Blues-Finland.com - Bluesin ottopojat: Hurriganes ja The Doors

16.12.2011

Bluesin ottopojat
Hurriganes on ollut suomalaisen rockin merkkipaalu neljä vuosikymmentä.
The Doorsin legendaarinen LP "L.A. Woman" täytti 40 vuotta. Blues oli tärkeä
taustatekijä molemmissa bändeissä.

Hurriganes on aina vain tapetilla. Henry "Remu" Aaltonen on kiertänyt tänä
vuonna bändin 40-vuotisjuhlien nimissä. Viime vuonna ilmestyi Jaakko Riihimaan
ja John Fagerholmin kirja kitaristi-ikoni Albert Järvisestä. Hiljattain fanit saivat
kirjahyllyynsä Cisse Häkkisen tarinan kertovan opuksen. Sen kokosi Honey
Aaltonen.

Loppuvuodesta 2011 Siboney-yhtiö (Love Recordsin perinteen vaalija) lisäsi vettä
myllyyn julkaisemalla Hurriganesin 11 biisiä vetävän keikkataltioinnin. Nimi kertoo
olennaisen: "Live in Hamina 1973".

Risto Vuorimiehen kansiotoksessa näemme keikkatilanteessa takaa kuvatun
Cisse Häkkisen – kimalteleva takki, tuttu liimaletti ja, totta kai, aitoon rock-tyyliin
hieman takakenoinen haara-asento. Hän ei suinkaan ole kannen ainoa rock-tähti,
sillä lavan reunalla irvistelee paikallinen kapinanuori. Petri Tiili oli tekevä oman
läpimurtonsa muutamaa vuotta myöhemmin nimellä Pelle Miljoona.

Hurriganesin blues-vaikutteet tulivat selviksi heti ensimmäisellä pitkäsoitolla
(Rock and Roll All Night Long, 1973). Valikoituihan sille muun muassa Freddie
Kingin kuolematon instrumentaali "Hideaway".

Levy-yhtiölegenda Atte Blom vahvistaa "Live in Hamina 1973" -levyn
kansiteksteissä, että Ganesin "musiikissa painottuivat vahvasti rockmusiikin
afroamerikkalaiset juuret" ja että "Järvinen toi rock 'n' rolliin juuri sopivan
annoksen bluesin perinnettä".

Ajankuvaa

Usein sanotaan, että Hurriganes tarttui bluesiin ja rockiin progressiivisella
otteella luoden siten Suomen mittakaavassa ainutlaatuisen musiikki-ilmiön. Näitä
katujätkiä ajatellen luonnehdinta on yliampuva. Varsinkaan Remu ja Cisse eivät
olleet virtuoosimuusikoita. Heidän suoraviivainen ja ennen kaikkea aina 100
prosenttia tiskiin iskenyt asenteensa loi kivijalan, jonka päällä näppärien
kitaristien, Ile Kallion ja Albertin, oli hyvä toimia. Turhia ei murehdittu tai
pohdiskeltu, vaan pisteltiin täysillä menemään ja kulmat suoriksi.
.

Hamina-livellä kuullaan useita blues- ja rock-
klassikoita varhaisen Hurriganesin esittäminä.
Blues-osastolta löytyvät "Hideaway" sekä
myöhemmin yhdeksi yhtyeen tunnetuimmista
biiseistä osoittautunut "Roadrunner" –
säveltäjänä muuan kitaristi Mississippin
McCombista, Bo Diddley. Hyvin ovat esillä
myös Little Richardin (Keep on Knocking,
Lucille) ja Chuck Berryn (Little Queenie,
Sweet Little Sixteen) teokset. Fanien riemuksi
mukaan mahtuu yksi useimmille entuudestaan
tuntematon Hurriganes-originaalikin, "Got No
Time".

Hurriganesin musiikin ystäville "Live in Hamina 1973" on silkkaa kultaa. Remun ja
Cissen läpeensä simppeli mutta sitäkin väkevämpi rytmityöskentely yhdistettynä
Albertin jäljittelemättömään kitaraan on paitsi dokumentti varhaisesta
Hurriganesista myös iskevä ajankuva suomalaisesta rock & rollista vuonna 1973.
Toisaalta: jos Ganesin musa ei puhuttele, tuskin se puhuttelee tämän levyn
myötäkään.

Bändin legendaarisuutta ei tarvitse perustella. Eri taiteenalojen luomukset
kuitenkin kertovat Ganesin merkityksestä muuallakin kuin rock-piireissä. Ennen
tuoreita Albert- ja Cisse-kirjoja ovat ilmestyneet muiden muassa Remu-opukset
"Poika varjoiselta kujalta" (Markku Salo/Peter von Bagh/Harri Saksala) ja
"Seitsemän ilon kyyneleet" (Nina Honkanen) sekä bändihistoriikki "Hurriganes"
(Honey Aaltonen). Valkokankaalle ovat päätyneet hillittömästi nimetty "Hot
Wheels – Kuumat kundit" (Jussi Itkonen, 1976) ja "Ganes" (JP Siili, 2007).

Hurriganes syntyi jäsentensä halusta soittaa parasta rokkia koskaan missään.
Olivat taidot sitten millaiset tahansa. Mutta aidoimmassa musiikissa ei ole
kysymys hyvyydestä tai huonoudesta. Hurriganesilla oli oikeaa yhteiskunnallista
arvoa. Se soitti soundtrackin monen suomalaissukupolven nuoruudelle. Sellaista
voi harvasta bändistä sanoa.

