Blues-Finland.com - Jo' Buddy's Trio Riot - "Rock and rollissa isketään, mutta otetaan myös isku takaisin"

14.3.2017

Trio Riot polkaisee Jo’ Buddyn koville kierroksille
Laajentunut duo on suoltanut uutta materiaalia jo kahden levyn tarpeiksi.
”Rock and rollissa isketään, mutta otetaan myös isku takaisin. Muuten se on
pelkkää läiskettä”, sanoo Jo’ Buddy.

Jussi ”Jo’ Buddy” Raulamo on elastisten kokoonpanojen mies. Hän esiintyy
yhden miehen yhtyeenä ja duona lyömäsoittaja Down Home King III:n kanssa.
Kun kokoonpano laajenee vielä yhdellä soittajalla, basisti Mitja Tuuralalla,
syntyy Jo’ Buddy’s Trio Riot.

Jo’ Buddy´s Trio Riot ja Pietarin Spektaakkeli kävivät tammikuussa keikalla
Tampereen Telakalla. Molempien ryhmien perustan muodostaa Tuuralan ja Tyko
”Down Home King III” Haapalan messevä komppiosasto. Näin ollen takkia ja
solistia vaihtamalla orkesteri pääsi kätevästi tunnelmasta toiseen.

Telakalla sai huomata, että myös Pietarin Spektaakkeliin kannattaa tehdä
lähempää tuttavuutta. Pietari Kiviharju ei esiintyessään turhia kukkoile. Eleitä
säästelevän laulunsa ohella hän soittaa kuivasoundista kitaraa – ja sitäkin
nuukasti. Yhtään turhaa ääntä tai filliä ei kuulla.

Spektaakkelikaksikko Tuurala - Haapala pitää groovet käynnissä siinä määrin
komeasti, että ei siihen koristeita kaipaakaan. Lauluissaan Kiviharju kertoo
huimia tarinoita. Raulamo kutsuu häntä Chuck Berryn ja Louis Jordanin
kaltaisten sananiekkojen perinteen suomenkieliseksi jatkajaksi. Kokonaisuudesta
voi löytää ainakin räppiä, J.J. Calea ja nuorta Kari Peitsamoa. Tältä pohjalta
pystynee jo muodostamaan kokonaiskuvan? Oivalluksia ja ennakko-odotusten
vastaisia ratkaisuja sisältävä ohjelmisto oli mainio kokonaisuus. Esimerkiksi
tarinankerronnallisuudesta käy vaikkapa vahvasti Stray Catsin sukuinen
”Karaoke”.

Jos Pietarin musisointi oli tyyliltään vähäeleistä, Jo’ Buddyn tarjoama pläjäys ei
sitä ollut. Illan toisen solistin toimesta kitaraa kuultiin runsaasti ja isosti – eikä
kaikuakaan säästelty. Raulamon soitto on vuosien varrella jalostunut
jalostumistaan. Kitara soi tunnistettavan muhevasti ja monipuolisesti hänen
käsissään. Trio Riotin vauhdissa Jo’ Buddy näytti olevan aivan pitelemätön. Myös
bändin nimi osoittautui enteelliseksi. Vaikka kolmikko hillityn herrasmiesmäisesti
lavalla operoikin, soitannollisesti oli täysi hulina päällä jo keikan alussa. Virtaa
riitti, ideoita piisasi ja venähtäneiden encore-esitysten myötä setille tuli mittaa
miltei pari tuntia.

Pietarin Spektaakkelissa rytmiryhmä kuljetti
solistia, mutta Trio Riotissa kaikki kolme
potkivat vauhtia, kukin haluamaansa
suuntaan. Mitjan tyylitietoinen bassottelu
laajensi duon sävypalettia runsaasti ja
varmasti antoi Raulamollekin vapaammat
kädet toimia. Välillä kontrabassoa käytettiin
myös congarumpuina ja klaveeseina.

