7.7.2009 Kuvagalleria Dwayne Dopsie © Marko Aho
Imatralla tyylikäs torstai
Chicago-tyypin blues kohtasi zydecon ja suomibluesin Imatra Big Band
Festivalin kuulussa torstaissa. Rettelöinyt Blues-Finland.comin
festarireportteri sai järjestäjiltä synninpäästön.
Imatra Big Band Festivalin perinteinen blues-ilta, tänä vuonna nimeltään "All
About Blues", oli tarjonnaltaan monipuolinen ja laadukas. Valtameren takaa oli
paikalle rahdattu nippu Chicago Bluesin huippuja: Billy Boy Arnold, Billy Branch,
Lurrie Bell ja John Primer. Myös nouseva zydeco-nimi, Dwayne Dopsie, oli
yhtyeineen lavalla. Kotimaisena illan avaajana toimi Erja Lyytinen Big Band.
Nimellä Chicago Blues – A Living History kulkenut Tuulisen kaupungin
edustusjoukkue sisälsi laadukkaiden solistien lisäksi taustabändin, joka oli
kasattu Chicagon kovimmista sessioäijistä. Näistä lähtökohdista odotukset olivat
korkealla. Rautaisannos Chicago Bluesia Imatralla saatiinkin. Juicen
"Boogieteorian alkeiden" tyyliin taisi silti olla kyseessä lyhyt oppimäärä
peruskoulun ala-astetta varten. Jokaista solistia olisi mielellään kuunnellut
pidempään kuin kolme tai neljä rallia. Esimerkiksi Billy Boy Arnoldin osuus jäi
lähinnä lämmittelyn asemaan - aivan turhaan.
Setin avasi kosketinsoittaja Johnny Iguanan ja rumpali Kenny ”Beedy Eyes”
Smithin kahdestaan soittama boogie-instrumentaali ”Chicago Breakdown”.
Arnoldin liityttyä herrojen seuraan kolmanneksi pyöräksi saimme seuraavaksi
kuulla Sonny Boy Williamsonin ”My Little Machinen”. Tampa Redin ”Love
Crazyyn” bändi kasvoi täysilukuiseksi, kun mukaan liittyivät basisti Felton Crews
ja kitaristi Billy Flynn.
Iguanan, Smithin ja Crewsin yhteissoittoa oli todella miellyttävä seurata.
Jokainen piisi svengasi juuri niin kuin pitääkin. Ukot pitivät keskenään pientä peliä
koko ajan ja tarjosivat toisilleen lähes huomaamattomia, kokonaisuutta värittäviä
ärsykkeitä. Touhu oli siinä määrin hienovaraista, ettei se mennyt pelleilyksi saati
laskenut esityksen arvoa.
Billy Boy esitti vielä ”Night Watchman Bluesin”, sekä omista hiteistään
legendaarisimman ”I Wish You Wouldin”. Siinä hän innostui soittelemaan harppua
hieman pidempäänkin. Vaikka alkuperäisversion nerokkaan simppelit harppufillit
näyttivät matkan varrella unohtuneen, kolisi piisi silti.
Ja sävellaji oli...?
John Primer avasi pelin Muddyn ”Feel Like Going Homella”. Tähän mennessä
homma oli saatu kunnolla käyntiin, ja yleisökin oli hyvin messissä.
Suvantopaikkoja ei tullut. Primerin osuus sisälsi piisit ”Your Imagination”, ”
Moanin´ At Midnight” ja ”Sugar Sweet”. Hän osoittautui varsin kelpoisaksi
kitaristiksi ja mainioksi show-mieheksikin. Viimeiseen piisiin Primer pyysi Billy
Branchin mukaan. Tämä tulikin ottamaan varaslähdön omaan settiinsä. Muilta
osin harppuvastuun kantoi orkesterinjohtaja Skoller.
