 |
| Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com © 2009 Blues-Finland.com |
| J.J. Calen tuuli puhaltaa aina vaan 21.4.2009 Ensimmäinen oma kiertue viiteen vuoteen päättyi huhtikuun puolivälissä Kalifornian Fresnoon. Cale ja nelimiehinen yhtye tulkitsivat kosolti klassikkoja, joita täydensivät yllättävämmät valinnat ja coverit. |
 |
 |
 |
 |
 |
| Calen kiertuebändi koostuu varsin nöyrän oloisista kavereista. Hyvän 'esimiehen' tavoin J.J. antoi silti heillekin omat tähtihetkensä. Kosketinsoittaja Walt Richmond näytti taitojaan kahdentoista tahdin instrumentaalijamissa. Oma lukunsa oli herra David Teegarden. "Hän on matkannut bussissamme jo pidemmän aikaa", Cale esitteli. "Kysyin, mikset alkaisi soittaa jotakin kanssamme. Annoimmekin hänelle tuon gizmon, en edes tiedä mikä sen nimi oikeasti on!" Kyseessä oli syntetisoitu rumpu, joka etenkin 80-luvulla oli kovasti huudossa. David irrotteli siitä lähinnä bongorumpujen ääniä. Hän esiintyi lisäksi laulusolistina Jimmy Reed -klassikossa "Baby What's Wrong". Illan muut coverit olivat instrumentaalina vedetty "Mary Ann" (Ray Charles) sekä "Goin' Down" (Don Nix). Hieman yllättävät kappalevalinnat olivat "Borrowed Time" ja "Artificial Paradise". Ne eivät lukeudu Cale-klassikoihin, mutta ovat kantaa ottavine lyriikoineen aina ajankohtaisia. Tower Theatren loistava äänentoisto kertoi J.J. Calen jäljittelemättömän lauluäänen olevan kunnossa. Se on hämmästyttävän samankaltainen kuin se, jota on totuttu kuulemaan hänen levyillään 70-luvun alkupuolelta asti. Calen tavaramerkki oli pitkään mikrofonilla varustettu akustinen kitara. Nykyisin hän suosii litteää puoliakustista, jonka soundi on aavistuksen terävämpi aiempaan verrattuna. Calen railakkaampien kappaleiden tulkinnat ovat pehmentyneet melko lailla vuosien varrella. Tämä on syönyt artistin sävykkyyttä jonkin verran. Useassa tukevammassa biisissä kaava oli sama: korostetun rauhallinen aloitus, pieni kiihdytys ja loppuun instrumentaalista vuoropuhelua lähinnä Calen ja Richmondin välillä. Bändin yhteissoitto perustuu nokkamiehen aivoitusten seuraamiseen. Yhtyeen kaverit tapittavat Calea lähes herkeämättä - paitsi ehkä kävelykepin varassa köpöttelevä vanha herra Bill Raffensperger, jolta bassokulut irtoavat selkäytimestä. J.J. Calea ei ole koskaan laskettu keikka-artistien aateliin. Hänen konserteistaan nauttivat eniten ne, jotka tuntevat tuotannon entuudestaan. Fresnon-keikkakaan ei ollut unohtumaton show, mutta silti verraton läpileikkaus lähes 40 vuotta kestäneeseen levytysuraan. Cale, 70, tuskin esiintyy livenä yhtä pitkään kuin B.B. King tai Honeyboy Edwards, mutta levylautasella hän elää ikuisesti. PASI TUOMINEN Fresno, Kalifornia Kuvat Hanna Korteniemi J.J. Cale & yhtye. Fresno, Kalifornia, Tower Theatre 15.4.2009 J.J. Cale (kitara, laulu), Bill Raffensperger (basso), Walt Richmond (koskettimet), David Teegarden (lyömäsoittimet, laulu), James Cruce (rummut) Settilista: Ride Me High - Artificial Paradise - Sensitive Kind - Crazy Mama - Cocaine - Call Me the Breeze - Magnolia - 12 tahdin instrumentaalijami - Cajun Moon - Mary Ann (Ray Charles) - Anyway the Wind Blows - Baby What's Wrong (Jimmy Reed) - Thirteen Days - Goin' Down (Don Nix) - After Midnight - Roll On. Encore: Borrowed Time - Travelin' Light Linkit: J.J Cale kotisivu ja MySpace, Tower Theatre, Rosebuds Agency Artikkelien etusivulle |
| Oklahoman omapoika J.J. Cale lähti keväällä omalle kiertueelle ensimmäistä kertaa puoleen vuosikymmeneen. Eurooppalaisten saati suomalaisten oli jälleen kerran turha elätellä toiveita elävän legendan näkemisestä. Eikä hemmoteltu Pohjois-Amerikassakaan asuvia ihailijoita: rundi kattoi ainoastaan länsirannikon paikkakuntia. Kiertue päättyi 15. huhtikuuta Kalifornian Fresnoon. Fresno kehuu asuttavansa puoli miljoonaa sierainparia, mutta kovin uneliaalta noin Helsingin kokoinen paikkakunta vaikuttaa. Vaikutelma saa vahvistusta illalla, kun Tower Theatreen vaivautuu vain runsaat puoli salillista Calen ystäviä. J.J. osoitti jälleen vaatimattomat luonteenpiirteensä. Artisti viritteli työkalujaan lavalla kylmän rauhallisesti roudarien kanssa ennen konsertin alkua; innokkaimmat menivät jo kärttämään nimmareita, mutta Cale tyytyi nostamaan kätensä pystyyn hymyillen aidon hyväntahtoisesti. Älkää nyt hyvät ihmiset nimikirjoitusta tällaiselta vanhalta ukkelilta pyytäkö! Cale näytti olevansa myös mainio seuramies. Aika ajoin hän rupatteli mukavia ja yltyi jopa yhteislaulattamaan yleisöä vanhassa kunnon bluesissaan "Crazy Mama". Hittinsä hän esitteli tyyliin "Here's another one from yesteryear" (Tässä taas yksi kappale takavuosilta). Ja kyllä niitä kuultiinkin: "Call Me the Breeze", "Cocaine", "After Midnight", "Sensitive Kind". Järkyttävän kaunis "Magnolia" nousi yhdeksi ehdottomista kohokohdista Fresnon illassa. Bändi ei soittanut koko illan aikana rajusti kuin väläyksittäin, ja "Magnoliassa" hienovireisyys oli huipussaan. Sävelmällinen rakkaudentunnustus sai äänekkäimmätkin välihuutelijat hiljenemään hetkeksi. Erityisen hyvin toimivat lisäksi "5"-levyn avauksena tuttu "Thirteen Days" sekä "Cajun Moon", joka muistetaan Calen kotiosavaltiota kunnioittavalta "Okie"-albumilta. Päättynyttä kiertuetta nimitettiin "The Roll On Touriksi", mutta yllättäen uutukaiselta levyltä kuultiin ainoastaan sen nimikappale. |
 |