Trio Riotin pitkäsoitto(j)a odotellessa
kannattaa hankkia ep ”Roll This!”. Siitä ei
muuta valittamista löydy kuin liian lyhyt
kesto. Niin laserlevynä kuin vinyyliäkin
ilmestynyt lätty antaa aavistuksen siitä, mitä
tämä kolmikko saa yhdessä aikaan.
Livetilanteessa he pystyvät vielä paljon
enempään.

Asioilla on tapana eläytyä

Jo’ Buddy kertoo, että duon (Jo’ Buddy &
Down Home King III) kasvattamisessa ei ole
turhia hötkyilty. Toimeen ei tartuttu suinpäin.

Raulamon tarinointia jälkiviisaasti ajatellen voi todeta, että näinhän sen pitikin
mennä.

Tykon kanssa soitettiin ”Grits And Rattles” -levyn julkaisun aikoihin, kymmenisen vuotta sitten,
Porvoon Bar Maryssa. Mitja asui Porvoossa ja toimi Maryssa äänimiehenä. Meidän setissä oli
paljon New Orleans -tyyppistä kamaa, josta Mitja innostui. Se kysyi multa keikan jälkeen, että
mistäs tuollaisia rumpaleita oikein löytyy. Kerroin niitä kylillä pyörivän.

Tämän jälkeen asiat lähtivät etenemään. Tyko muutti Helsingin Kallioon. Club Liberté
muodostui eräänlaiseksi tukikohdaksi meille ja monille muillekin muusikoille. Bar Mary oli
lopettanut toimintansa, ja Mitja siirtynyt Libertén äänimieheksi. Me soitettiin siellä useampikin
duokeikka, ja joka kerta Mitja oli miksaamassa. Jollain keikalla se alkoi sitten vihjailla, että
liittyisi mielellään basistiksi meidän duoon. Idea kuulosti hyvältä. Sovittiin, että kokeillaan,
miten homma lähtee. Kaksi vuotta sitten tammikuussa oli Trio Riotin ensimmäinen keikka
Storyvillessä, ja hyvinhän se lähti.

Mitjan valtteja on tyylitaju ja monipuolisuus. Se ymmärtää rytmin päälle. Ensimmäisillä
keikoilla, kun vedettiin jotain rock and rollia, niin jälkeenpäin Mitja kysyi, että haittasiko hänen
johonkin väliin soittamansa Kuuba-rytmit menoa. Mä sanoin, etten huomannut mitään, mutta
hyvältä tuntui koko ajan. Miten edes voisi haitata, jos odottaa basson soittavan semmoista
tiukkaa paalausta ja sinne tuleekin satunnaista Kuubaa sekaan? Mitja on soittanut paljon
myös reggaeta, ja sitä kautta tajuaa, mihin kohtiin iskua ei tarvita.

Ehdoton plussa on myös se, että Mitja ei suostu soittamaan läskibassoa styrkkariin, vaan sillä
on keikoilla ainoastaan lähimikki f-aukon edessä. Se akustinen kontrasoundi johdetaan
suoraan pa-laitteisiin. Ilman bassostyrkkaria lavavolume pysyy aisoissa. Kokeneena
äänimiehenä Mitja tajuaa taajuudet ja pystyy säätämään soundia pelkästään basson asentoa
kääntämällä.

Tykoon mä tutustuin Imatra Big Band Festivalilla heinäkuussa 2000. Menin Clarence
”Gatemouth” Brownin keikan jälkeen takahuoneeseen, ja siellä Tyko istui. Se soitti noihin
aikoihin Niittymäen Karin urkutriossa. Niiden Hammondit olivat olleet Gatemouthin bändillä
lainassa. Hieman tämän jälkeen Paavolan Jupolle alkoi ilmaantua enenevässä määrin
keikkoja Pauli Hanhiniemen Perunateatterin kanssa. Se sitoutui niihin, joten Groovy Eyesin ja
Tiny Tonesin riveihin tarvittiin tuuraava rumpali. Juppo suositteli Tykoa.

