Irving Louis Lattin Malmitalossa
Chicagolaissyntyinen, sittemmin New Yorkissa vaikuttanut Irving Louis Lattin ilahdutti 14. syyskuuta jo toisen kerran suomalaisyleisöä Helsingin Malmitalossa. Edellinen esiintyminen samaisessa paikassa oli vuonna 2004. Pitkän ikänsä kitaraa soittanut Lattin julkaisi ensimmäisen oman levynsä vasta muutama vuosi sitten. Uransa aikana hän on soittanut mm. Otis Rushin ja Little Busterin kanssa.
Illan esitys alkoi rauhallisella tunnelmalla. Lavalla oli Lattin yksin. Ensimmäinen kappale oli Lattinin omaa tuotantoa. ESP soi kauniin heleästi ja hieno sointukulku yhdistyi jokseenkin tyhjänpäiväiseen sanoitukseen. Lyriikasta huolimatta tyylikäs esitys oli alkanut.
Alun tunnelmoinnin jälkeen säestäjät astuivat lavalle. Nuoret herrat, rumpali Aarne Riikonen sekä basisti Daniel Iiskola, toimivat jälleen Lattinin taustaryhmänä. Vanhempi musta kitaristi nuorien valkoisten poikien säestämänä assosioitui kuvaksi 60-luvun brittiläisen bluesimperiumin alkuajoista. Kuin välähdys Yardbirdseistä Sonny Boy Williamsonin kanssa, tai vaikkapa Muddy Watersista Rolling Stones taustabändinään.
Trio kajautti ensimmäisenä kappaleenaan ”Killing Floorin”. Illan aikana kuultiin muutoinkin lähinnä bluesklassikoita, ei niinkään Lattinin omaa tuotantoa. Sovitukset ja kompit olivat toimivia ja levyversioista kekseliäästi poikkeavia. Mukava kuulla cover-versioita, joita ei ole toteutettu tarkkana kopiona alkuperäisen levytyksen mukaisesti. Rytmiryhmän soitannasta kuulsi soittamisen ilo. Välillä tempot kiilasivat, mutta toisaalta tuore ote toi mainion vastapainon Lattinin melodiseen ja maukkaaseen soittoon. Ja miksipä bluesia pitäisikään soittaa ammattimaisen teknisesti ja laskelmoiden! Etenkin rumpali Riikonen soitti riemukkaan rouheasti, ja Lattinkin loi hyväksyviä silmäyksiä rumpujen taakse.
Vähän on Paljon! Lattinin esitys toi hienosti esille kuinka minimalistisella soitolla sukeltaa bluesin ytimeen. Lattinin tyylikästä soittoa kehysti hänen syvä-ääninen laulunsa. Laulajana Lattin on myös hieno tulkitsija. Hitaissa tunnelmoinneissa - ”Thrill Is Gone” ja ”Ain`t No Sunshine” - olisi kaivannut myös rytmiryhmältä rauhoittumista. Nyanssit ja tilannetaju olisivat kuuluneet asiaan Lattinin hienoväristen tulkintojen taustalla. Mutta varmasti iän myötä musiikintaju kasvaa tällä rytmiryhmällä. Kaikkiaan trio kohisi kuin pyhä kolminaisuus. Mitäpä muuta tarvitseekaan, kun soitto virtaa valovoimaisesti.
Lava täyttyi kuitenkin illan edetessä vierailevista artisteista. Ilkka Rantamäen, kitara, ja Bill Öhrströmin, huuliharppu, saavuttua estradille volyymitaso nousi tukevasti. Rantamäen kitarasoundi muistutti äkäistä ampiaista. Kukapa haluaisi vihaiseen ampiaiseen törmätä. Lattinin kaltaisten kitarataitureiden soitosta toivoisi nuorempien soittajien ottavan opikseen. Kuitenkin nopeus soitossa tuntuu olevan useimmiten hyvän soittotaidon mittari. Kun Lattin on minimalistinen soitossaan, Öhrnström vastaavasti soitti paljon. Huuliharpun soittaminen ei riittänyt ilmeisen esiintymishaluiselle Öhrnströmille. Läntisen naapurimaan bluesartisti lauloi ruotsiksi oman sävellyksensä. Ruotsalainen teos ei todellakaan istunut luontevasti Lattinin ohjelmistoon.
Illan päätteeksi konsertin kohokohdaksi syttyi Lattinin yksin esittämä verevä esitys Johnny Winterin ”Dallasista”. Lattin loihti suorastaan hyytävän hienon ja maagisen tunnelman versiollaan.
Malmitalon sali on oivallinen blueskonserteille. Soundi on kohdillaan ja sopivan pieni tila on omiaan bluesartisteille. Konserttien varhainen ajankohta varmasti tuo myös lisää kuulijoita.
- L.Raudas
|
