| Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com © 2008 Blues-Finland.com |
| EXTRA: DADDY GILJOTEEN Soittorosvoista ylpeiksi käsityöläisiksi 12.5.2008 Takana menestyksekäs Saksan-kiertue Loistavaa debyyttialbumia seuraa pian "Holy Mail Express" Mikäli jollekin juurevan toimintamusiikin ystävälle on jäänyt tuntemattomaksi orkesteri nimeltä Daddy Giljoteen, on kolmikkoon monta hyvää syytä tutustua. Yhtye, jonka muodostavat Jari Rättyä, Pekka Kaipainen ja Jan Pethman, ratsastaa parhaillaan loisteliaan debyyttialbuminsa "Once They Called Me a Prodigy" aikaansaaman aallon harjalla. Daddy Giljoteen on vahvasti matkalla eteenpäin. Keväällä ilmestynyt single saa pian jatkoa uuden levyn myötä. |
 |
 |
 |
 |
Daddy Giljoteen omin sanoin Taylor (Jari Rättyä) Laulaja, lauluntekijä, kitaristi Synnyin Kajaanissa ja asuin siellä 25-vuotiaaksi. Soitin ja harhailin. Järki olisi saattanut lähteä lopullisestikin, miksei myös henki, mutta eivätpä lähteneet. Oli onneksi jotain mielekästäkin pojalle. Tein biisejä, aina vaan lisää biisejä, kunnes alkoi tulla sellaista kamaa, johon alkoi olla tyytyväinen. Sama juttu soiton ja laulun kanssa: aina 3 - 5 bändissä mukana, joka viikonloppu jonkun pubbiduun nurkassa vääntämässä. Suurin osa oli cover-bändejä, tuli vedettyä aika monenlaista tavaraa Pasi Kaunistosta Elmore Jamesiin. Se oli näin jälkeen päin ajateltuna hyvä koulu. Joskus puhuttiinkin Kajaanin Soittorosvo-opistosta, joka toimi lähinnä kolmessa vakiojuottolassa ja samat parikymmentä kaveria soittivat kaikissa bändeissä. Hutikka-orkesteri oli yksi pitkäikäisimmistä ja eniten keikkailleista - nimensä veroinen ryhmä! PdJ:n kanssa oli Rain Dogs. Yksi mainio porukka oli Salapoliisit, joka soitti sellaista pennejä taivaasta -kamaa. Meillä oli klarinetti ja kontrabasso mukana. Siinä piti laulaa nätisti. Gepardi-orkesteri keskittyi enimmäkseen rhythm and bluesiin. Bändillä heitettiin hyviä keikkoja sen kummempia tavoittelematta, irvisteltiin ja porukka tykkäsi pyörittää persettä. Omat biisit tein silloin suomeksi. Niitä soitettiin Lohikäärmeet-kokoonpanolla ja myöhemmin nimellä Jari Rättyä & Sokea Hevonen. Sitten piti keksiä jotain muuta pojalle. Jossain vaiheessa olin kiinnostunut musiikin ohessa myös teatterista. Lähdin opiskelemaan sitä ensin Jyväskylän lähistölle, sitten Helsinkiin. Vuodet vierivät ja kalenterinlehdet sen kun tipahtelivat. Opiskelin ja koetin saada itseäni kuntoon, tein suomenkielistä levyä - joka ei koskaan valmistunut - ja sitten jonain päivänä tuntui, että pitää taas saada soittaa bändissä. Kysyin Stratolta mitä mieltä se olisi moisesta - ja se tuumasi: "Totta mooses!". PdJ (Pekka Kaipainen) Basisti Tuolta pohjoisen suistomailtahan sitä ollaan alun perin kotoisin. Sittemmin Kajaani oli paikka, jossa tuli nuoruusvuodet luimisteltua. Soittokuvioista voi mainita Taylorin kanssa puuhailut sekä omat viritykset, mm. Mainua Rokkers (todella hämärää punk-jazzia), jolla yritettiin joitain keikkojakin vääntää. Sitten oli paljon kaikennäköistä suunnittelun asteelle jäänyttä värkkäilyä. Jamitouhu oli aikoinaan Kajaanissa hyvinkin vireätä, joten siellä pääsi soittelemaan monenlaisten soittorosvojen kanssa. Vasta Helsinkiin muuton kautta soittaminen oikeastaan sai nykyiset mittasuhteet. Taylorin kanssa hommaa alettiin säätää ja digailla soittamisesta uudella tavalla. Alussa homma olikin aika kummallista: piti oikeastaan opetella kokonaan uudenlainen tapa toteuttaa musiikillisia ambitioita. Triomeininki, aika kimurantit ja mukavalla tavalla "oudot" biisit laittoivat ainakin allekirjoittaneen kovaan soittotreeniin… oli pakko jotenkin rimpuilla ja pysyä mukana. Sittenhän siinä kävi niin kuin hirressä konsanaan, että ensimmäisen 30 sekunnin jälkeen helpotti ja homma alkoi luistaa yhä paremmin. Jan Pethman Rumpali Helsingissä on synnytty, ja pääasiassa asuttu ja soitettukin. Lisäksi on tullut soitettua ympäri suomea eri kokoonpanoissa: Ultra Bra, Maija Vilkkumaa, Hypnomen, Chicken Grass, Niko Ahvonen, Eternal Erection, Saara Soisalo ja niin edelleen. Pennusta asti olen soittanut eri soittimia, mutta lopulta rummut veivät mennessään. |
Daddy Giljoteenin syntymä PdJ: Yhtye syntyi aika tarkkaan kuusi vuotta sitten. Taylor kertoi tehneensä englanninkielistä materiaalia, johon käytiin kiinni. Rumpaliksi napattiin Pirisen Jykke (aka Jorge, joka soitti myös Daddy Giljoteenin ensimmäisellä levyllä). Keikoille vääntäydyttiin heti kun oli setillinen biisejä: ihan pää edellä joen pohjaan! Treenattiin aivan tolkuttomasti ja Taylor kantoi uusia biisejä treeneihin. Sitten väännettiin ensimmäiset demot. Pikku hiljaa alkoi tuntua siltä, että jos satsattaisiin kerrankin kunnolla ja hieman suunniteltaisiin toimintaa. Tästähän voisi hyvinkin tulla sellainen yhteenliittymä, joka voisi tehdä hienoa musiikkia omaehtoisesti määrittelemättömän ajan… ja sillä tiellä tässä ollaan. Taylor: Joo, noinhan se oli. Koetin tuohon aikaan päästä eroon sellaisesta, anteeksi nyt vaan, aika kainuulaisesta, negatiivisesta tavasta ajatella. Sellaisesta "eipä sitä mitään kannata yrittää, kun ei kuitenkaan onnistu ja jos joku sitten jotain ajattelee" -asenteesta. Se oli varsin vapauttavaa, kun alkoi roiskia vaan. Tartuimme kaikkiin mahdollisuuksiin jotka tarjoutui, ja varsinkin PdJ teki paljon duunia. Niin niitä mahdollisuuksia alkoi tulla enemmänkin. Kaikessa tekemisessä oli enemmän energiaa ja intoa kuin osaamista ja harkintaa. Niin taitaa olla vieläkin, vaikka suhde on hieman tasoittunut. Me sovimme, että tekemisen pitää olla hauskaa. Jos huomataan, että bändissä ei ole hauskaa, voi homman lopettaa. Tästä on pitänyt tinkiä. Daddy Giljoteenissa toimiminen on ajoittain ollut ihan jumalattoman ahdistavaa, mutta aina on jatkettu, koska soittamisen iloa ja uusia haasteita on aina ollut riittävästi pitämässä motivaatiota yllä. |
Daddy Giljoteen ja blues PdJ: Meillä biisit tekee kokonaisuudessaan Taylor. Sovitustyön ja oman soittamisen kautta siihen soppaan on sitten lusikkansa survottava. Bluesin puolelta esikuvat ovat muotoutuneet vuosien varrella samoin perustein kuin muunkin musiikin suhteen: hyvät biisit ratkaisevat. Bluesin kohdalla tietenkin tulkinta on niin merkittävä osa biisiä, että sen kautta suurimmat esikuvat ovat ehkä helpoiten löydettävissä. Taidan olla yhtyeen aktiivisin blues-ukko. Olen tsekkaillut hyvinkin