Jo ensimmäistä kertaa kimpassa soittaessa mä tiesin, että se on tässä. Me ollaan soitettu
yhdessä nyt kolmattatoista vuotta. Tyko on todella joustava rumpali. Se on livetilanteessa
tärkeä ominaisuus. Kerran duokeikalla, kun jengi innostui joraamaan, niin meillä kesti yksi
boogie kolme varttia. Kysyin Tykolta, että miten se oikein jaksoi. Siinä ei näkynyt setin jälkeen
minkäänlaisia uupumisen merkkejä. ”Ei mulla ole lihaksia”, se selitti. Silloin mä tajusin, että
noinhan se menee. Sitähän se roll on! Ei rumpuja saa soittaa voimalla – ei ainakaan mun
kanssa. Mitä rennompi ote ja mitä enemmän komppi on takana, niin sitä paremmin se rokkaa.
On tärkeätä, että solistilla on liikkumavaraa. Silloin voi fraseerata siten kuin itsestä tuntuu. Jos
rumpu lyö liian tiukat askelmerkit, niin ei ehdi nauttia yksittäisistä äänistä. Tulee aivan liian kiire.

En tiedä, missä kohtaa tämä homma on keikahtanut päälaelleen. Kuvitellaan, että rock olisi se
juttu, joka saa musiikin toimimaan. Oikeasti rock on se, että isketään, ja roll on se, että otetaan
isku takaisin. Rock & rollissa on tärkeitä ne molemmat elementit. Jos korostetaan pelkkää
iskua, niin musiikissa ei ole elämää. Se on pelkkää läiskettä.

Lepakkoo ja Teksasii

Vaikka Mitja ja Jo’ Buddy ovat vasta pari vuotta soittaneet samassa bändissä,
heidän historioistaan löytyy lukuisia kohtaamisia vuosien varrelta. Herrat
tuntevat toisensa yli kolmen vuosikymmenen takaa.

Ensimmäisen kerran mä oon Mitjaan törmännyt 80-luvun alkupuolella Lepakossa (Helsingin
Lepakkoluolassa). Se oli vielä aika huuruista aikaa – ainakin mulle. Ensimmäisen kerran me
ollaan soitettu samalla lavalla ja samaa piisiä huhtikuussa 1989. Olin silloin lähdössä
ensimmäiselle Amerikan-matkalleni. Menin lähtöä edeltävänä iltana käymään Kappelissa
Bullworkersin jameissa. Soitin pari piisiä, ja Mitja oli bassossa.

Yhteistyössä

S tompin' 2017, Helsinki Slidin' Explosion Tour

Grand Blues Festival, Lahti Paul Gilbert Masterclass Tampere-talossa
.

Ensimmäisellä Amerikan-matkalla sain muuten nimekseni Jo’ Buddy. Heti ensimmäisissä
jameissa Austinissa mut kutsuttiin erään seurueen mukana toisiin jameihin. Siellä meni vielä
paremmin. Sitten ne kysyivätkin mua jo bändiin ja sanoivat, että huomenna olisi keikka.
Seuraavana päivänä menin iltakuudelta kitaroineni annettuun osoitteeseen. Bändin johtaja
toivotti mut tervetulleeksi sanoen, että ”Jo’ Buddy is your Texas name.” Hieman myöhemmin,
kun aloin tehdä soolokeikkoja, meillä oli sovittuna Leppäsen Villen kanssa kimppaveto
Rovaniemen Roots and River Bluesiin. Mietittiin duon nimeä, ja festivaaliorganisaatiota
edustanut Jarmo ”Luigi” Puhakka sanoi, että ei se voi ainakaan Lefty Willie & Jussi Raulamo
olla. Myös mun pitäisi keksiä itselleni joku taiteilijanimi. Sanoin, että onhan mulla ollut toi Jo’
Buddy jo kauan odottamassa. Otetaan se käyttöön. Siitä asti olen ollut Jo’ Buddy.