Mississipin 12-tahtinen perusvireenä

The Doorsin musiikin blues-pitoisuutta ei tarvitse vääntää rautalangasta
kenellekään, joka on ajatuksella kuunnellut yhtyeen musiikkia. Useimmat
yhdistävät The Doorsiin hippikapinalliset jymyhitit kuten "Break on Through" ja
"Light My Fire". Yhtyeen repertoaariin kuului kuitenkin myös paljon blues-henkistä
materiaalia ja jokunen aivan puhdas blues-kappalekin.

Bändin viimeinen levy "L.A. Woman" julkaistiin
40 vuotta sitten. Retrolevyihin erikoistunut
Rhino julkaisi neljän vuosikymmenen kunniaksi
albumin juhlapainoksen, uudelleen miksatut
biisit ja ennen kuulematonta materiaalia.
Juhlavuodessa on ollut mukana myös Eagle
Records, joka lanseerasi "Mr Mojo Risin'"
-nimisen dokumentti-dvd:n "L.A. Womanin"
teosta.

Blues oli vahvasti kuvassa mukana The
Doorsin levyttäessä "L.A. Womania". Runsaan
viikon kestäneisiin sessioihin kuului erityinen
blues-päiväkin. Sen useista tuotoksista
lopulliselle albumille päätyivät originaalit "Been
Down So Long" ja "Cars Hiss by My Window"
sekä John Lee Hookerin "Crawling King
Snake".

Myöhempien aikojen The Doors: Ray
Manzarek, John Densmore, Robby
Krieger ja Jim Morrison.

Kitaristi Robby Krieger muisteli hiljattain Uncut-lehden haastattelussa, että
bändin parissa vallitsi bluesille suotuisa ilmapiiri. "Bluesin soittaminen tuntui juuri
silloin hyvältä. Varsinkin Jim Morrison eli blues-kautta. Bluesista tuli itse asiassa
koko levyn perusvire."

Vankemmalla pohjalla

"Been Down So Long", jonka avausvärssyn "Well, I've been down so god damn
long that it looks like up to me" Morrison 'lainasi' Furry Lewisilta (1893 – 1981),
kuulostaa edelleen mainiosti polkevalta. Krieger antaa slide-kitaransa ulvoa
toden teolla. Siihen oli hyvät asetelmat, sillä Marc Benno pestattiin sessioihin
takaamaan soinnille lisää kitarapohjaa.

"Cars Hiss by My Window" on iisimpi blues. Morrison vastaa sen hauskimmista
osuuksista imitoiden kitaraa ja lopussa vielä huuliharppua. "Crawling King Snake"
on kolmikosta ehkä 'doorsmaisin'. John Densmore – yksi rockin historian
merkittävimmistä tyylirumpaleista – esittelee parhaita puoliaan ja myös
ilmiömäinen sormiomies Ray Manzarek tirauttaa soolon.

The Doors pärjäsi usein ilman bassoa. "L.A. Womanille" haluttiin vahvempi pohja,
joten Bennon lisäksi mukaan värvättiin basisti Jerry Scheff.

Taianomaisen vetävä Jim Morrison oli imagomielessä The Doorsin ehdoton
keulahahmo, ansaitusti. Hänen korostamisensa on kuitenkin aina syönyt
huomiota Kriegerin, Manzarekin ja Densmoren ainutkertaiselta triosoittamiselta.
Kaikilla oli huikean persoonallinen ote instrumentteihinsa. Heidän osuutensa
biisien teossakin oli merkittävä. Ilman kolmikkoa Morrisonista ei olisi
todennäköisesti tullut tuntematonta kalifornialaista underground-runoilijaa
kummempaa.

Musiikin lisäksi erinomainen tapa tutustua The Doorsiin on John Densmoren kirja
"Riders on the Storm". Manzarek on kirjoittanut yhtyeestä kaksi kirjaa:
elämäkerran "Light My Fire" ja Morrisonin kuolemaa polemisoivan romaanin "The
Poet in Exile". Morrisonin useista elämäkerroista suositeltava on Jerry Hopkinsin
"No One Here Gets Out Alive". Myös Oliver Stonen ohjaama elokuva "The Doors"
(1991) kestää katselun: ainakin voi kisata, montako tosimaailman muusikkoa
pystyy kuvasta bongaamaan.

PASI TUOMINEN

Hurriganes: Live in Hamina 1973. Siboney / Love Kustannus, 2011

Remu Aaltonen (rummut, laulu), Cisse Häkkinen (basso, laulu), Albert Järvinen
(kitara)

Äänitys Måns Groundstroem, miksaus Risto Hemmi, masterointi Pauli
Saastamoinen

The Doors: L.A. Woman 40th Anniversary Edition, L.A. Woman 40th
Anniversary Mixes. Rhino, 2011 (alkuperäinen: Elektra, 1971)

Jim Morrison (laulu), Robby Krieger (kitara), Ray Manzarek (kosketinsoittimet,
laulu), John Densmore (rummut)

Marc Benno (kitara), Curtis Amy (puhaltimet), Jerry Scheff (basso)

Tuottajat: Bruce Botnick, The Doors

Linkit: Hurriganes @ Love Kustannus, The Doors, Rhino

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA