsantokannat ovat luonnollisesti erilaiset, mutta kaikilla on yhteinen toive: jättäkää perheemme rauhaan. Brozman ottaa albumilla kantaa myös lasten asemaan (Lonely Children) sekä elintarvike- ja kemianteollisuuden eron hämärtymiseen (Shafafa). Päätöskappale "How I Love That Woman" on oikeastaan ainut muistutus Brozmanin Havaiji-musiikin intohimosta. Tunnelmaa keventävälle The Doors -palalle "People Are Strange" hän on ottanut mukaan kaikki lelunsa rikkinäisestä lasten pianosta lähtien. Brozmanin teksteissä on kosolti sanomaa, mutta hänen tyylinsä ei ole erityisen lyyrinen. "I think a strong nation is one where people have access to basic needs" -tyyppiset lauseet istuisivat paremmin vaikka jonkin demokraattiehdokkaan vaalipuheeseen kuin musiikkikappaleen sanoitukseen. "Post-Industrial Bluesilla" on peräti 15 kappaletta ja kokonaispituuskin kipuaa lähes tuntiin. Se on liikaa, etenkin kun loppupuolella on useampia vähemmän kiintoisia raitoja. Brozman väittää, ettei 'lahjakkuutta' ole olemassakaan, on vain 'tahtoa'. En kuitenkaan usko hänen uutuusalbumilla osoittamansa monitahoisen taidon kehittyneen pelkän tahdon varassa. Charley Patton kohtaa Condoleezza Ricen Bob Brozmanin näkeminen konserttilavalla on melkoinen kokemus. Hänen show'nsa (vaikkakin hän tahtoo ymmärtää konsertit vain yhteisiksi illanvietoiksi ihmisten kanssa) on mykistävä yhdistelmä tarinankerrontaa, vahvoja mielipiteitä ja erityisesti huikeaan instrumentalistiseen ymmärrykseen pohjaavaa musiikkia. Brozman esiintyi keskiviikkona Helsingin Savoy-teatterissa. Ilta oli läpeensä värikäs matka afrikkalaisen, afro-amerikkalaisen, intialaisen ja Välimeren seudun musiikkimaisemissa. Bob sanoi pyrkivänsä välttämään poliittisuutta. Kantaaottava "Look at New Orleans" toimi silti hienosti. Improvisaatioon paljolti nojaavaa settiä hän pehmensi tunnetummilla välipaloilla, kuten Charley Patton-matskulla. Siinä missä uuden albumin loppukevennyksenä on The Doorsia, oli "Minnie the Moocher" Savoyn illan vastaavassa roolissa. Mahtuipa johonkin väliin hieman chansoniakin. Illan artisti oli varustautunut osuuteensa kuudella eri kielisoittimella. Matkassa oli kolme resonaattorikitaraa ja kaksi varsin erinäköistä ja -kokoista akustista kitaraa. Erikoisuus oli 22-kielinen soittopeli Chaturangui, joka on yhdistelmä kitaraa, sitaria ja kanteletta. Brozmanin soitossa instrumentit eivät ole pelkästään kielisoittimia, vaan myös lyömäsoittimia. Mies irrottelee helposti pienen rumpupatterin ääniskaalan takomalla kitaran kaikukopan eri kohtia. Lisäksi mies haki biittiä jalkaa polkien ja istuimena käyttämäänsä puulaatikkoa rummuttaen. Kielet ovat tärkeässä osassa Brozmanin musiikissa myös toisessa merkityksessään. Savoyssa kuultiin englannin lisäksi French Creolea, saksaa ja ranskaa. Suomen sanoista ainakin "ravintola" tuntui olevan artistille tuttu. Kuten uudelta levyltäkin selviää, Bob Brozman ei ole erityisen ylpeä amerikkalainen. Hän pitää nykymusiikkia - Paris Hilton ja Britney Spears saivat kuittia pariinkin kertaan - vastenmielisenä, eikä Yhdysvaltain politiikka saa juuri korkeampaa arvosanaa. Brozmania ei ehkä voi sanoa yhteiskuntakriitikoksi; hän tuntuu olevan suorastaan Amerikka-vastainen. "Tällainen ääni Condoleezza Ricella on oikeasti... (mörisee)... Olen nähnyt hänet alastomana. Hänellä on kroppa kuin Barbiella. Klaus Barbiella." "Eipä mennä liian pitkälle, Dick Cheney saattaa salakuunnella. Olkoonkin että hän on kaveri, joka pitää siitä että häntä kutsutaan nimellä Dick." "Ja hassuinta on, että kaltaiseni vastenmielinen tyyppi saa täällä laukoa mielipiteitään mikrofoniin." Savoy-teatterin yleisö (jota olisi suonut olevan enemmänkin) ei ainakaan pitänyt Brozmania vastenmielisenä. Subjektiivisen pärstäkerroinarvion mukaan 95 % katsojista poistui lähes kaksituntisen setin jälkeen salista hymy kasvoillaan. Jos pitäisi valita, kuuntelenko hänen musiikkiaan tunnin levyltä vai useamman tunnin livenä, valitsisin ehdottomasti jälkimmäisen vaihtoehdon. Bob Brozman: Post-Industrial Blues. Ruf Records, 2007 Brozman (laulu, kielisoittimet, kellopeli, marimba, baglamas, lyömäsoittimet), Jim Norris (rummut), Stan Poplin (basso), Haley Sage (taustalaulu, vihellys), Lacy J. Dalton (taustalaulu) Tuottajat: Bob Brozman, Daniel Thomas, Haley S. Robertson Bob Brozman Helsingin Savoy-teatterissa 24.10.2007 Brozman (kielisoittimet ja laulu) Linkki: Bob Brozmanin kotisivut |
 |