Torimeininkiä

Kokoonpanon uudistuminen on polkaissut Raulamolla inspiraation koville
kierroksille. Uutta materiaalia on syntynyt rutkasti. Tomi Leinon Suprovox-
studiolla työstetty täyspitkä levykin alkaisi olla purkissa. Bändin esitelleellä ”Roll
This!” -ep:llä kuultiin sen sijaan Raulamon historiasta kaivettuja One O´Clock
Humph -piisejä uusina sovituksina.

Trio Riot on vielä verrattain tuore kokoonpano, mutta kyllä me ollaan selvästi löydetty jo oma
niche. Tämmöselle uudelle viritelmälle alkaa itsestäänkin muodostua repertuaaria. Painopiste
on jossain, ja siihen sopivaa kamaa alkaa siunaantua. Vaikka me tehdään vasta ensimmäistä
levyä, niin meillä on jo seuraavankin materiaalit kasassa. Voitais tehdä saman tien toinenkin
levy.

Ep:llä versioitiin vielä vanhoja lauluja. Tosin jätkät ei huomanneet mitään, eikä huomannut
ostava yleisökään ennen kuin Hoppulan Pete meni möläyttämään sen Blues News -lehdessä.
Ajattelin ensin, että pitäisi 20-vuotisjuhlien tiimoilta koota uran kattava kokoelmalevy. Sitten
kuitenkin tajusin, että enhän mä ole vielä tarpeeksi vanha mihinkään juhlakokoelmiin. Päätin
hoitaa homman näin. Valitsin suosikkipiisejä ja sovitin ne aivan uusiksi. Niitä ei helpolla tunne
samoiksi. Sovitukset työstin pitkälti Tampereen asematunnelissa katusoittajana ja vein valmiit
piisit studioon.

Kadulla on hyvä hieroa sovituksia. Ihmiset kävelee
ohi. Voi vaikka koko illan soittaa yhtä ja samaa
piisiä. Ohikulkijoiden reaktioista huomaa, mitkä jutut
toimii ja mitkä vaatii viilaamista. Satunnaisen ja
genrevapaan yleisön puolelleen voittaminen on
palkitsevampaa kuin jollekin valmiille yleisölle
esiintyminen.

Asematunneliin tuli vuodenvaihteessa harmillisesti
katusoittokielto. Yksi niistä putiikeista oli saanut
yhden hepun musisoinnista tarpeekseen. Se yksi
heppu en ollut minä, vaan semmonen kolmen piisin
ohjelmistoansa illasta toiseen epävireisesti
huutanut äijä. Asiaa on puntaroitu ja
kaupunginvaltuustossakin käsitelty. Luultavasti
Pendolino-niminen tunneli aseman toisella reunalla
saadaan katusoittokäyttöön. Sen varrella ei ole
liikkeitäkään häiriintymässä.

Koska näin talvella ei ole muuta hyvää paikkaa
harjoittaa katusoittoa, niin mä oon viime aikoina
viettänyt öitäni treenikämpällä. Siellä voi ympäri
vuorokauden musisoida rauhassa. Mulla on siellä
hyvä akustinen piano. Siellä piisien hiominen on
hitaampi prosessi, koska yleisö puuttuu. Ihmisten
ilmoilla tulee skarpattua enemmän ja saa
enemmän aikaan.

Trio Riotilla on katusoittoon suunnattu rinnakkaiskokoonpano nimeltä Tori Riot.
Se on vasta tehnyt pari täsmäiskua Sörnäisten metroasemalle Helsinkiin, ja
suosio on ollut kova. Ties mitä kesä tuo senkin tiimoilta tullessaan.

Ensimmäinen Tori Riotin esiintyminen tuli sattumalta, kun palattiin Roll FM:n suorasta
radiolähetyksestä. Koska meillä oli loppuilta vapaata, niin päätettiin mennä Sörkan asemalle
soittamaan. Se oli hienoa. Vedettiin kolme tuntia putkeen, ja jengi jorasi joka tasolla. Toisen
kerran Sörkan asemalle mentiin, kun palattiin studiolta Karkkilasta. Päästiin testaamaan uusia
piisejä heti tuoreeltaan.

