Blues-Finland.com - Coco Montoya: Hard Truth

LEVYARVIO

20.7.2017
Rhythm and bluesin
raskassarjalainen
”Hard Truth” on albumi, jolla Coco Montoya
käy musiikin kimppuun rennolla otteella.
Albert Collinsin ’ottopoika’ soittaa omalla
tyylillään, muita kopioimatta.

Kitaristi-laulaja Coco Montoya on elämässään
onnistunut monesti olemaan oikeassa
paikassa oikeaan aikaan. Kaliforniasta, Santa
Monican rannoilta kotoisin oleva artisti on
urallaan saanut oppia ja ohjausta eräiltä
bluesin suurnimiltä.

Albert Kingin näkeminen teini-iässä oli veret seisauttava kokemus, joka käänsi
Montoyan elämän suunnan. Albertin elämänmakuinen blues iski suoraan sieluun.
Montoya oli opetellut rumpujen ja kitaran soittoa nuoresta pitäen. Hän
työskenteli sittemmin keikkarumpalina. Pari vuotta myöhemmin kohtalo toi hänet
yhteen Albert Collinsin kanssa. Tämä tarvitsi kiertuerumpalin ja muisti Montoyan.
Pitkällä kiertueella Collins opetti Montoyalle bluesin salat.

Collins oli aulis opettaja. ”Don’t think, just feel it” oli hänen paras opetuksensa.
Hän kehotti Montoyaa etsimään oman tyylinsä ja tapansa soittaa, kopioimatta
muita.

Kun blues lakkasi olemasta huudossa 80-luvulla, Montoya luuli uransa olevan ohi.
Kriittisessä vaiheessa hän kohtasi sattumalta John Mayallin. Seuraavat 10
vuotta menivätkin sitten maineikkaan The Bluesbreakersin kitaristina.
Montoyalla on vain hyvää sanottavaa oppi-isistään. Albert Collinsin ja John
Mayallin koulima oppilas on löytänyt esikuviensa opastuksella nykyisen, kypsän
linjansa. Oma bändi hänellä on ollut 90-luvulta alkaen.

Yhteistyössä

Rauma Blues
.

Coco Montoyan uusin levy ”Hard Truth” tarjoilee elämän totuuksia kaiken
nähneen konkarin näkökulmasta, oman kokemuksen kautta. Albert Kingin tapaan
hän on vasenkätinen, kitaraksi on valikoitunut monipuolinen Fender Stratocaster.
Hänen kitarasoundiaan leimaa nautittava puhtaus (joka on osittain ehkä
nykyisen äänentoiston ja äänitystekniikankin ansiota).

Coco Montoya pitää kappaleista, joissa on melodia. Hän haluaa niissä myös
olevan sisältöä – eletty tarina, mielellään omakohtainen. Hän ei itse ole kovin
ahkera laulunkirjoittaja. Montoya on merkitty tekijäksi vain kahdella raidalla,
”Hard as Hell” ja ”Truth Be Told”.

Levyllä ”Hard Truth” häntä säestävät rutinoituneet muusikot, joilla kaikilla on
meriittejä monista yhteyksistä.

On monta tapaa, joilla mies voi saattaa itsensä pulaan New Orleansissa, ja
”Before the Bullets Fly” kertoo niistä yhdestä. Kun amerikkalaista perheoikeutta
toteutetaan perinteiseen tapaan aseilla, on paras ottaa jalat alleen. Albert King -
tyylinen intro, vetävä tempo, sähköurut ja ytimekäs kitarasoolo esittelevät
muusikoiden taidot (huomattakoon, että kappale on osittain Warren Haynesin
kynästä lähtöisin).

”Want to Shout About It”, nopeatempoinen soulkappale, edustaa kevyempää
linjaa kuin albumin muu materiaali. ”Lost in the Bottle” on myös nopeatempoinen.
Murskaavalla voimalla esitetty kappale kertoo pullon hengestä, joka vie
syöksykierteellä alamaailmoihin. Kaksi kitaraa, joista toinen on Lee Roy Parnellin
slide, tykittävät duettona, kunnes matka päättyy, kenties katuojaan?

Estottomasti revitellen

Ehdottomasti levyn parhainta antia on ”Old Habits Are Hard to Break”, tekijöinä
John Hiatt ja Marshall Chapman. Vanha rakkaus ei ruostu, vaan ruostuttaa koko
elämän. Tämä versio sisältää nautittavaa Collins-tyyppistä nuottien venyttelyä
lopputahdeissa. Vertailun vuoksi voi kuunnella Hiattin originaaliakin. Näppärästi
sanoitetussa ”I’ll Find Someone Who Will” todetaan, että kun raja tulee vastaan,
niin se on sitten loppu. Kappale kulkee tasarytmissä, joten rumpalilla ei ole paljon
päänvaivaa. Urut ovat hyvin esillä.

”Devil Don’t Sleep” on pessimistinen kappale ihmiskunnan nykytilasta. Yön sudet
ulvovat ja kiusaukset vaanivat kaikkialla. Löytyykö pelastusta? Tunnelma piristyy,
kun päästään seuraavaan raitaan ”The Moon Is Full”. Tämä on ehtaakin
ehdampaa Collinsia, kylläkin Montoyan versioimana. Hän sovittaa joka levylleen
ainakin yhden Albert Collinsin kappaleen kunnianosoituksena oppi-isälleen. Näin
kätevästi käy bluesin siirto sukupolvien yli. Bob Glaubin basso ja Tony
Braunagelin rummut muodostavat keinuvan, polyrytmisen pallomeren, jossa
soolokitaristi uiskentelee.

”Hard as Hell” on nimensä mukainen kappale. Tämä on testosteronintäyteistä
kärsimystä, joka ei jätä ketään kylmäksi. ”’Bout to Make Me Leave Home” kulkee
funkrytmissä. Rytmi jyrää vastustamattomasti eteenpäin kuin animaalinen
vetovoima, josta laulu kertoo. Pakollinen hidas blues ”Where Can a Man Go from
Here” pysäyttää kuuntelemaan monella tapaa tuttua tarinaa. Mikään ei merkitse
mitään, kun tärkein ihminen on lähtenyt. Montoyan kitara kertoo sen meille melko
tyhjentävästi.

Albumin päättävä ”Truth Be Told” on hyvin henkilökohtainen kappale, jonka
sanomana on, että asioita on katsottava silmästä silmään. Elämän illassa ei voi
enää kertoa muuta kuin totuuden. Sinisten nuottien muodostama tunnusriffi on
kuin bluesin ABC.

Montoya käy rennolla otteella kiinni joka kappaleeseen. Hänessä yhdistyvät
Albert Kingin iskevyys, Albert Collinsin harkitsevuus ja Mick Taylorin runollisuus.
Laulajana Montoya on parempi ja sielukkaampi kuin moni keskitason solisti.
Parhaimmillaan hän on kuitenkin ehdottomasti raskaan sarjan blueseissa, joissa
hän saa revitellä kitaraansa estoitta.

ANNAMARI LAUSALA

Coco Montoya: Hard Truth. Alligator Records, 2017

Coco Montoya (kitara, laulu), Mike Finnigan (kosketinsoittimet), Billy Watts
(rytmikitara), Johnny Lee Schell (rytmikitara, slidekitara), Bob Glaub (basso), Tony
Braunagel (rummut), Lee Roy Parnell (slidekitara), Teresa James, Deb Ryder
(taustalaulu)

Tuottaja: Tony Braunagel

Linkit: Coco Montoya, Alligator

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT