 |
| Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com © 2008 Blues-Finland.com |
| Dylan joukkoineen Virossa 11.6.2008 Bob Dylanin viimeviikkoinen konsertti Tallinnassa oli blues-show, suoranainen amerikkalaisen musiikin revyy. Viisihenkinen bändi oli oivassa vedossa. Ehkä yhtye on hänen parhaansa koskaan? Ei, he eivät kumartaneet kiitokseksi. Sen sijaan Bob Dylan yhtyeineen asettautui pimeydessä riviin lavan reunaan. Pieni ele päätähdeltä ja valot syttyivät – ja siinä he olivat siisteissä puvuissaan ja mustissa stetsoneissaan, vastapuolellaan spottivalot ja ihastunut konserttiväki. "Katso tarkkaan näitä kasvoja", Dylan tuntui sanovan, "ja mene sitten kotiin kertomaan nähneesi Bob Dylanin joukkoineen." Dylanilla on hieno elokuvallisen ilmaisun taju, varsinkin suhteessa puheisiin hänen rajallisista näyttelijäntaidoistaan. Näyttämökuva oli upea ilman häilyvää ruudinsavua ja vanhojen postivaunujen jäännöksiäkin; muisto menneestä Amerikasta, maasta, jonka useimmat ilmeisesti haluavat nykyisessä poliittisessa ilmastossa unohtaa. Olenkin usein pohtinut, josko termi "Americana" keksittiin, kun käsitteelle "Dylan-musiikki" ei ollut parempaakaan vastinetta... |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
| Lavalla oli kuusi muusikkoa. Musiikki tuntui kuitenkin kumpuavan enimmäkseen kolmesta: Dylanista (laulu, koskettimet, huuliharppu), Tony Garnierista (sähkö- ja kontrabasso) ja George Recelistä (rummut). Don Herron (kitara, lap steel, viulu, banjo) taas joutui olosuhteiden uhriksi: hänen suorituksensa katosi virolaiseen tapaan heikosti toteutettuun miksaukseen. Lap steel kuului jotenkuten, mutta viuluosuudet jäivät käytännössä kuulematta. Kitaristit Stu Kimball ja Denny Freeman olivat parhaimmillaan 'monimutkaisemmissa', muuta kuin blues-rakennetta noudattaneissa kappaleissa. Se oli hieman outoa ajatellen Freemanin huomattavia blues-ansioita. Mutta eipä Dylankaan ole koskaan ollut mikä tahansa blues-esiintyjä. Yksi illan vangitsevimmista uusintasovituksista oli ehdottomasti "All Along The Watchtower". Freemanin käsitystä siitä oli kiehtovaa seurata; erityisesti sitä, mitkä palaset Hendrix-versiosta hän päätti itseään edeltävistä Dylan-kitaristeista poiketen soittaa. "Thunder On The Mountain" oli toinen numero, jolla sekä Freeman että Kimball venyivät. Kuuden ihmisen näkeminen elävän, hengittävän ja keinahdellen kuin yhtenä on aina tenhoavaa. Kimball pidättäytyi kaikin puolin taustalla suuren osan show'sta, mutta hänen akustisensa vastasi kuitenkin suuresta osasta soundin dylanmaisuutta. Aivan kuin hänet olisi varta vasten kutsuttu mukaan täyttämään Dylanin koskettimiin siirtymisen tyhjäksi jättämää äänitilaa. Toinen oleellinen ainesosa 'villin elohopeisessa soinnissa' oli miehen itsensä kosketinsoittimet. Olin kuullut ristiriitaisia huhuja Dylanin nykyisestä kitarakunnosta, mutta tänä iltana instrumenttivalinta oli täydellinen. Yön yli nukuttuani minun olikin jo äärimmäisen vaikea kuvitella mitään muita versioita kappaleista "Stuck Inside Of Mobile With The Memphis Blues Again", "Positively 4th Street" ja "Just Like A Woman"… vaikka hatarasti muistelenkin että useita niitä on ollut. Stuck Inside Of Mobile Positiivinen yllätys oli myös Dylanin runsas huuliharpun käyttö. Harppua on kuultu erittäin vähän hänen viimeisimmillä albumeillaan. Nyt kun soittoa ei enää rajoita legendaarinen harpunkannatinkaan, hänen soittonsa Tallinnassa oli taidokasta ja pysäyttävän tunteikasta. Ja tietysti laulu: Tom Waitsin lailla Dylan tuntuu kontrolloivan täysin äänensä raspia, ja ilmaisu liikkuu vapaasti raakkumisesta kauniiseen pehmeyteen. Vaikuttaa siltä, että hän säästelee raainta ääntään balladeihin, joita hän ei mielellään enää esitä. Kun "If You See