 |
| (c) 2007 Blues-Finland.com |
| Ihmelapset kasvoivat aikuisiksi 5.3.2007 Daddy Giljoteen uudistaa suomalaista rockia bluesista ammentaen. Yhtyeen esikoislevy ”Once They Called Me a Prodigy” julkaistiin tammikuun lopussa. Jos bändi kuvailee musiikkiaan nimellä “action blues”, on ehdottomasti tartuttava toimeen. Mitä kätkeytyy hassun nimen Daddy Giljoteen taakse? Ainakin brändätyn oloinen rokkibändi, jonka levynkannet, nettisivut ja pressitiedotteet tulittavat yhtenäisellä graafisella ilmeellä. Eikä tulisuus jää pelkkään layoutiin – liekki palaa täysillä myös giljotiini-iskän musiikissa. |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
| DG:n kolmikko Jari ”Taylor” Rättyä (kitara, laulu, huuliharppu), Pekka ”PdJ” Kaipainen (basso) ja Tuomo ”Vänni” Väänänen (rummut) todistelee kilvan musiikkinsa juontavan bluesin ehtymättömiltä lähteiltä. Se toki kuuluu - ainakin jos sen haluaa kuulla - mutta valtaosa musiikista on puettu rokin ja popin asusteisiin. Trion ensilevy ”Once They Called Me a Prodigy” julkaistiin tammikuun lopussa. DG:n kaverit eivät ole mitään kloppeja, vaikka heitä onkin mutkatonta verrata 80-luvun nuoriin suomalaisrokkareihin Melroseen tai Hearthilliin. Kokemus on tuonut Daddy Giljoteenin sointiin rikkautta ja syvyyttä; myös tuotannolliset keinot - musiikin lisäksi siis myös graafiset ja imagolliset - tekevät bändistä yhä kiintoisamman. ”My Road-song” on perusteiltaan kuin karua rämebluesia, joka täräytetään pihalle Neil Youngin koruttomin Rust-soundein. Kun sekaan vielä heitetään levylle ominainen pop-melodia, saadaan sattuva esimerkki DG:n ilmaisusta. ”Holy Land; The Reclamation” on puolestaan Taylorin ja akustisen kitaran kahdenkeskinen pohdiskelu, jonka blues-ainesta ei ole tarpeen perustella. Upealla alun ja lopun etäännytetyllä hollerilla yhteen nivotulla ”John the Baptist” –biisillä ovat myös juuret erityisen läsnä, vaikka suuri osa kappaleesta onkin Sabre Dance –tyyppistä riehumista. Avauskappale ”Do the Skeleton” on sähköiskun saanutta nykyjenkkaa. Jos Jan Rohde eläisi ja alkaisi viiden batteryvodkan jälkeen tulkita vanhoja hittejään, se todennäköisesti kuulostaisi tältä. Hyppyjen ja sivupotkujen sijaan biisissä suostutellaan toteuttamaan erityistä luurankokoreografiaa. Ilmeisen blues- ja rautalankavaikutteisen musiikin lisäksi albumi sisältää rehellisiä rokkibiisejä. Vauhdikas ”Reception Blues” ja rockabilly-tyyppinen ”Train to Oradea” edustavat tappuraisinta rock-tulkintaa Suomessa todella pitkään aikaan. Energisyys ja räjähtävä voima hallitsevat koko kolmikon soittamista, mutta ajoittain osataan ottaa myös easysti. Taylorin kitaran raivokkuutta tasoittavat monipuoliset sävyt. Myös miehen englannin ääntäminen on erinomaista, mikä on ehdoton edellytys musiikin uskottavuudelle. PdJ:n basso ei tyydy perussoittamiseen. Bassolinjat keskustelevat erityisen maukkaasti SRV-vaikutteisen kitarbreikin kanssa biisillä ”Gathering Blues”. Avain levyn toimivuuteen on yksinkertaisesti luovuudessa. Mielikuvitus on Daddy Giljoteenin ensialbumin materiaalissa ihanan läsnä: sekä sävellyksissä, tehokeinoissa että itse soittamisessa. Kaikki kappaleet on kynäillyt Taylor. Sopii kuitenkin lyödä veikkaa, että yhteistyö koko trion kesken ja tuottaja Hannu Leidénin kanssa on vaikuttanut mittavasti lopputulokseen. Bluesia ”Once They Called Me a Prodigy” ei ole, pikemminkin rock-musiikkia ja sen kehittämistä blues-vaikutteita hyödyntäen. Daddy Giljoteenin tekemisestä paistaa jonkin verran todistelun tarve F-sanojen toisteluineen kaikkineen. Yhtyeen ensilevy on kuitenkin niin kovatasoinen, ettei vähäisintäkään syytä siihen ole. Daddy Giljoteen: Once They Called Me a Prodigy, Edel / Samsara, 2007 Taylor (kitara, laulu, huuliharppu, piano, balalaikka), PdJ (basso), Vänni (rummut) Vierailijat: Sakari Kukko (saksofonin suukappale), Hannu Leidén (taustalaulu) Tuottaja: Hannu Leidén |
 |