Honeyboy Edwards iski Tallinnaan
Kun David "Honeyboy" Edwardsin kone laskeutuu Tallinnan lentokentälle
elokuun kahdeksantena päivänä, lämpötila saavuttaa paikallisesti
poikkeuksellisen 34 celsius-asteen lämpötilan. Lyhyen odotuksen jälkeen
lentoaseman ovet avautuvat. Kentän univormuun sonnustautunut iso kaveri
astuu esiin. Hänen työntämänsä pyörätuolin kyydissä näyttää olevan valtava
kitaralaukku, jonka kylkeen on kirjailtu isoin kirjaimin "Honeyboy".
Sitten jokin tuolissa liikahtaa. Kohtaamme epätavallisen pirteiden silmien
läpäisevän katseen baseball-lippiksen suojista. Tummat silmät eivät tunnu oikein
kuuluvan eurostandardin mukaiseen saapuvien lentojen halliin tällä
neuvostorakenteisella lentokentällä. Silmät eivät voi kuulua 92-vuotiaalle - vai
voivatko? "Mister Edwards?" Raikas hymy ilmaantuu ja käsi ojentuu: "Yeah…"
Pian seuraamme liittyy pitkätukkainen amerikkalainen purppuranvärisissä
muovikengissään. Matkalaukkuja ja toista kitaraa kantava Michael Robert Frank,
Earwig Recordsin pomo, saattelee tähtensä autolle. Pittsburghista kotoisin oleva
Frank nauttii hotellilla ilmastoinnin ihmeistä samalla kun blues-veteraanimme
Mississippin Deltalta määrää sen kytketyksi pois päältä. Sen sijaan Honeyboy
nappaa huuliharpun. Hän kertoo tarvitsevansa lepoa edellisiltaisen 75-
minuuttisen Kööpenhaminan-keikan jälkeen.
Clazzin VIP
Illan lähetessä lehdistö kerääntyy Clazz-ravintolaan, joka sijaitsee 1200-luvulta
peräisin olevan Vanhankaupungin keskustassa: kuvaajia ja reporttereita
päivälehdistä ja nettitabloideista, espanjalainen toimittaja Helsingin Free!
Magazinesta, jopa tv-ryhmä Viron yleisradiosta. "Olet todella tärkeä henkilö
täällä", Frank kuiskaa Honeyboyn korvaan tämän astuessa valkoisesta Cadillac-
avoautosta. Pyörätuoli on poissa, ja niin ovat Frankin purppurakengätkin; edessä
on lehdistötilaisuus ja 2x45 minuutin show. Nämä herrat ovat liikkeellä
tositarkoituksella.
Jos lehdistön jäsenten huonosti luettuja läksyjä ei oteta huomioon, journalistit
vaikuttavat aidon kunnioittavilta. Honeyboy kertoo, että Mississippi Sheiksin
"Sittin' on Top of the World" oli ensimmäinen hänen kuulemansa levy "ja se oli
hyvä numero". Frank tiedottaa, että uusi Honeyboy Edwards -albumi julkaistaan
lokakuussa. Mukana on valikoituja vierailijoita kuten Bobby Rush huuliharpussa.
Sattumalta Tallinnan-keikoilla myytävänä oleva albumi on "The World Don't Owe
Me Nothing" (1997), jolla soittaa edesmennyt suuruus Carey Bell.
Edes allekirjoittanut ei kehtaa kysyä, miten ihmeessä Honeyboyn virallinen
kotisivu ilmoittaa artistin olevan Robert Johnson - Kokomo Arnold -klassikon
"Sweet Home Chicago" säveltäjä - mutta mitäs siitä. Honeyboy kyydittää meitä
Mississipistä Chicagoon ja Maxwell Streetiltä Bealelle, esitellen matkan varrella
kaikki Little Walterista B.B. Kingiin. Näin tehdessään kymmenet ikävuodet
tuntuvat karistuvan hänen harteiltaan. Hän ei ole millänsäkään, kun häneltä
kysytään hänen nykyisestä tiheästä keikkatahdistaan: "Saatan vähän hidastua,
mutta en usko lopettavani. En tiedä miten lopetetaan, koska tämä työ on ainoa
jonka osaan. Pidänkin siitä joskus - ennen rakastin sitä, mutta nyt vain pidän
siitä!"