aktiivisesti tarjontaa lähinnä kirjaston kautta - sieltähän löytyy tutkittavaksi lähes kaikki mahdollinen ja paljon sellaista, mitä ei oikein mistään enää saa hankittua. Vaikka bluesista on tullut vuosien aikana keskeisin musiikillinen vaikuttaja, tulee edelleen kuunneltua paljon muutakin. Siihenkin tosin olen oppinut soveltamaan bluesista oppimaani tapaa lähestyä musiikkia, eli hyvien levyjen parissa ei kannata aikaansa tuhlata, kun parhaidenkaan kanssa ei tahdo aika riittää. Pioneerit: Robert Johnson on kiistaton päällikkö. Soittajana ja nimenomaan biisintekijänä mielestäni monessakin suhteessa ylivoimainen äijä. On ihan sama onko ukkoa ollut edes olemassa, musiikki ratkaisee. Blind Lemon Jeffersonin lähestymistapa on niin kokonaisvaltainen, että hän kuuluu ehdottomasti hurjimpiin artisteihin millä tahansa mittarilla tsekattuna. Leadbelly on tärkeä erityisesti biisintekijänä. Little Walter on myös kuulunut pitkään suosikkeihin - hengästyttävää nerokkuutta. Starat: Muddy Waters, pidän erityisesti hänen bändeistään. Soittamisen monimuotoisuus pääsi hyvin esille, ja ukko itsessään on tietysti aivan tajuttoman kova. Buddy Guy on tällä haavaa ehkä suurin suosikki. Nostaisin herran laulamisen ehkä kaiken yläpuolelle, bluesin Olavi Virta! Albert King oli monipuolinen ja moni-ilmeinen nero. Esimerkiksi äijän tekemää Elvis-covereita sisältävää levyä ei voi kun ihmetellä. Freddie King on kitaristina yksi suurimpia suosikkeja. Hän oli myös biisintekijänä merkittävä. Hound Dog Taylor: House Rockers-bändi on ehkä maailman kovin! Aivan hillitöntä meininkiä. Bändissä ei ole basistia, kitarasta puuttuu kieliä ja rumpali on aivan sekaisin. Mahtavaa, paloviinan voimalla saa ihmeitä aikaan! Valkoiset: Johnny Winter on oikeastaan ensimmäinen varsinainen bluesartisti, josta innostuin. Ehdoton kitaristi ja yksi parhaita laulajia. Hän teki valtavan duunin bluesin eteen esimerkiksi Muddyn kanssa. Myös velipoika Edgar on yksi suuria vaikuttajia. Rory Gallagher on kestosuosikki. Monet karsastavat Roryn siirtymistä rockimpaan ilmaisuun, mutta blues-ukkohan hän oli (katkeraan) loppuun asti. Nostan Roryn jopa Stevie Rayn yläpuolelle siinä mielessä, että Gallagher nojasi vankasti omiin biiseihin ja loi sitä kautta omaa tyyliään. Roryn bändien soitossa on myös paljon sellaista, jota olen itse yrittänyt tuoda omaan soittamiseen. Peter Greenin valtava potentiaali valui valitettavasti vähän väärään kurkkuun. Hän teki kuitenkin valtavan määrän hienoa musaa ja oli omalta osaltaan vaikuttamassa monien kitaristien bluesin löytämisessä. Stevie Ray Vaughan kuuluu tietysti listaan. SRV uudisti bluesia omalla nerokkaalla tavallaan. Diggaan vilpittömästi myös velipoika Jimmien tekemisistä. Suomalaiset: Tatu Mannberg on yksi tämän maan harvoja todellisia blues-osaajia, vaikka onkin suurelle yleisölle tullut tutuksi lähinnä rokkikuvioista. Hän omaa mielettömän musiikillisen sivistyksen ja harras toive olisikin, että maestro saisi bluesin soiton laajemmalle yleisölle kuultavaksi. Saa sinisiä sävyä irti vaikka rautakangesta. Miehen kanssa on aina kunnia soittaa kimpassa. Dave Lindholm: teki mitä teki, niin taustalla on aina blues. Kitaristina oma tunnistettava soundi. Uskaltaa ottaa riskejäkin, myös bluesin soitossa. Tuomari Nurmio omaa selkeästi vankan blues-pohjan. Tuomari paranee vanhetessaan, ja on paitsi ehkä kaikkien aikojen paras suomalainen biisintekijä myös aivan loistava kitaristi. Uudet: The Black Keys on todella rankka duo, heillä on hillitöntä intoa ja soittamisen riemua… eikä ole basistia häiritsemässä. Blues Explosion on todella rankka bändi. Se vei omaa bluesin soittoani eteenpäin, vaikka tässäkään ei bassoa varsinaisesti ole mukana. Taylor: Jotain varhaisia muistumia tulee, juttuja, jotka varmaan vaikuttivat. Dave Lindholmin keikka Kajaanin kauppaoppilaitoksen salissa, olin ehkä 12 tai 13. Kunnallinen jazz-yhtye Kajaani Quartet säestää, Dave varmaan pikku kekkulissa, pelleilee ja soittaa monenkirjavan setin, omien biisien ja blues-standardien seassa on myös The Policen "Every Breath You Take", jonka sanoista maestro ei muista montakaan riviä, mutta fiilistä kyllä on. Davella on valkoinen Strato, ja varmaan tämä oli eka kerta kun kuuli livenä blues-soittoa tekijämiehen esittämänä. Keikan jälkeen piti juosta kotiin, että ehti kokeilla uusia vaikutteita vielä samana iltana. James Cottonin keikka Porista, radion ja telkkarin yhteislähetys. Kuvan näki vain sen yhden kerran kun ei ollut videoita, mutta c-kasettia tuli sitten kuunneltua hyvinkin paljon seuraavina vuosina. En tiennyt Cottonista mitään tai kenen biisejä hän soitti, mutta se vain kolahti. "Key to the Highwayn" kuulin ensi kertaa silloin, ja se on yksi lempibiiseistä vieläkin. Billie Holidayn versio "Summertimesta". Sama juttu, radiosta kasetille ja sitten kuuntelua uudestaan ja uudestaan. Sain jonkinlaisen ilmestyksen siitä, miten musiikki voi vaikuttaa ja tehdä artistin sielun näkyväksi, kuuluvaksi ja ymmärrettäväksi. Selkeä tieto siitä, että haluaa itsekin soittaa ja laulaa. Kingeistä suosikkini on Freddie. Paras näkemäni blues-keikka on Buddy Guyn pari vuotta sitten Järvenpäässä heittämä. Laulajista säväyttävät - ja lujaa - esimerkiksi Robert Johnson ja Elmore James. He ovat kitaristisuosikkeja myös. Kim Wilsonin laulusoundista tykkään ja harpunsoitosta tietenkin. Sitten vielä Little Walter, ja Thunderbirdsien kautta Stevie Ray ja niin edelleen ja vielä vain edelleen… Nuorena oli suuri tarve samaistua joihinkin musiikillisiin sankareihin, halusi katsella itseään jonkun toisen hahmon läpi. Nykyään homma lienee terveemmällä pohjalla. Pitää soittaa sillä tavalla miltä tuntuu. Vaikutteet tulevat sieltä läpi ilman että niitä sen kummemmin tarvitsee korostaa kuin peitelläkään. Tykkään ajatuksesta, että keikka on aina pyhäpäivä. Keikalle pukeudutaan, vaikka prässit ei olisikaan ihan timmisti. Sellainen sekä oman arvonsa että yleisön arvon ymmärtävä asenne on monella vanhemmalla blues-äijällä. Sellainen ylpeän käsityöläisen asenne, että aina annetaan kaikki mitä vaan lähtee. Ainakin hyvänä iltana saadaan kohotettu, hyvä olo itselle ja muille. Kun ei ole keikalla, ei tarvitse sauhuta suuna päänä eikä tehdä itseään tiettäväksi. Ilo löytyy joistain ihan muista jutuista, ja ne voivat olla tosi pieniä ja arkisia juttuja. Mutta kun lavalle mennään, silloin