Her, Say Hello" alkoi, ehti kulua neljä värssyä ennen kuin ymmärsin mistä kappaleesta oli kyse – eikä hän ollut suuremmin edes kajonnut sanoitukseen! Dylan painotti yksittäisiä värssyjä tilanteeseen sopivasti läpi konsertin. Kappalessa "Honest With Me" esimerkiksi: "I won’t come here no more if it bothers you (En enää tule tänne, jos olen vaivaksi)" – jess! Jokaista innokasta katsojaa kohden oli ainakin yksi katsoja, joka seurasi menoa kauhuissaan ja petetyksi itsensä tuntien. "I'm not sorry for nothin' I've done (En kadu mitään tekemisiäni)" – jopa Tallinnassa vuonna 2008 tietty osa yleisöstä edusti sitä halveksuvaa asennetta, josta suurin osa Herra Zimmermanin tekemisistä on saanut osuutensa aina vuodesta 1964 lähtien. Ironista kyllä, monikaan Tallinnan folkkareista ei tarttunut värssyyn "I'm glad I fought - I only wish we'd won (Onneksi taistelin – olisimmepa vain voittaneet)", joka henkii Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisen, jälleenrakennuksen vastaisen ajan tunnelmia etelävaltiolaisessa hymnissä "Good Old Rebel". Kappale sisältää myös tokaisuja kuten "I hate the Yankee nation and everything they do, I hate the Declaration of Independence, too (Vihaan jenkkivaltiota ja kaikkea mitä se tekee, vihaan itsenäisyysjulistusta myös)". Viron folk-aktivistit edustavat sattumoisin mielipidettä, että amerikkalainen kansanmusiikki – muu kuin alkuperäiskansojen musiikki – on harhaanjohtava käsite. Alkuperäiskansan lisäksi ei ole olemassa muuta amerikkalaista etnisyyttä, ainoastaan eri etnisiltä juurilta olevia, Amerikan Yhdysvalloissa asuvia ihmisiä. He ovat edustettuina esi-isiensä 300 - 400 vuotta sitten taakse jättämien kaukaisten kotimaiden musiikissa. Rollin’ & Tumblin’ Dylanin improvisaatiolla Tallinnassa oli enemmän tekemistä rytmin ja fraseerauksen kuin sanoitusten uudelleen kirjoittamisen kanssa. Selvimmin tämä oli esillä kappaleessa "Summer Days". Dylan, kasvokkain bändiveteraaniensa Garnierin (vuodesta 1989) ja Recelin (vuodesta 2001) kanssa, vaihteli fraseerausta joka säkeistössä. Rytmiryhmä reagoi vaihdoksiin välittömästi, vauhdittaen Dylania yhä villimpiin ajoitusvariaatioihin. Kappaleen loppuun mennessä 50-luvun rock & rollin kaavat olikin käyty kannesta kanteen Bill Haleysta lähtien. Bändistä irronneen soinnin aiheuttama tarttuva ilo alkoi täyttää tilan. 'Virallista' lavashow'ta ei ollut, mutta nyt jo Garnierkin alkoi pyörittää bassoaan aitoon Bill Black -tyyliin. Receli oli rummuissa suoranainen hirviö. Hän oli taidokas hiljaisten kuvioiden punoaja, mutta kovempikin meno onnistui, etenkin raskasrumpuisessa versiossa "Rainy Day Womenista". Kun Dylan venytti "Honest With Me" -kappaleen rakennetta lisäämällä ylimääräisiä taukoja silti pitäen säkeistöjen välisen ajan standardina, Receli jakeli erilaisia rytmejä shufflen jokaisen tahdin päälle. Mutta "Rollin' and Tumblin" oli todellinen loikka - levytetty versio levyllä "Modern Times" oli rosoinen, mutta lavalla koettiin puhdasta hulluutta ja taikaa! Tuntui kuin vanhan blues-standardin joka säkeistössä olisi ollut eri määrä tahteja, yhden miehen aktien kuten Kokomo Arnoldin ja Robert Johnsonin tapaan. Mutta siinä onnistuminen kuuden miehen orkesterilla… ei ihme, että Bob kutsuu yhtyettä kaikkien aikojen parhaakseen! Ihmeen keskellä istui aina sekunnin murto-osan tahtia edellä ollut Receli, katsoen yhdellä silmällä pomoaan ja toisellaan Garnieria - kuin kutsuen karannutta karjalaumaa kotiin. Legendaarisen puhaltajan Mezz Mezzrow'n kehumat New Orleansin jazz-rumpalit tulivat niin läheisesti mieleeni, että kaveri piti googlettaa: "Receli, George - kotipaikka New Orleans". Aivan. Kunniaa Charley Pattonille Vuoden 1962 ensialbumin kansitekstit kuvailivat Dylania "yhdeksi