Aiemmin illalla Lurrie heitti myös akustisen duokeikan harpisti Ismo Haaviston kanssa. Mahtuipa ohjelmaan myös pieni yllätysesiintyminen: Lurrie, basisti Melvin Smith ja rumpali Willie Hayes nousivat perjantaina lavalle Honky Tonk Menin konsertissa Lahden Torvi-ravintolassa.
"Suomi on yksi suosikkipaikoistani maailmassa, se on todella kaunis maa!", ylisti Lurrie Bell lauantai-iltapäivän lehdistötilaisuudessa ja katsoi kysyjää suoraan silmiin, vaikkakin hieman alta kulmain. "Täällä todella arvostetaan työtämme ja minusta tuntuu myös, että suomalaiset pitävät erityisesti Chicago-bluesista. Suomalaisista artisteista tunnen Pepen (Ahlqvist): loistava harpisti! Myös Ismo Haavisto, kuten koko Honky Tonk Men -bändikin, on hyvä."
Elämä on kolhinut Lurrieta kovalla kädellä. Hiljattain hän joutui todistamaan vaimonsa kuoleman. Hän ei usko murehtimisen auttavan asiaa. "Jos matkustaa kotoaan näinkin kauas, on pakko hakea hyvää fiilistä. Tekemisessä on oltava innokkuutta. On aina uskottava, että matkalla ja keikalla tullaan pitämään hauskaa!"
Isä-Carey, 70, on luonnollisesti ollut avainvaikuttaja Lurrien uralla. "Isälläni oli tapana järjestää bänditreenejä kotona, joten kasvoin kirjaimellisesti bluesin parissa. Nappasin kitaran käteeni 5-vuotiaana ja työkalu on pysynyt matkassa siitä lähtien." Muita vaikuttajia ovat olleet erityisesti kolme Kingiä: B.B., Albert ja Freddie. Laulamiseen on vaikuttanut lisäksi Bobby "Blue" Bland.
Hedelmällinen kasvuympäristö teki tehtävänsä myös Lurrien velipojille. He kaikki ovat blues-muusikoita: Mississippiin muuttaneen Steven lisäksi myös Tyson (basisti) ja "Second Nature" -levyllä esiintynyt James (rumpali) kulkevat perheen viitoittamaa tietä.
Sähkökitara on Chicago-bluesille tyypillisesti tärkeä myös Lurrie Bellille. "Pidän kuitenkin paljon myös akustisesta kitarasta. Tykkään soittaa Robert Johnson -tyylistä musiikkia. Myös tekniikkani on kehittynyt akustisen kautta. Aloin soittaa sormilla näppäillen enkä koskaan ole soittanut edes sähkökitaraa plektralla. Tekniikka on ihan omani, ja näppäilemällä tunnen kontrolloivani kitaraa paremmin. Myös suora tuntuma kieliin on minulle tärkeä."
Urallaan todella kovien nimien bändeissä rumpuja soittanut Willie Hayes, ilmeinen huumorimies, nimeää suurimmaksi kokemuksekseen soittamisen Sonnyn & Cherin kanssa. Hieman vakavoiduttuaan hän tekee kuitenkin selväksi, että soittaminen Koko Taylorin The Blues Machine -yhtyeessä on ollut aivan erityisen mieleistä. Bändi oli mukana "Blues Explosion" -kokoelmalevyllä, joka palkittiin parhaan perinteisen blues-albumin Grammyllä vuonna 1984.
"Magic Sam löysi minut ja nappasi mukaan rundeilleen", Hayes kertoo. "Valitettavasti jouduin seuraamaan vierestä hänen ennenaikaista lähtöään." Magic Sam kuoli vain 32-vuotiaana vuonna 1969.
Lurrie Bell paljasti suunnittelevansa parhaillaan uutta levyä. "Tuotan sen myös itse, ja se julkaistaan riippumattomalla levymerkillä. Tällä hetkellä minulla ei ole levytyssopimusta - isot merkit vaan vetävät artisteja alta lipan. Uuden albumin materiaalia käydään nyt läpi, ja sen jälkeen valitaan sopivat soittajat. Uskoisin, että albumin julkaiseminen on ajankohtaista 3 - 4 kuukauden kuluttua."
Delmarkille levytetyt albumit ovat kaiketi parasta Lurrie-materiaalia, mutta omista levyistään hän nostaa suosikikseen julkaisun "Cuttin' Heads" (2004). "Hammond B3 loi sille todella hyvän tunnelman." Viime vuonna taltioitu konsertti Carey Bellin kanssa julkaistaan chicagolaisella Delmark-merkillä cd- ja dvd-muodoissa kevään aikana.
Lurrie kertoo nauttivansa monista eri musiikinlajeista. Jazz ja rhythm & blues ovat lähellä hänen sydäntään, kuten myös gospel esimerkiksi Blind Boys of Alabaman ja Sensational Nightingalesin tapaan. Jopa hip hop menee jakeluun. "Blues soi Chicagossa kellon ympäri radiossa. Nuoret kyvyt tahtovat kuitenkin nykyään suuntautua hip hopiin. Michael Colemanin, Chico Banksin ja Carlos Johnsonin kaltaiset lahjakkuudet kuitenkin pitävät huolta bluesin tulevaisuudesta."
Runko klassikoista, ilmaisu sydämestä
Lurrie Bell & Chicago Blues Bandin musiikkiterveiset tuulisesta kaupungista Lahden lauantai-iltaan olivat muhkeat. Setti venyi vaivatta yli kahden tunnin, ja yhtye oli ilmeisen otettu sankasta ja hyvin ääntä pitävästä yleisöstä. Konsertti rakentui vahvasti klassikkosävelmien varaan, omaa materiaaliahan Lurriella ei ole erityisen mittavasti. Esimerkiksi "Hideaway" ja "Hoochie Coochie Man" taittuivat mainiosti.
|