otetaan hyvään käyttöön kaikki ulospäinsuuntautuneisuus ja kommunikointikyky, kaikki rohkeus mitä sisältä löytyy. En ole mikään varsinainen blues-tietäjä. Levykokoelmani ei ole erityisen massiivinen ja olen aina kuunnellut melko monenlaista musaa; lähinnä kuitenkin rockia, poppia, bluesia ja soulia. Aika suuri osa on amerikkalaista musaa. Ensimmäiset kovat kolaukset olivat Elvis, Stray Cats, Jimi Hendrix ja AC/DC. Jan: Idolien luetteleminen on kyllä vaikea tehtävä. Kaikki, jotka saavat minut itkemään tai nauramaan, sisältävät sopivan määrän bluesia. Ja jos sitä ei ole, niin en oikein jaksa kuunnellakaan. Mutta jos on pakko listata, niin onhan noita: Jimi, Dr. John, Buddy Guy, Buddy Miles, Otis Rush… niitä on paljon! Lähinnä ovat kuitenkin New Orleans kuviot - niistä imuroi itselleen oleellisimmat asiat. Kuuntelen kuitenkin eniten kitaristeja ja urkureita! |
| "Kyllä ensilevyyn satsattiinkin. Itse asiassa kaikki, mitä irtosi", sanoo taitelijanimellä Taylor esiintyvä Rättyä. "Teimme niin hyvän albumin kuin perimä ja ympäristö antoivat myöten. Samalla taktiikalla ollaan liikkeellä nytkin, kun kakkoslevy on työn alla." Taylor on yhtyeen biisintekijä. Kaipainen, stagenimeltään PdJ, kääntääkin katseensa nimenomaan kappaleisiin. "Kaikki lähtee Taylorin biiseistä. Varmasti edesauttoi levyn onnistumista, että niiden esittämiseen on löydetty yhtyeen sisältä uutta ja tuoretta ilmaisua." Samaa mieltä on Jan Pethman, joka ei levytyksen aikaan vielä ollut Giljoteen-kokoonpanossa: "Kyllä Taylorin kynä piirtää niin hienoa viivaa, että sieltä se tulee." Daddy Giljoteen on käyttänyt musiikistaan hauskaa slogania "Action Blues". Tuleeko hyväksi havaittu linja jatkumaan vai onko odotettavissa kurssinmuutoksia? PdJ:llä on hytinä, että uusi levy jatkaa edeltäjänsä linjoilla. Hänen mielestään uuden rumpalin myötä soittamiseen on tullut lisää sävyjä, ja musiikillisesti ollaan siirrytty selkeästi 'rootsimpaan' suuntaan. "Perinteisesti bluesiksi miellettäviä biisejä kakkoslevyllä on ainakin enemmän kuin ensimmäisellä. Materiaali on mielestäni tasalaatuisempaa ja minulla on vankka usko siihen, että levystä tulee edeltäjäänsä ehjempi kokonaisuus." Taylor puolestaan uumoilee, että Daddy Giljoteen nuuskii edelleen mitä erilaisimpia musiikillisia kulmia. "Biisintekijänä olen aina ollut tyylillisesti ailahtelevainen. Lisäksi olen sekä kykenemätön että haluton rakentamaan itselleni mitään lokeroa, missä pitäisi pysyä. Ja hyvä niin!" |
| Daddy Giljoteen on saanut mukavasti kansainvälistä huomiota. Parhaana esimerkkinä tästä on taannoinen rundi Saksassa. Bändikolmikkoa tukeekin monenkirjava tukijoukko. Menestystä ovat edesauttaneet levy-yhtiö Perfect Sound ja erityisesti Matti Kervinen, jakelija Edel, keikkamyyjä Gaea ja Helsingistä käsin manageroiva Janne Helttunen. Panoksensa on ollut myös miksaaja-äänittäjä Mikko "Little Mike" Majasella, graafikko Jani Rämöllä ja radiosta tutulla musiikkivaikuttaja Uuge Kojolalla. Taylor on innoissaan Saksan-kokemuksesta. "Saksa oli 'supa' ja 'klasse'. Kahdeksaan päivään mahtui yhtä monta keikkaa ja paikkakuntaa. Kolme keikoista oli Eläkeläisten lämmittelijänä, konserttipaikat