kaikkien aikojen kiehtovimmista valkoisista blues-laulajista". Vuotta myöhemmin levyn "Freewheelin’ Bob Dylan" -levyn kansissa mies itse myönsi: "En vielä kannattele itseäni niin kuin Big Joe Williams, Woody Guthrie, Leadbelly ja Lightnin' Hopkins ovat tehneet. Ehkä joskus minäkin, mutta he ovat paljon vanhempia." Nyt vuonna 2008 tuo profetia on toteutunut. Bob Dylanin konsertti Tallinnassa oli pitkälti blues-show - tai amerikkalaisen musiikin revyy jos niin halutaan. Dylan on harvoja tämän päivän vokalisteja, joita voidaan kutsua laulusolisteiksi. Muddy Watersin tavoin hän johti ja hallitsi musiikkia ja sen tempoa äänellään ja ajoituksellaan. Hänen bändinsä ei seurannut rumpalia tai rytmisektiota tai - luojan kiitos - kirjoitettua sovitusta. Näinhän toimivat myös vanhat kunnon blues-yhtyeet. Kaikki oli rentoa ja muusikot pelasivat hyvin yhteen. Yhtyeen jäsenet olivat kaikki vuorollaan kommentoimassa ja tukemassa Dylanin kulloinkin kertomaa tarinaa. Näin sen pitää toimia. Jäi toki kysymyksiäkin: miksei Herronilla ollut hattua? Miten voi käyttää "High Waterin" sanoja, säveltä ja instrumentaatiota, mutta silti päätyä eri kappaleeseen? Miten Receli saattoi kävellä lavalla sytytetty savuke kädessään, kun Skotlannissa Keith Richards melkein pidätettiin samasta syystä? Valitsiko Dylan päätöskappaleeksi "Blowing in the Windin", koska hänelle kerrottiin sen olevan ainoan kappaleen jonka virolaiset tuntevat? Vaikkakin vain oudolle suomalais-ugrilaiselle kielelle käännettynä versiona? Onko hänellä edelleen sukua Liettuassa? Miksi hän soitti "John Brownin" (John Brown lähti sotaan vieraalle rannikolle, hänen äitinsä oli tosiylpeä pojastaan…) MTV Unpluggedissa Persianlahden sodan aikana ja nyt Pietarissa? Mitä valtavalla silmäkuviolla oli tekemistä minkään kanssa? Ja tuleeko hän koskaan takaisin? Todellakin toivon niin. Menkää nyt kotiin ja kertokaa kaikille, että Bob Dylan joukkoineen kävi täällä. ANDRES ROOTS Bob Dylan & His Band. Tallinna, Saku Arena, 4.6.2008 Bob Dylan (laulu, koskettimet, huuliharpu), Tony Garnier (sähkö- ja kontrabasso), George Receli (rummut), Don Herron (kitara, lap steel, viulu, banjo), Stu Kimball (kitara), Denny Freeman (kitara) Konsertin settilista Linkit: Bob Dylanin kotisivu ja MySpace |
Bob Dylan ja blues? Dylanin esiintymistä blues-mediassa ei ole syytä oudoksua. Blues ei ole musiikinlaji, josta Bob parhaiten tunnetaan, mutta sillä on ollut suuri vaikutus artistin tuotannolle. Vuonna 1941 syntynyt Dylan löysi jo teinipoikana Mississippin suiston blues-miehet. Robert Johnson ja Bukka White vaikuttivat nuorukaiseen laulajana ja kitaristina. Bobin huuliharpun soitto kehittyi ajan myötä persoonalliseksi, mutta impulssin instrumenttiin tarttumiseen hän sai kuultuaan Little Walteria. Dylanin sointi sähköistyi 60-luvun puolivälissä, mutta niin oli tapahtunut bluesillekin sen 'siirryttyä' deltalta kohti Chicagoa. Chicagossa vaikuttaneet blues-miehet Jimmy Reed ja Muddy Waters olivat Dylanin suosikkeja; Bobilla huhutaan olleen Muddyn biisin mukaan nimetty Rollin' Stone -lemmikkikissakin. Blues on noussut Dylanin levytetyssä materiaalissa esiin säännöttömin väliajoin. Varsinkin 60-luvun levyihin kätkeytyy loistavia blues-kappaleita. Niistä esimerkkejä ovat "Maggie's Farm", "It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry" ja "Leopard-Skin Pill-Box Hat". Kokenut newyorkilaislaulaja Maria Muldaur julkaisi vuonna 2006 albumin "Heart of Mine: Maria Muldaur Sings Love Songs of Bob Dylan", joka sisältää blues-luennat Dylan-originaaleista kuten "To Be Alone with You", "Golden Loom" ja "Buckets of Rain". |
| Kitaristina muun muassa Robert Johnsonista mallia ammentanut Bob Dylan keskittyy tätä nykyä koskettimiin ja huuliharppuun. |