”Sugar Sweetin” jälkeen nähtiin hauska kohtaus Primerin ja Branchin käppäiltyä
pois lavalta. Matthew Skoller spiikkasi saman tien Branchin omaa osuuttaan
esittämään, joten hän ehti vain käväistä kääntymässä verhon takana! Branchin
versio Junior Wellsin ”Hoodoo Man Bluesista” upposi yleisöön kuin saapas
suohon. Sen jälkeen löylyä lisättiin funkahtavalla näkemyksellä Muddyn ”One
More Milesta”. Loistokas harpismi ja Iguanan taidolla kurittamat urut saivat
maukasta jälkeä aikaiseksi. Takuuvarman Little Walter -klassikon ”Hate To See
You Go” jälkeen oli selvää, että Branch veti todella onnistuneen (ja aivan liian
lyhyen) rykäisyn.
Viimeisenä ja vimmaisimpana legendoista lavalle saapui Lurrie Bell. Häntä varten
mikrofonijalkaan kiinnitettiin myös laulujen sanat. Aina uuden sivun käännyttyä
esiin kävi Lurrie kysäisemässä Billy Flynnilta sävellajin. Kun piisi sitten lähti
käyntiin, hänen tulkintansa - niin laulun kuin etenkin soiton osalta - oli todella
tiukkaa. ”My Love Will Never Die” -versiointi oli suorastaan riipaiseva. Tunteella
hän tulkitsi myös Elmore Jamesin ”I Believen” ja Buddy Guyn (muuta
piisimateriaalia huomattavasti tuoreemman) hitin ”Damn Right, I´ve Got the
Blues”.
Lopuksi koko ryhmä kerättiin yhden jamipiisin ajaksi lavalle. Oli todellinen harmi,
että kello oli jo niin paljon, että yhteissoitosta saatiin nauttia vain viitisen
minuuttia.
Ontuva kuvauspolitiikka
Chicago-kokoonpanon esiintyessä allekirjoittanut myöntää toimineensa vastoin
festivaalin sääntöjä. Kuvausohje nimittäin kuului, että jokaista bändiä saa
kuvata vain kahden ensimmäisen piisin ajan. Innokkaimmat järjestyksenvalvojat
toimivatkin uutterasti saamiensa ohjeiden mukaan ja kiersivät yleisön joukossa
kieltämässä ihmisiä kuvaamasta.
Paras oli kuitenkin hieman rettelöidä. Alussa lavalla oli kokoonpanosta vain neljä
ukkelia, ja heistäkin Matthew Skoller ainoastaan spiikkaamassa - olisi jäänyt
kuvasaalis tältä osin melko nuukaksi.
Kuvasin vaivihkaa kaikkia lavalle tulijoita heidän ensimmäisten kappaleittensa
ajan. Luvattomasti toimiessani laitoin toki pressipassini paidan alle piiloon, joten
rikoin sääntöjä yksityishenkilönä. Setin jälkeen puhuin asiasta järkkäreiden
nokkamiehen kanssa; hän ymmärsi vallan mainiosti kantani.
Täyslaidallinen zydecoa
Jos Chicagon huippuartistien anti jäi vähän vajavaiseksi, tuli Zydecoa todella
reilusti. Dwayne Dopsie & The Zydeco Hellraisers soitti parin tunnin setin.
Pääpaino oli sähäkällä meiningillä. Dopsien ohella 'pesulaudisti' Alex McDonald
oli siinä määrin villi veikko, että hänen rinnallaan kotoinen Honey Aaltosemmekin
vaikuttaa hillityltä lavaliikkujalta. Basisti Dion Pierre oli puolestaan
viilipyttymäinen loihtiessaan rumpali Calvin Samin kanssa jämerät groovet. Eivät
lavan laidoilla operoineet kitaristi Shelton Sonnier ja fonisti Carl Landry
myöskään isommalti elämöineet. Koko ryhmän soitto svengasi joka tapauksessa
niin peevelisti. Yleisö jytäsi kovaa.
Yhtyeen osuus koostui suurimmalta osin Dwayne Dopsien omista piiseistä.
Covereita olivat Clifton Chenierin ”All Night Long” ja Jimi Hendrixin ”Hey Joe”.
Dopsie ei ole jäänyt paistattelemaan isänsä nimen alle (Dwayne on Alton Rubin
Seniorin, a.k.a. Rockin’ Dopsie, poika), vaan pyrkii tietoisesti kehittämään omaa
tyyliään.
