Blues-Finland.com - Grand Blues Festival 2014, Lahti

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

GRAND BLUES FESTIVAL 2014, LAHTI - RAPORTTI

21.4.2014 Kuvagalleria

Ruthie Foster

Grand Blues Festival palasi onnistuneesti
Ruthie Foster tuikki laadukkaan Lahden-tapahtuman päätähtenä. Alvin
Youngblood Hartilla oli tekemisen meininkiä, ja kotimaiset esiintyjät toivat
lisäväriä monipuoliseen iltapuhteeseen.

Kaikkien bluesinjanoisten lahtelainen sankari Grand Blues Festival teki välivuoden
jälkeen odotetun paluun festivaalikartalle. Juhlapaikkana aiempina vuosina
tutuksi tullut Lahden Seurahuone oli remontin myötä uudistunut melkoisesti.
Uudistunut oli festivaalikin. Ennen bändit esiintyivät vuorotellen yläkerran
päälavalla ja alakerran hämärämmissä olosuhteissa. Soitto soi tauotta koko
pitkän illan. Siitä on seurannut helposti rootsähkyn mukanaan tuoma yliannostus
ja turtuminen. Nyt ohjelma sisälsi maltillisemman määrän esiintyjiä. Ohjelma
tarjoiltiin yksinomaan yläkerran juhlasalissa. Iltaan saatiin jokunen lyhyt taukokin.

Grandin tämänvuotiseen ohjelmaan oli mahdutettu kaksi mielenkiintoista
amerikkalaisnimeä ja olipa illan avausesiintyjäkin tullut Nepalista asti.

Teksasin gospelia

Harvoin olen ketään konserttivierasta kuullut niin vuolaasti etukäteen kehuttavan
kuin Ruthie Fosteria. Pirtsakka teksasilainen kirkkokuorojen kasvatti lunasti
kehujen asettamat odotukset hymyssä suin gospel-blues-soul-folk -keitoksellaan.

Ensinäkemältä bändi oli varsin karu. Akustinen kitara, basso ja rummut.
Varsinaista soolosoitinta ei Ruthien laulun lisäksi bändissä ollut, mutta eipä sitä
osannut kaivatakaan. Lyömäsoittaja Samantha Banksin ja basisti Larry
Fulcherin kanssa Ruthie loi niin maukkaan luomugrooven Seurahuoneen
juhlasaliin, että huh! Komppiryhmä osasi svengaavan soiton lisäksi vaivihkaisen
maustamisen taidon. He nakkelivat piisien sekaan pieniä sattumia ja koukkuja,
jotka eivät nousseet liiaksi esiin kokonaisuudesta, mutta erottuivat sopivasti.

Fosterin yksinkertainen kitarointi oli toimivaa ja se teki täysin tehtävänsä. Hän
soitti koko ajan piisin sisällä sen sijaan että olisi pyrkinyt sooloilemaan. Koko
kolmikko otti osaa myös lauluhommiin. Esimerkiksi ”People Grinning In Your Face”
osoitti, että kolmekin ihmistä saa aikaiseksi kelpoisan gospelkuoron.

Avainsana Ruthie Fosterin esiintymisessä oli luonnollisuus. Siitä puuttui
ylimääräinen koriste ja kuorrute. Gospelperinnettä, josta Ruthien musiikki
kumpuaa, on kautta aikain jalostettu häpeilemättä viihdeteollisuuden käyttöön.
Sopivasti sokeroimalla on sen avulla saatu monta hienoa laulua vesitettyä. Nyt
kun aito asia tarjoiltiin sellaisenaan ja luomuna, esimerkiksi Johnny Cashin
esittämänä hitiksi noussut June Carter Cash -sävelmä ”Ring Of Fire” toimi
soulballadina todella hyvin (ja minä sentään olen junttiuteen taipuvainen
countrydiggari).

Foster heittäytyi musiikkiinsa kokonaisvaltaisesti ja antoi palaa. Tulkinnoissa ei
säästelty tai jarruteltu. Niin lauluihin kirjoitettu ilo kuin surukin tuotiin julki
peittelemättömästi. Ihmiselämän tunnetilojen laaja skaala käytiin setin aikana
läpi.

Hyväntuulinen Foster nosti välillä pitkäksi venähtäneissä spiikeissään laulujen
alkuperäisiä tekijöitä esiin ja muisti mainostaa mainiota bändiäänkin useampaan
otteeseen. Kaikin puolin sympaattinen ja mainio esiintyjä!

Terveisiä Deltalta

Jos Ruthie Fosterin esiintyminen oli sosiaalista ja tuttavallista, Alvin Youngblood
Hart ei näyttänyt tulleen Lahteen rupattelemaan. Hän soitti bluesia ja sillä hyvä.
Asiaan saattoi toki vaikuttaa sekin, että Hartin akustinen keikka jäi harmillisesti
vähän yleisön jalkoihin. Räväkästi illan avanneen Kathmandu Blues Bandin
jälkeen laajemmat kansanjoukot eivät olleet valmiita hiljentymään perusasioiden
äärelle. Muutama etummainen rivi seurasi esitystä asiaankuuluvan keskittyneesti,
mutta salin takaosasta kantautunut iloinen puheensorina tuskin lisäsi artistin
rupatteluintoa.
.