Ennen pitkää jonkun oli pakko esittää se surullisenkuuluisa Robert Johnson -
kysymys. Honeyboy pitää pienen paussin. Sitten hän vie meidät takaisiin
Mississippiin, jälleen kerran.
Robert Johnsonista
"Se ilta kun olimme Three Forkissa… Robert oli soittanut siellä yhden äijän leivissä
7 - 8 kuukautta. Minä ja Sonny Boy Williamson II olimme ainoat muusikot
paikalla, kun hänet myrkytettiin. Ja kun se tapahtui… Robert alkoi kuljeskella,
tiedättehän, sen kyseisen äijän vaimon kanssa ja hän asui pienessä
Greenwoodin kaupungissa Mississippissä - siellä itsekin kävin koulua. Vaimon
sisko asui siellä, ja joka maanantaiaamu hän lähti siskoaan tapaamaan, vaikka
menikin Robertin luo. Joku kertoi miehelle, Robert jäi kiikkiin ja…
"Kun tulimme Sonny Boyn kanssa paikalle kahdeltatoista, Robert istui nurkassa
kitaroineen. Hänellä oli viskipullo, josta hän oli juonut noin puolet. Porukkaa tuli
sisään pyytäen häntä soittamaan: "Soita 'Terraplane Blues', soita 'Kind Hearted
Woman Blues'!" "Koettakaa itse", hän sanoo, "olen kipeä, on huono olo!" Mutta
kaikki siellä tunsivat hänet. He luulivat Robertin juoneen niin paljon viskiä, että
lisäryyppy pelastaisi tilanteen. "Ota lisää, niin piristyt!"
"Mutta niin ei käynyt. Hänet vietiin takaisin Greenwoodiin sunnuntaiaamuna. Hän
kuoli keskiviikkona 16. elokuuta 1938. Hän kuoli keskiviikkopäivänä, ja hänet
haudattiin keskiviikkopäivänä. Hänen siskonsa tuli Chicagosta torstaina ja kaivoi
hänet ylös. Sisko laittoi Robertin arkkuun ja takaisin maan poveen seuraavana
päivänä. Niin se meni, olin paikalla koko ajan. Olen ollut kuvioissa kauan…"
Rollin' & Tumblin'
Se siitä. Toimittajat vetäytyvät hetkeksi ja tarjoilija lähestyy Honeyboyta: "Saisiko
olla juotavaa, ehkä lasillinen vettä?" Vanhempi herrasmies katsoo
hämmästyneenä: "Voisinko saada OLUEN?" Hetken kuluttua herrat Frank ja
Edwards muistelevat kaiholla Kentuckyn festivaaleilla taannoin saamaansa
"valkeaa viskiä". Miehet katselevat kysyvinä ympärilleen. Eipä aikaakaan, kun
kaksi huomattavaa tallinnalaismuusikkoa tekee järjestelyjä kotipolttoisen
salakuljettamiseksi heille seuraavan päivän show'ta varten.
Ei voi olla ajattelematta Jack Kerouacin olleen oikeassa: vanhalle maestrolle ei
voi opettaa uutta kappaletta. Minuutteja aikaisemmin Honeyboyn tarina
ensimmäisestä, 13-vuotiaana soitetusta keikasta oli loppunut seuraavasti:
"Palaan seuraavana sunnuntaiaamuna, juovuksissa. Isäni istuu rappusilla,
katson häntä, hän katsoo takaisin ja sanoo: "Hei, poika." Minä sanon: "He-e-e-i,
isä! Olen niin kännissä etten kuule edes kukon kieuntaa!" Toisin kuin Martin
Scorsesen dokumentissa "Lightning in a Bottle" (2004), hän ei ollut lopettanut
siihen: "Silloin sain maistaa viskiä - se alkoikin maistua hyvältä…!"