olivatkin aika isoja. Esimerkiksi Jenassa ihmisiä oli tuhatkunta. Humppakansa antoi meille mahdollisuuden ja me käytimme sen komeasti hyväksemme." Taylorin mieleen jäi erityisesti keikka Bayreuthin Glashausissa. Paikka on yliopistokampuksen rock-klubi. "Järjestäjät pitivät kuin kukkaa kämmenellä. Siellä oli väsätty valtava mainoslakana, ja kaikki olivat äärettömän kohteliaita ja mukavia." Kitaristi ilahtui nähdessään, että osa yleisöstä tunsi "Prodigyn" biisit. "Suhteellisen nuori yleisö sekä seassa heiluvat hiukan varttuneemmat blues-diggarit riehaantuivat kerta kaikkiaan! Oli vaikea päästä lavalta pois kahdenkaan encoren jälkeen." PdJ taustoittaa, että esikoislevyn eurooppalainen julkaiseminen (Saksa, Hollanti, Sveitsi, Itävalta), ja erityisesti se, että ulkomailla myös pidettiin siitä, teki Saksan-kiertueen mahdolliseksi. Ulkomaat kiinnostavat bändiä muutenkin. On itsestään selvää, että rundilla pyrittiin saamaan Euroopasta uutta yleisöä ja lisää kansainvälisiä keikkoja. Myös Janille Saksa oli mukava elämys: "Kyllä meistä siellä huolta pidettiin. Ei olisi kotiin halunnut tullakaan." Koheneva talous antaa mahdollisuuden kehittyä Onko kakkoslevy "Holy Mail Express" sitten se taltiointi, jonka turvin Daddy Giljoteen voi harrastaa enemmänkin sille niin ilmeisen mieluisaa ulkomaanmatkailua? Uskoa bändin tulevaisuuteen on, sekä yleisöllä että kolmikolla itsellään. "Mielestäni tavoite on yksinkertaisesti soittaa hyvää musaa", niittaa Jan Pethman. "Jos siinä onnistuu, on homma selvä!" Eteenpäin tiiraillessa biisintekijä Jari "Taylor" Rättyä heittäytyy mietteliääksi. Vaikka hän on kynäillyt omia kappaleita 'pikkupenskasta' asti, hän pitää työtä edelleen yliluonnollisena, hallitsemattomana ja käsittämättömänä. "Pari kertaa on ollut vuodenkin tauko, ettei tule yhtään mitään. Veikkaan, että tulen tekemään biisejä loppuikäni - mutta eihän siitä voi varma olla." Pekka "PdJ" Kaipainen puolestaan korostaa, että musiikillisen idean lisäksi tietty taloudellinen pohja on pakko olla olemassa - se mahdollistaa työn järkevyyden ja antaa mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. "Nyt näyttäisi vahvasti siltä, että vakaampi talous on tulevaisuudessa mahdollinen. Ulkomaat houkuttavat myös tästä syystä todella paljon", hän linjaa. "Tottakai olisi hienoa, jos taloudellinen tilanne paranisi", Taylor säestää. "Olen tehnyt musaa ja teatteria köyhyysrajan alapuolella jo aika pitkään. Jos alkaa taloudelliselta kannalta ajatella, niin sulaa hulluuttahan tämä on. Mutta onpahan ollut ainakin mielekästä tekemistä elinajaksi. Pää on suhteellisen hyvin kasassa, ja kyetään vielä innostumaankin - olemaan välillä jopa iloisia." Taylor päättää toivonkipinään. Hän janoaa kehitystä ja innostusta omasta tekemisestä, aina uudestaan ja uudestaan. Myös itsekritiikkiä pitää olla: jos homma jää pahasti junnaamaan paikoilleen, on osattava lopettaa. "On biisit, bändi ja julkaisija. Mutta sen pitemmälle? Ei kukaan tiedä." PASI TUOMINEN |
| NETISSÄ DaddyGiljoteen.com Daddy Giljoteen @ MySpace Daddy Giljoteen @ YouTube Daddy Giljoteen @ CDON.COM |
| PdJ:n (vas.), Taylorin ja Janin kuvat otti Juha Moilanen. Klikkaa isommaksi. |