Levyillään juurimusiikin kentällä varsin laaja-alaisesti temmeltävä Hart keskittyi
nyt pääasiallisesti bluesiin. Tuplapituisen settinsä alun hän esiintyi yksinään.
Myöhemmin hän kutsui Kathmandun ukkelit kanssaan jamittelemaan.

Soolosetissä kuljettiin vankasti Mississipin Deltan maisemissa. Matkan varrella
kuultiin muun muassa traditionaalinen ”Mama Don't Allow”, Charlie Pattonin
”Pony Blues” ja Alvinin oma ”Illinois Blues”. Aikoinaan Rory Gallagheriin vahvasti
personoitunut Lead Belly -numero ”Out On Western Plain” toi sekaan ripauksen
cowboymeininkiä, mutta ei sekään liian suurta etäisyyttä muuhun materiaaliin
ottanut.

Hartin työskentelyä oli ilo seurata. Hän suosii paljon slidea soitossaan. Hän on
kerrassaan hyvin omaksunut Delta-bluesin omintakeisen rytmiikan.
Kokonaisuuden kruununa soi vaivatta falsettiin kohoava lauluääni, joka on
hillityllä tavalla sopivan rouheinen. Kerrassaan mainio artisti, jonka levyihin
tutustumistakin voi huoletta suositella kaikille.

Pohjoispohjanmaalta Nepalin kautta

Juhlasalin virallisen ohjelman avasi ennen Alvin Youngblood Hartin settiä mainio
Kathmandu Blues Band. Melkeinpä vahingossa syntynyt ryhmä koottiin pari
vuotta sitten Kathmandu Blues Festivalille suunnannutta keikkareissua varten.
Wentus Blues Bandista ainoina matkaan ehtineet Robban Hagnäs ja Juho
Kinaret saivat seurakseen Olli Ontrosen ja Kepa Härkösen. Näin syntyi uusi
bändi. Homma lähti rullaamaan hyvin, ja Kathmandu Blues Band on jatkanut
vauhdikasta toimintaansa kaukomailta kotiuduttuaankin.

Kathmandu Blues Band

Nelikko näyttää viihtyvän mainiosti keskenään. Tekemisen riemu välittyi
yleisöllekin. Vaikka turhaa vakavuutta keikalla väisteltiin, soiton kanssa bändi ei
pelleillyt. Se oli silkkaa asiaa. Erityisesti väkevän terhakkaasti kitaroinut Härkönen
otti tontin hyvin haltuunsa. Ontronen ja Kinaret toimivat vuorotteluperiaatteella
laulusolistina ja rumpalina. Ensin mainittu soitti laulunsa ohella huuliharppua ja
toinen kitaraa. Myös Robban lauloi pari laulua ja vaihtoipa hänkin encoressa
Kinaretin kanssa instrumentteja. "Treat Her Rightiin" saatiin sitten Hagnäsilta
kitarasoolokin.

Kathmandu Blues Band palasi lavalle vielä Alvin Youngblood Hartin kanssa. ”For
your drinking and dancing pleasure”, kuten Hart totesi. Yhteissession aluksi
kuullut ”Back To Memphis” ja ”Homework” alleviivasivat lausahduksen ja
herättivät soolosetin aikana rupatteluun keskittyneen yleisönosankin taas aiheen
äärelle. Piisien väleissä venähtäneistä neuvonpidoista päätellen Hartin ja
Kathmandun settiä ei ollut juurikaan suunniteltu, vaan liikkeelle lähdettiin
puhtaasti jamipohjalta. Se on aina mukavaa seurattavaa, etenkin kun asialla on
näin kovaa ryhmää.

Sisään- ja ulosheittomusiikit

Ennen festivaalin virallisen ohjelman alkua alakerran ravintolassa soitti
lahtelainen Pekka Airos niin sanottua sisäänheittomusiikkia. Hänen roolinsa oli
jäädä taustamusiikiksi, kun ihmiset saapuvat mestoille ja vaihtavat ensimmäisten
tuoppiensa äärellä kuulumisia. Siitä huolimatta hän heitti kelpo setin, jota kelpasi
seurata tarkemminkin. Airos osoitti, että classic rock taittuu helposti
Americanaksi, kun hommaan käy akustisin asein. Esimerkiksi Queenin ”I Want To
Break Free” toimi hyvin riisuttunakin versiona.

Jos ei ole sisäänheittoesiintyjän rooli kovin helppo, ei sitä kyllä ole päätähden
jälkeen yövuoroon kapuavan bändinkään homma. Yläkerran juhlahuoneisto
tyhjeni Fosterin keikan päätyttyä huolestuttavan tehokkaasti, vaikka Million
Dollar Tones vasta roudasi kamojaan lavalle.

Jäljelle jäänyt juhlakansa osasi arvostaa Million Dollar Tonesin sopivasti illan
muusta tarjonnasta eronnutta bilemusiikkia. Ison bändin esittämä 50-luvun rock
and roll ja rhythm and blues – oikeaoppisesti tuuttaavine torvineen ja
pimputtavine pianoineen – innosti juhlakansaa illan viime metreillä
tanssimaankin. Vajentuneessa salissa oli myös tilaa tanssia.

Kaiken kaikkiaan Grand Blues Festivalin paluu oli onnistunut. Yleisöä Lahdessa oli
sen verran, että järjestäjät saattoivat hymyillä aamuyön tunteina tyytyväisinä.
Ohjelmakokonaisuus oli monipuolinen ja laadukas.

MARKO AHO

Kuvagalleria

.

Jaa juttu profiilissasi: |