Varttia vaille yhdeksän Bullfrog Brown ottaa lavan lyhyine avaussetteineen.
Lavamonitoreja ei ole, mikä ei ole yllätys saati ongelma; ajattelemme, että tuskin
79 vuotta uraa tehnyt Honeyboy on moksiskaan. Yleisölle se on vähemmän
mukavaa, sillä puolet porukasta joutuu seuraamaan tapahtumia muissa
huoneissa olevista telkkareista. Talon PA-järjestelmäkään ei ole paljon
stereomankkaa väkevämpi. Kuvaajia on neuvottu olla käyttämättä salamaa,
mutta kellekään ei ole tullut mieleen, että joku käyttäisi kamerajalustoja näissä
ahtaissa tiloissa. Näin ollen ne peittävät tehokkaasti näkyvyyden stagelle. Klubilla
ei ole ilmastointia, ja olut maistuu.
Honeyboy astuu esiin hevityylisen BC Rich -kitaran kera ja aloittaa "Catfish
Bluesilla". Michael Frank on harpussa. Soundi on raju, se kuljettaa pitkitettyä
aggressiota; klubin lämpötila on musiikin lailla käsin kosketeltavissa. Ja kunhan
paikalliset julkkikset ovat lähteneet baarista toitottamasta tabloid-näkemyksiään,
on ympäristönmuutos täydellinen. Tänä iltana Mississippi-joki halkoo
kaupungintalon aukiota.
Vuoristoradassa
Miesten lähtiessä lavalta Frank lähestyy minua: "Honeyboy haluaa, että soitatte
hänen kanssaan tauon jälkeen." Minä sanon: "!"
Sitä ennen Bullfrog Brown kuitenkin heittää toisen lyhyen setin. Suomen
harppuvelho Harry "Dirty Dawg" Finér on mukana, ja hauskaa on - emme olleet
tavanneet Harrya sitten matkalla Haapsalun Augustibluusiin seitsemän vuotta
sitten. Honeyboy ja Frank palaavat, ja se on menoa. Muistan hetkessä kaiken
lukemani Muddy Watersin tauotetusta laulamisesta. Todellakin, ainoa tapa
seurata Honeyboyta on sulkea silmät ja keskittyä hänen laulamiseensa. Soinnun
vaihto ei tule ennen kuin värssy on todellakin lopussa. Tahteja ja tahdin
puolikkaita ponnahtelee sinne tänne. Silloinkaan ei voi koskaan tietää, mikä
seuraava sointu on: voidaan mennä suoraan V:hen tai takaisiin I:een, saattaa
olla kolme turnaroundia tai ei ensimmäistäkään…
Kauniit ja nuoret tyttölapset ovat korvanneet valokuvaajat eturivissä. Vaikutus
Honeyboyhin on välitön. Hänen nivelrikkoisten sormiensa tanssi otelaudalla ja
toisen käden villit liikkeet tuovat mieleen videokuvat Lightnin' Hopkinsista,
erityisesti kuvat teksasilaisen 70-luvun sähköisistä esiintymisistä. Kun asiaa
ajattelee, hänkin soitti nuorelle yleisölle ja piti hauskaa yrittäessään pudottaa
bändiä. Ja eikö Honeyboy juuri sanonut, että hän muutti tyyliään vuonna 1951
käytyään Teksasissa…?
Michael Frank kertoi, ettei hän edes 35-vuotisen yhteistyön jälkeen soita kaikissa
kappaleissa. Niinpä ei olekaan ihme, että erään biisin alkaessa hän heittää
harppumikin Harrylle. Nopeahko jazz-pala saa minut kuitenkin hymyilemään
pöllämystyneenä: saanhan seurata kokeneen blues-miehen nuortuvan silmieni
edessä. Itselläni ei olisi mitään mahdollisuuksia seurata noita sointu- ja
tempovaihdoksia, kaoottisista tauoista puhumattakaan. Mutta Harry klaaraa
tyylillä, joskin aito hämmennys pysyy koko ajan hänen kasvoillaan.
