KONSERTTIRAPORTTI
|
| |
|
|
| |
|
|
11.3.2017
|
|
Uusintavierailua jo odotellessa
Charlie Musselwhite tarjoili Tampere-talossa hyvää meininkiä vankalla
kokemuksella. Bändikään ei säästellyt laadussa saati äänenvoimakkuudessa.
Charlie Musselwhite on puolivuosisataisella muusikontaipaleellaan paitsi
rakentanut vakuuttavan soolouran myös soittanut monien tärkeimpien bluesin
suuruuksien kanssa. Ei sovi kuitenkaan unohtaa sitä, ettei Musselwhite elä
menneessä. Hän on 73-vuotiaana yhä aktiivinen ja täysipainoinen artisti.
Tampere-talossa kävikin selväksi, että kunniakas menneisyys ei ole motiivi
maailman kiertämiselle. Vuosien kuluessa lauluääneen on tullut uskottavuutta,
jota ei saa kuin elämällä. Kävely on hieman hidastunut, mutta soitto soi komeasti.
Ennen kaikkea Musselwhite tunnetaan huuliharpistina. Hän soittaa
tunnistettavalla tyylillä ja vaihtelee kesken kappaleenkin harppuja avoimesta
salkustaan. Tampere-taloon oli odotetusti kerääntynyt melkoinen liuta täkäläisiä
turpahöylätaitureita. Väliaikakeskustelussa heidän kanssaan sai teknisen
selvityksen siitä, mistä omaperäinen sointi johtuu. Musselwhite suorastaan
välttelee bluesharpistien yleisesti suosimaa niin sanottua kakkospositiota.
Vaihtoehtoisista asemista soittaessa löytyy uusia reittejä kuljettaa kappaletta.
Kaikkein perinteisimmät sävelkulut korvautuvat ”laatikon ulkopuolisilla” äänillä.
|
|
|
Ensimmäisen setin kiintopisteiksi Tampere-talossa muodostuivat bluesboogie
”River Hip Mama”, Otis Rushin mieleen tuonut ”I’m Going Home”, ilmeisen
omaelämäkerrallinen ”Blues Overtook Me” ja Little Walterilta lainattu ”It Ain’t
Right”. Viimeksi mainitusta kuultiin kymmenminuuttinen vauhdikas näkemys. Kovin
perinteisistä tarveaineista kasattu ”300 Miles To Go” kuultiin sopivan leppoisana
shufflena. Sen päälle kierroksia nostettiin Billy Boy Arnoldin kipaleella ”Been
Gone Too Long”.
Komppiryhmä ei jättänyt toivomisen varaa. Musselwhiten kanssa jo yli kymmenen
vuotta kiertänyt rumpali June Core piti hymyssä suin kompin kipakassa
vauhdissa. Hänen työnsä täydensi The Fabulous Thunderbirdsistä tuttu basisti
Randy Bermudes. Kitaristi Matt Stubbs osoittautui päteväksi ja tyylitietoiseksi
soittoniekaksi. Valitettavan kovaääninen hän myös oli. Ensimmäisen setin ajan
kitara pauhasi lavalta niin kovaa, että miksaajan ei onnistunut vääntää
kokonaisuutta balanssiin. Vahvistin oli myös ”tiltattu” takakenoon, joten se
puhalsi suoraan katsomoon. Harmillisesti Musselwhiten laulu ja huuliharppu jäivät
kokonaisuudessa hieman jalkoihin.
Jos kitara olikin äänenpaineellisesti liian kovalla, soitannollisesti Stubbs oli
maltillisempi. Blues soi vahvana hänen soitossaan, mutta ei hän arkaillut nakata
sekaan rokkiakaan. Useat kitarasoolot kasvoivat simppelin riffittelyn kautta itse
asiaan.
|
Yhteistyössä
Stompin' 2017, Helsinki Slidin' Explosion Tour
Paul Gilbert Masterclass Tampere-talossa
.
|
Jälkimmäisessä setissä kitara vaikutti alkuun hieman hiljaisemmalta; tosin
muutaman kappaleen jälkeen Stubbs hiippaili vaivihkaa nostamaan
vahvistimensa volumea. Eddie Taylorin kappaletta ”Bad Boy” seurasi yksi illan
maukkaimmista kappaleista, Musselwhiten viimeisimmän levyn avausraita ”Good
Blues Tonight”. Yleisöstä huudettiin kappaleen jälkeen harpun olleen liian
hiljaisella. Solistin suomen kielen taito osoittautui vajavaiseksi ja kielimuuri
ylitsepääsemättömäksi. Tulkkausapua saatuaan Musselwhite epäili
miksausongelmien olleen Donald Trumpin syytä. Kuultiin myös Trump-kasku, joka
ei jättänyt kertojan mielipidettä arvailun varaan. Kaskun perään tuli oivallisesti
aiheeseen sopinut ”Ready For Times To Get Better”. Crystal Gaylen versiona
jonkinlaiseksi hitiksikin kohonnut countryralli oli nyt tomeroitunut varsin mojovaksi.
Toisessa setissä Musselwhite kertoili tarinoita enemmän. Hän muisteli
kohtaamisiaan niin Magic Samin ja Shakey Jaken kuin Robert Nighthawkin
kanssa. Ensin mainittujen herrojen tiimoilta kuultiin hilpeä ”Roll Your
Moneymaker”. Nighthawkin muistelua seurasi puolestaan ”Crying Won’t Help
You”. Sen ajaksi Musselwhite, joka on levyilläänkin joskus kitaraa soittanut,
lainasi Stubbsin toista Telecasteria. Muddy Watersin tyylinen slide-työskentely oli
oivallista, mutta jäi kaipaamaan osumatarkkuutta. Soitto meni paikoittain sinne
päin, ja lopputulos jäi auttamatta epävireiseksi. Toisaalta samanlaista jälkeä
monet kitaristit saavat aikaiseksi ryhdyttyään huuliharpisteiksi. Lainasoitinta
palauttaessaan Musselwhite totesi ”that was kinda fun”. Niin se olikin.
|
|
|
| |
Illan ’virallisen’ osuuden päätti jo Musselwhiten ensimmäisellä levyllä kuultu,
bluesrokkaava ”Strange Land”. Sen päälle yleisö sai tovin läpsyttää käsiään
ennen kuin bändi palasi keikkansa viimeistelemään. Encorena ja illan kruununa
kuultiin odotetusti instrumentaalitunnelmointi ”Christo Redentor”. Sen myötä
hieno ilta sai arvoisensa päätöksen.
Charlie Musselwhitella on komea menneisyys, mutta myös nykyisyys vaikuttaa
hyvältä. Tulevaisuudessa häämöttää ainakin jatko-osa Ben Harperin kanssa
tehdylle Grammy-voittajalle ”Get Up!” Ehkä sen myötä sitten uusintavierailu
Suomeen?
MARKO AHO
Linkit: Charlie Musselwhite, Tampere-talo
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2017
.
|