Katusoitto on aina ollut osa Raulamon taiteilijakuvaa. Hän on harjoittanut sitä
koko aktiiviuransa ajan.

Kahdeksankymmentäluvulla hommaamani paristokäyttöinen vahvistin Pignose on kulkenut
uskollisesti kaikilla reissuilla mukana matkalaukussa. Interraililla 1986 soittelin ympäri
Eurooppaa. Amerikan-, Kanadan- ja Hollannin-kiertueilla oon soitellut myös kadulla.

Hollannissa mun lompakko tippui junaan, ja vasta seuraavana päivänä oli keikka, josta saatiin
rahaa. Oli siis vähän pakkokin soittaa kaksi päivää kadulla, että saatiin haettua Lidlistä jotain
syötävää. Lompakon sain sittemmin rahoineen päivineen takaisin, mutta se on erillinen ja
pidempi stoori. Kerron sen toiste – vaikkapa siinä lähivuosina ilmestyväksi kaavaillussa
kirjassani.

Omien tarinoiden lisäksi mulla on valtavasti muilta kuulemiani stooreja, jotka haluan välittää
eteenpäin. Itse asiassa yksi syy, miksi tykkään soittaa vanhempien kollegoiden kanssa, on
niiltä kuulemani tarinat. Ne on soittaneet klassisten legendojen kanssa ja kertovat, minkälaista
oli sen ja sen kanssa tien päällä. Tätä kautta mulle muodostuu yhteys suurimpiin idoleihini.
Olen itsekin saanut soittaa monien legendojen kanssa ja tutustua heihin. Se on antoisaa ja
mukavaa vaihtelua oman bändin pyörittämiselle. Välillä on mukava olla vain rivimiehenä. On
vapauttavaa olla pelkästään kitaristina jonkun muun show’ssa. Tietysti siinä pitää opetella
uudet kierrot, ja miksei kiellotkin, mutta asioilla on tapana eläytyä.

Viime kesänä me oltiin Törmän Jukan ja Palmutien Masan kanssa Katusoiton
maailmanmestaruuskisoissa Petäjävedellä. Hopeaa tuli. Palmutie on soittanut keikkoja vaikka
kenen kanssa ja tehnyt keikkoja jo ennen kuin minä synnyin. Tällä ryhmällä me käytiin
äskettäin studiossakin. Tehtiin demo, jonka Törmä vei mukanaan Kanarialle. Jos vaikka sinne
pääsisi ensi talvena soittamaan, siellä tarkenisi kadullakin soittaa. Kanarian-keikat
katkaisisivat kaamoksen sopivasti, varsinkin sen kaikkein pimeimmän vaiheen.

Viimeksi olen ollut lomalla joulukuussa 2008. Olin Lanzarotella kaksi viikkoa. Ensimmäisen
viikon tein piisejä ja toisen aikana treenasin ne valmiiksi. Se oli totaalinen nollaus kaikesta.
Kävelin hiekkarannalla aina auringonlaskun aikaan monta tuntia ja hengitin merihappea.
Muistan, kun tulin Suomeen, niin mulla oli kuin koiran hajuaisti. Heti kotipuoleen päästyäni
huomasin, että täällä ei ole happee. Etenkään kotona, kun siellä ei ollut tuuletettu kahteen
viikkoon. Kanarialla on maailman paras ilmasto. Ei liian kuuma, eikä liian kylmä – tasaisen
hyvä.

Palkitsevaa puurtamista

Jo’ Buddy toteaa ohimennen, että keikkakalenteriin mahtuisi vielä kiinnityksiä.
Tässä siis oivallinen vinkki kaikille kesäisten roots-hippojen suunnittelijoille.