"Michael Frank tiesi varmaan mihin liriin joudun, kun lähetti mut ystävällisesti
harpun kanssa yllättäen lavalle. Esittelin nimittäin jossain vaiheessa ennen
keikkaa Michaelille itseni harpistina - jos tarvitaan - enkä tiennyt, että
Honeyboylla oli oma harpisti mukana. Siis hän. Ehkä tämä kostautui?" Finér
naureskelee muutamaa päivää myöhemmin. "Frankia nauratti siinä sivussa, ja
hän heitti minulle ohjeen, että "Lay back!". Siinä sitten hiukan valkeni se, miksi
Michael Frank soittaa, kuten soittaa - pitkiä ääniä, vibraa ja hiukan jäljessä."
Sointu ja kaato
Pääsimme ilmeisesti helpolla. Päivää aikaisemmin Kööpenhaminassa Honeyboy oli
E:n sijaan virittänyt kitaransa F:ään kertomatta Frankille. Minua pyydettiinkin
virittämään Honeyboyn kitara ensimmäistä Tallinnan-show'ta varten.
Ilmeisestikään Mr Edwards ei tarvinnut apua saati viritinlaitetta valmistaakseen
toista kitaraansa, espanjalaisittain (avoin G) viritettyä akustista. Seuraavana
iltana, 9. elokuuta, hän teki kaikki viritykset itse. Yksi hänen kanssaan
jammailleista oli Compromise Blue -yhtyeen Raul Ukareda, Viron paras blues-
kitaristi. Viikkoa myöhemmin Raul purskahtaa nauruun ilmeisen innoissaan
tapahtuneesta: "Ei se helppoa ollut! Joku olisi kyllä voinut kertoa, että Honeyboy
virittää E:n asemesta Eb:hen!"
Elokuun 8. päivänä Honeyboy viipyi lavalla puoli tuntia keikan jälkeen,
nimikirjoituksia jaellen. Klubin pomo tuli pelastamaan häntä tilanteesta, mutta
Honeyboy vain tilasi lisää olutta ja jatkoi juttelemista juopuneiden faniensa
kanssa. Oli jo selvästi yli puolenyön ja sulkemisajan. Miehellä ei ollut kiire, vaan
hän keskusteli mielellään kaikkien kanssa kaikista soittokavereistaan. "Mitä pidät
Eric Claptonista?" -- "Kyllä hän soittaa osaa… meidän oli tarkoitus soittaa
yhdessä joillain festivaaleilla, mutta en tainnut päästä paikalle. Soitin kyllä jonkun
Rolling Stonesin jäsenen kanssa, mikä hänen nimensä nyt onkaan…"
Kuva Honeyboysta jammailemassa Keith Richardsin kanssa toki koristaa artistin
lehdistömateriaalia. Toisaalta Muddy Watersin, Johnny Shinesin ja Robert
Lockwood Jr:n kaltaisten hahmojen syntymä- ja kuolinpäivien tai
henkilöhistorioiden muistaminen ei tuota vaikeuksia. Blues-rock -jengi ei jaksa
oikein pitää Honeyboyn kiinnostusta yllä. "Moderni blues? Osa siitä on ihan
hyvää. Monissa tapauksissa vain soitetaan nopeammin, ei siinä muuta."
"Jotkut nuoret soittavat bluesia hyvin. Jotkut eivät, kun soittavat liian nopeasti -
bluesia ei ole tarkoitus soittaa nopeasti. Jos soittaa liian nopeasti, ei ymmärrä
mitä on tekemässä. Muusikon on hyvä tuntea soinnut, mutta ei niitä kaikkia
tarvitse ahdata samaan kappaleeseen. Silloin musiikista tulee monimutkaista.
Miehen kaatamiseen tarvitaan vain yksi sointu - ymmärrättekö? Sointu vain ja
henki pois!"
ANDRES ROOTS
Kuvagalleria
David "Honeyboy" Edwards menehtyi 96-vuotiaana 29.8.2011, hieman
runsaat neljä vuotta Viron-matkansa jälkeen.
.
|