Hän tuntee zydecon perinteet hyvin, ja ne koko ajan touhun taustalla ovat.
Keikan aikana kuultiin paljon Beau Jocquen hengessä kulkevaa zydeco-paahtoa.
Se saa jengin takuuvarmasti sekaisin. Välillä meininkiä rauhoiteltiin pitkälti
Buckwheat Zydecon mieleen tuovilla, reggae-sävytteisillä hitaammilla piiseillä.
Siellä täällä oli kuultavissa myös selkeitä viitteitä hiphopin suuntaan. McDonald
räppäsikin lyhyen pätkän ja olipa hänen liikehdinnässään myös kovasti samaa
henkeä.
Raisummasta osastosta mieleen jäivät ”I Wish You Was Mine”, ”You Make Me
Feel So Good”, ”Mom And Pop” ja ”My Name Is Hurricane” sekä tiukka boogie ”
Country Girl”. Orkesterin leppoisampaa puolta edusti puolestaan Grammy-
ehdokkaanakin pari vuotta sitten ollut ”Where´d My Baby Go”.
Dwayne Dopsie ei keikan aikana juurikaan pysähtynyt. Aina piisin loputtua hän
aloitti sekoilua lähentelevän haitarisooloilun, joka johti tuota pikaa seuraavaan
ralliin. Hänen soittotyylinsä perustana on ylinopeuteen taipuvainen huikea
sooloilu ja toivon, että tämä sopivasti sekopäinen tyyli vie hänet vielä pitkälle.
Dwayne Dopsie & the Zydeco Hellraisers tarjosi Imatran illassa täysipainoisen,
hyväntuulisen ja railakkaan show'n, jossa ei hikeä säästelty. Illan aikana kuultiin
myös mainitsemisen arvoinen pesulauta-bassoduetto. Kävivätpä Dopsie ja
McDonald yleisön joukossakin järjestämässä perinteisen New Orleans second line
-kulkueenkin.
Pirtsakkaasti jurotusta vastaan
Erja Lyytinen Big Band avasi Imatran blues-illan. Kokoonpano käsitti Erjan oman
orkesterin lisäksi yhden bigbandillisen puhaltajia, joten lavalla oli populaa
melkoinen liuta. Kapellimestarina toimi pasunisti Antti Rissanen. Hän soitti yhden
illan mielenkiintoisimmista sooloistakin: hänen pasuunaansa oli kytketty
efektilaite, jolla yhden torven ääni moninkertaistettiin puhallinsektioksi.
Lopputulos oli aikas villiä kuultavaa.
Sovitukset oli työstetty taidolla ja hyvällä maulla. Erjan lisäksi myös kitaristi
Davido Floreno ja kosketinsoittaja Harri Taittonen saivat puhaltajien ohella
soolotilaa. Basisti Matti Vallius ja rumpali Rami Eskelinen pitivät kompit notkeina
mutta tukevina.
Setin alkupuoli mentiin vahvasti jatsikkaissa tunnelmissa. Myöhemmin alkoi jo
tutumpaakin materiaalia tulla. Muun muassa ”Why A Woman Plays A Blues”, ”Grip
Of the Blues” ja ”Inner Beauty” saivat mukavaa lisäväriä vaskista.
Vaikka Lyytisen keikasta jäi allekirjoittaneelle hieman vaisu kokonaiskuva, oli se
oivallinen ja festivaalin teemaan sopiva avaus. Homma lähti varovaisesti
liikkeelle. Loppupuolella ”Good Loving Man”, ”Funky Mama” ja ”Not A Good Girl”
kulkivat jo vapautuneesti. Mainittava on myös Lyytisen lavaolemuksen
arjakorisevamainen pirtsakkuus, joka on tervetullut lisä jurotukseen taipuvaiseen
suomibluesmaailmaan.
Imatra Big Band Festival 2009:n All About Blues -iltaan oli järjestetty
täysipainoinen ohjelma. Kiitos ja näkemiin ensi vuoteen!
MARKO AHO, teksti ja kuvat
Kuvagalleria
Arnoldin, Bellin, Primerin ja Branchin sekä Dwayen Dopsien haastattelut tulossa.
Linkki: Imatra Big Band Festival
.
|