Aina kun me on päästy jonnekin soittamaan, niin meistä on tykätty. Paikkoihin pääseminen on
vain työn takana nykyään. Sata puhelua poikii keskimäärin yhden keikan. Kitaran lisäksi saa
soitella kännykälläkin. Se on kuitenkin yksi osa tätä hommaa, ja mä tykkään tästä hommasta
kokonaisuutena. Myynti on haastavaa, mutta sitten kun pääsee keikalle, niin tulee se fiilis, että
tätä varten tätä tehdään. Nyt bändissä on mun lisäksi kaksi muutakin ukkoo ihan samalla
asenteella. Silloin kun ollaan lavalla, niin silloin pannaan parasta. Jos ei huvita, niin voi yhtä
hyvin lopettaa ja jäädä kotiin.

Sikälikin tämä hiljaisempi vaihe on ollut hyvä, että oon ehtinyt tekemään piisejä. Uutta
materiaalia on tullut paljon. On ollut aikaa sen hiomiseenkin. Monesti jos mitään ei tule
mieleen, niin saatan vain soitella pianoa ja laulella jotain. Sitten yllättäen huomaan tehneeni
uuden piisin. En ikinä äänitä mitään, en kirjoita sanoja, enkä tee muistiinpanoja. Kymmenen
vuotta olen mennyt tällä metodilla.

Hyvän muistin salaisuus on se, ettei kirjoita mitään muistiin. Silloin on pakko muistaa.
Kyllähän se teksti tai mikä tahansa asia on syövereissä syvemmällä, jos siinä ei ole ollut
paperia välissä. Tekstiä tehdessä, kun jonkun fraasin on päähänsä prosessionut, niin sitä on
jo kelannut joka kantilta, että olisiko se nyt tässä. Ellei ole, niin sitten jatkaa kävelyä. Mä
nimittäin viimeistelen lyriikat yleensä sauvakävelylenkillä. En pysähdy ennen kuin kaikki on
valmista.

Kerran lähdin pimeänä syysiltana vesisateeseen kävelemään kuutisen kilometriä
lenkkipolulla. Siellä ei nähnyt edes eteensä. Pimeän metsän keskellä syntyi hyvä gospel
”I Saw the Light” -pohjalta. Luonnossa liikkuminen inspiroi ja tuo hyvää vastapainoa musiikille.
Yksi kaveri sanoi, että luonto on paras kirkko. Se on hyvin sanottu.

Tansseja vakoileva alligaattori

Jo’ Buddy ei koe itseään mollivoittoiseksi muusikoksi. Havainto saa artistin
mietteliääksi – ehkä salaisuus piilee uudestisyntymisessä.

Mulla kyllä on mollipiisejä, niitä on tullut viime aikoinakin, mutta ne on kuitenkin erilaisia. Olen
päätynyt sellaiseen teoriaan, että edellisessä elämässäni olen ollut louisianalainen
alligaattori. Olen kuullut sitä musiikkia ja nähnyt ne jutut käydessäni rannalla vaklaamassa
kaikkia bileitä ja tansseja. Mä olen Pohjois-Karibian mies. Ainakin mun sieluni on siellä.
Lafayettessa, Baton Rougessa ja tietysti New Orleansissa aistin sellaista magiaa koko aika
jalkojen alla. Missään muualla en ole kokenut samaa. Siellä mä saan hommani vielä
enemmän kasaan.

Louisianassa mä koen aina olevani paikallinen. Sulaudun joukkoon. Myös sikäläisten on
hankala uskoa, että mä olen suomalainen. Silloin kun mä vuonna 1989 lähdin ensimmäistä
kertaa Amerikkaan, niin mä olin heti siellä kuusi viikkoa ilman sanakirjaa. Lähdin isompia
murehtimatta matkaan. Paluulippu sentään oli hommattuna, mutta eipä senkään puuttuminen
olisi haitannut. Sitten mä olisin jäänyt sinne Jo’ Buddyksi.

MARKO AHO

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA