UUSIMMAT
 
 
 
     
Wyman perusasioiden äärellä
     
  Kuluvan vuoden kesäkuussa ilmestyi Keefiä huomattavasti
vaatimattomamman mainostuksen saattelemana, milteipä vaivihkaa,
toinen palteripohjainen julkaisu. Päivänvaloon putkahti ”Back To Basics”,
Bill Wymanin ensimmäinen soololevy 33 vuoteen.

Pitkän levytystauon syyksi Wyman mainitsee muut kiireet. Hän lähti
Rollareista vuoden 1992 lopulla. Sen jälkeen hän on perustanut
ravintoloita, lanseerannut lapsillekin sopivan metallinetsintä¬laitteen,
julkaissut kirjoja ja pitänyt valokuvanäyttelyitä. Tämän kaiken ja perheen
perustamisen lisäksi hän on tietysti kiertänyt ja levyttänyt bändinsä
Bill
Wyman's Rhythm Kingsin
kanssa.

Rhythm Kingsiä voi hyvällä syyllä kutsua superkokoonpanoksi. Sen
riveissä on nähty muiden muassa
Albert Lee, Georgie Fame, Gary
Brooker
ja Andy Fairweather-Low. Heistä kukaan ei ole tällä levyllä
mukana. Sen sijaan Wymanin pitkäaikainen yhteistyökumppanikitaristi
Terry Taylor, laulusolisti Beverly Skeete, rumpali Graham Broad sekä
puhaltajat
Frank Mead ja Nick Payn edustavat nyt Rytmikuninkaita.
Heidän lisäkseen tärkeässä roolissa ovat
Dire Straitsista tuttu
kosketinsoittaja
Guy Fletcher ja ainakin Paul McCartneyn bändissä
kunnostautunut kitaristi
Robbie McIntosh. Ihan kelpo soittoniekat ovat siis
studioon osuneet.

Avausraita ”What & How & If & When & Why” yllättää.
CCR-tyylisen
komppikitaran päälle riffittelee sähkis iskevästi. Riimien viemänä etenevä
puhelaulu nyökkää vahvasti
Ian Duryn suuntaan – vahva avaus. Laid back
-meininki ja
J.J. Calen vaikutteet ovat kulkeneet tiiviisti Rhythm Kingsin
mukana. Ne kuuluvat luonnollisesti myös tällä levyllä. ”I Lost My Ring” on
hyvinkin calemainen, hauskasti pomppiva ralli. Siinä huomion kiinnittävät
myös huohotusperkussiot.

Wyman on halunnut tällä levyllä päivittää kolme aiemmin julkaistua
kappalettaan uuteen kukoistukseen. ”Stuff (Can't Get Enough)” on
peräisin vuonna 1992 julkaistulta levyltä ”Stuff”. Alkuperäisen version
taustalla oli diskosäkätystä, joka oli hieman vanhentunutta jo tuolloin.
Kappale on ehdottomasti uusinnan arvoinen. Groovaava nytkyttely uppoaa
luomusti toteutettuna ikämiesversiona paremmin. Myös ”Seventeen” on
alkuperäisessä, vuonna 1982 julkaistussa asussaan kovin synteettinen.
Lisäaineita karsimalla on siitäkin saatu aikaan nautittavampi. Villatakki on
paljon mukavampi kuin tekokuituinen neule, eikä hiostakaan samalla
lailla.

Kolmas kierrätyskappale ”I'll Put You Through” on kotoisin Wymanin
soolodebyytiltä ”Monkey Grip” (1974). Sen kohdalla alkuperäisversio vetää
pidemmän korren. Wymanin soolouran avauksessa on samanlaista
poikamaista tenhoa ja puolivallatonta asennetta kuin
Ringo Starrin
saman aikakauden soololevyissä.

”Back To Basics” kulkee pitkälti puolitempoisena rentona rokkina. ”Love
Love Love” on rytmillisesti sukua Ringon soolotuotannolle, ”She's
Wonderful” on astetta notkeampi poljennoltaan ja ”Just A Friend Of Mine”
keinuu miltei karibialaisittain. Päätösraita ”I Got Time” on levyn ainoa
blues.

Kautta levyn Wyman laulaa matalalta, puhemaisesti kuiskaten. Se ei
monotonisuudessaan ole kovinkaan onnistunut ratkaisu. Säästellen
käytettynä tehokeinona vaikkapa avauskappaleessa tyyli toimisi, mutta nyt
kuulija alkaa pidemmän päälle kaivata vaihtelua. Wymanilla ei ole
Tom
Waitsin
rouheutta, Leonard Cohenin jylhää karismaa tai Tony Joe Whiten
jämäkkyyttä äänessään luonnostaan. Olisi kaivannut sitä aiemmilta
levyiltä tuttua, aavistuksen ringomaista (kylläpä tähän tulee toistoa)
tulkintaa sekaan. Toisaalta ratkaisu saattaa olla puhtaasti
herrasmiesmäinenkin. Beverly Skeeten laulut nimittäin nousevat kähinän
rinnalla vahvasti esiin.

”Back To Basics” tulee tuskin jäämään suurena klassikkona musiikin
aikakirjoihin. Sen kohokohdat toimivat todella hyvin, mutta
kokonaisuutena levy on vähän liian leppoisa kokonaisuus. Matkan varrelle
kaipaisi hieman vaihtelevampia maisemia. Laskettakoon kuitenkin levyn
eduksi, että se palautti Wymanin vanhemman soolotuotannon taas
mieleen ja kuunteluun. Sieltä löytyy paljon aiheettomasti unohdettua
hienoa, tyyliltään vaihtelevaa kamaa. Erityisesti kaksi ensimmäistä
pitkäsoittoa ovat mainioita. Niillä Wymanin seurana soittavat muiden
muassa
Lowell George, Dr John, Joe Walsh, Van Morrison, Leon
Russell
ja Nicky Hopkins. Vihje: viime kesänä ilmestyi myös kovasti
kohtuuhintainen viiden levyn boksi ”White Lightnin'” (Edsel). Siltä löytyy
Wymanin neljä aiempaa soololevyä niputettuina ja runsain bonusraidoin
täydennettyinä sekä yksi levyllinen videomateriaalia.

Soolomateriaalinsa kanssa Wyman ei keikoille aio suunnistaa. Sen
sijaan tämä vuoden päästä kahdeksankymmenen vuoden rajapyykin
ylittävä rokkari suunnittelee ensi vuodelle Rhytyhm Kingsin aktivoimista.
Josko bändi saataisiin ”taas” Suomeenkin.

MARKO AHO


Bill Wyman: Back To Basics. Proper Records, 2015

Bill Wyman (laulu, basso, rummut, akustinen kitara, kosketinsoittimet),
Beverly Skeete (laulu, taustalaulu), Robbie McIntosh (kitara, ukulele), Guy
Fletcher (Hammond, Wurlitzer, piano, akustinen kitara), Frank Mead
(huuliharppu, puhaltimet), Nick Payn (huilu, huuliharppu, puhaltimet),
Graham Broad (rummut, lyömäsoittimet), Gavin Goldberg (rummut,
taustalaulu), Terry Taylor (rummut, kitara), Ian Thomas (rummut), Andy
Wright (jouset, taustalaulu), Clinton Outten (taustalaulu)

Linkit:
Bill Wyman, Keith Richards
 
     
BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA
LEVYARVIO
24.11.2015
Keith Richards
Sammaleisetkin kivet vierivät
Keith Richardsin soololevy "Crosseyed Heart" kypsyi kiireettömästi. Myös Bill
Wyman pyöräytti soolon – ensi kerran yli kolmeen vuosikymmeneen.

Keith Richards
on viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut enemmän
näkyvyyttä muilla elämän osa-alueilla kuin musiikissa. Hän on pudonnut päälleen
palmusta, näytellyt merirosvoa ja kirjoittanut muistelmansa sekä lastenkirjan.
Tästä kaikesta on saatu kiitettävässä määrin täytettä palstamillimetreille.

Myös musiikkia on vuosikymmeneen mahtunut, vaikka se onkin osin jäänyt
muiden aktiviteettien varjoon.
The Rolling Stones on keikkaillut jonkin verran ja
juhlinut samalla puolivuosisataista taivaltaan. Kantavana teemana juhlahumussa
näyttäisi olleen saavutetuista eduista nauttiminen ja voittojen kotiuttaminen.
Tuoreimman pitkäsoittonsa, vuonna 2005 ilmestyneen ”Big Bangin” jälkeen bändi
on julkaissut kaksi uutta piisiä, vanhat hittinsä prameassa paketissa sekä
livetallenteita (niin uusia kuin vanhoja). Toki Keith on tehnyt satunnaisia
matalamman profiilin vierailuja Ben Watersin ja Tom Waitsin kaltaisten ystäviensä
levyillä – vieläpä hyvin tuloksin.

Pari vuotta sitten Richardsin muinainen ”rikoskumppani”, rumpali-tuottaja
Steve
Jordan
paljasti kaksikolla olevan uutta materiaalia työn alla. Levyn äänitykset
olivat jo hyvässä vauhdissa. Uutinen nosti odotukset huippuunsa. Richards ja
Jordan kasasivat Stonesin kahdeksankymmenlukuisen suvantovaiheen aikana
bändin nimeltä
The X-Pensive Winos. Heidän lisäkseen siihen kuuluivat kitaristi
Waddy Wachtel, basisti-rumpali Charley Drayton ja kosketinsoittaja Ivan
Neville
.

Keith julkaisi Winosin kanssa pari mainiota studiolevyä ”Talk Is Cheap” (1988) ja
”Main Offender” (1992) sekä livelevyn ”Live At the Hollywood Palladium” (1991).
Tarinan olikin jo korkea aika saada jatkoa. Epäilyksiä projektin ylle loi se, että
Richardsin julkisuuskuvaksi on viime vuosina – miehen itsensä uutteralla
avustuksella – yhä korostuneemmin muodostunut hassahtanut hörhö. Vanha
sekopää, joka sekoittaa isänsä tuhkatkin kokaiiniin ja imaisee nokkaansa.
Stonesin tuoreimmista livetallenteista on myös ollut helppo havaita bändin
selkärankana operoivan kitaran osumatarkkuuden paikoittainen heikentyminen.

Viime talvena Keith ilmoitti sosiaalisessa mediassa uuden levynsä olevan valmis
ja ilmestyvän kesällä, kunhan kiireet Stonesin kanssa hellittävät. Kesä, jopa
intiaanisellainen, ehti vaihtua syksyksi ennen kuin ”Crosseyed Heart” oikeasti
näki päivänvalon. Hyvää kannatti odottaa. Jo ennakkomaistiaisina julkaistut
raidat riittivät hälventämään mieltä kalvaneet epäilyt. Levy tarjoaa juuri sitä
hiomatonta perustavaraa. Musiikkia, jota kuorruttamalla ja pintakäsittelemällä
saa tehtyä vaikka Rolling Stonesia.

Työuran pidentämistä

Levy sai Steve Jordanin mukaan alkunsa siitä, kun elämäkerran kirjoittaminen oli
vienyt Keithistä mehut. Hän mainitsi olevansa valmis viettämään eläkepäiviä.
Jordan oli onneksi työurien pidentämisen vankkumaton kannattaja. Hän ehdotti
studiotyöskentelyn aloittamista paineettomalta pohjalta. Kaksikko vetäytyisi
levystudion hämärään ja alkaisi kaikessa rauhassa rakentaa materiaalia.

Tällä kertaa Jordan ei halunnut tehdä bändilevyä. Hänen suunnitelmanaan oli
saada Keith toimimaan kokonaisvaltaisemmin kuin aikoihin. Ennen kaikkea hänen
suunnitelmanaan oli saada Keith soittamaan bassoa. Tavoitteena oli sama
tunnelma kuin Rolling Stonesin hiteissä ”Jumping Jack Flash” ja ”Street Fighting
Man”. Nekin Richards oli aikoinaan kursinut kokoon
Charlie Wattsin rummutuksen
tuella omin päin. Jordan hyppäsi Wattsin saappaisiin. Kumppanukset alkoivat
työstää ideoita.

Studiotyö oli ilmeisen hedelmällistä. Lopulliselle levylle on päätynyt viisitoista
raitaa. Tyylillisesti liikutaan Keithille ominaisissa ympyröissä. Mukana on vankkaan
riffittelyyn nojaavan rokin lisäksi bluesia, reggaeta, balladeita, folkia ja countrya.
Useimmissa kappaleissa Keith soittaa kitaroiden ohella bassoa ja erilaisia
koskettimia.

Sessiot ovat ilmeisesti menneet omalla painollaan, kuten alkujaan oli tarkoitus.
Aaron Nevillenkin Keith tapasi sattumalta ja vei studioon laulamaan. Myös muilta
osin vierailijajoukko näyttää valikoituneen soitannollisin perustein. Soittajia ei ole
haalittu pärstäkertoimien ja julkisuusarvojen perusteella. Vierailulle on kutsuttu
suurelle yleisölle tuntemattomampiakin tekijöitä, joilla on jotain annettavaa
kokonaisuudelle. Mukaan ovat luonnollisesti tulleet X-pensive Winosin muut
jäsenet (pois lukien Drayton) sekä Stonesin lähipiiristä tutut saksofonisti
Bobby
Keys
(joka pian session jälkeen kuoli) ja laulaja Bernard Fowler. Heidän
lisäkseen muiden muassa
Spooner Oldham ja Charles Hodges soittavat
koskettimia ja
Pino Palladino bassoa. Onpa mukana myös pedal steel -taituri
Larry Campbell. Klassikkonimiä kaikki, mutta outoja sellaisille kuuntelijoille, jotka
eivät lue levynkansia. Nämä taiturit kun harvemmin etukannessa mainitaan – eikä
mainita nytkään.

Play pohjaan ja menoksi

Pelin nimiraita on Keithin akustinen sooloblues ja ilmeisen raakilemainen otto –
sinällään oivallinen yllätys levyn paalupaikalle. Heti sen jälkeen tuleva
”Heartstopper” on silkkaa Stonesia. Wachtel hoitaa toisen kitaristin tontin
perusmaukkaasti. Vaikka vanha taika on edelleen tallella, Richardsin soitto on
viime vuosina muuttunut astetta romuluisemmaksi. Wachtelin sisäsiistimpi soundi
istuu hienosti sen kaveriksi. Laulutulkintaan on eletty elämä ja poltetut
savukkeet tuoneet kosolti luonnetta. Rohisevan, marinoituneen ominaissävyn
hyödyntämistä ei arkailla. Monissa kappaleissa laulu on tuotu miksauksessa
varsin lähelle.
Monesti ennenkin Keith on kirjoittanut lauluja
omasta elämästään. Joidenkin kappaleiden
tekstit sivuavat hänen huuruisempaa
minäänsä ilmeisen läheltä. Esimerkiksi
”Amnesia” ja ”Robbed Blind” edustavat levyn
huippua. Ensin mainittu on notkea rokki ja
toinen hidas countryballadi. Keith näyttää
muutenkin olevan ilmeisen sinut hörhön
maineensa kanssa. Hän on viime aikoina
poseerannut useammassakin tilaisuudessa
henkilöhistoriansa valossa varsin vitsikäs ”Do
not X-ray” -teepaita päällä.

Hitaammista tunteiluista täytyy esiin nostaa
”Illusion”. Siinä duetoimassa piipahtaa
Norah
Jones
. Vanha ja hyväksi havaittu kaunotar ja
hirviö -kaava osoittaa jälleen toimivuutensa.
Vastakohdat täydentävät toisiaan, ja jälki on komeata. Tunteikkuutta tarjoaa
myös päättyvän suhteen reunalla keinuva ”Suspicious”. Sinällään simppeli,
tulkinnasta elävä kappale saa yllättävää lisäsävyä sähkösitarista.

Rokkavammasta osastosta ensimmäisenä singelenäkin julkaistu ”Trouble” ja
gospelkuoron tukema ”Something For Nothing” rullaavat hienosti. Ne tarjoavat
juuri sitä, mitä tältä levyltä odotettiin. Niin ikään rivakampaan osastoon menee
Chuck Berryn opein kulkeva ”Blues In The Morning”. Perinteikkäästi laulussa
haikaillaan häipyneen naisen perään. Tosin viimeisellä rivillä yllättäen todetaan,
että eipä se bluesikaan toisaalta haittaa, koska olenhan sentään miljardööri.
”Nothing On Me” on puolitempoista takuu-Keefiä hieman ”Beast of Burdenin”
hengessä. Senkin teksti taitaa olla suunnattu varsin suoraan viranomaisten
suuntaan. Raitistuneella (ainakin omassa mittakaavassaan) rokkarilla on varaa
hieman rehennelläkin.

”Substantial Damage” on vähän turhan oloinen raita. Se syntyi, kun Jordan ja
Richards halusivat session päätteeksi tehdä vielä yhden funkin. Soitannollisesti
kappaleessa sivutaan ainakin kappaletta ”Can't You Hear Me Knocking”. Keith
hoitaa vokalisoinnin puhumalla, joten onkohan tämä sitten räppiä? Toisaalta
kappaleesta kehkeytyy mainio jamitus Keithin, Wachtelin ja Charles Hodgesin
kesken, joten kyllä se paikkaansa puolustaa. Se toimii myös oivallisena välipalana
ennen komeata päätösraitaa.

Soulballadi ”Lover's Plea” päättää levyn tyylillä ja tunteella. Soulvaikutteiden
onnistunut käyttö kappaleessa ei ole ihme. Kansitekstejä tihrustamalla voi
nimittäin havaita
David Porterin olleen täydentämässä lauluntekijätiimiä. Siinäpä
jälleen yksi nimi, jota etsiä levyjen kansista, mikäli ei kuulosta tutulta.

Oman materiaalin seasta löytyy kaksi Keithin muualta lainaamaa suosikkia.
Gregory Isaacsin ”Love Overdue” vedetään pitkälti alkuperäisen hengessä
reggaena.
Lead Bellyn klassikon ”Goodnight Irene” Keith tulkitsee helkkävien
kitaroiden säestyksellä melko lailla
Bob Dylanin kuuloisesti folkina.

Kiireettä kypsynyt

Levyltä paistaa läpi sessioiden kiireettömyys. Jordan ja Richards ovat ottaneet
aikansa ja kokeilleet erilaisia ratkaisuja. Monet niistä ovat tainneet jäädäkin
lopulliseen versioon. Kitaroita soi välillä hyvinkin runsaasti päällekkäin. Ne
nivoutuvat kokonaisuudeksi, jota useimmissa kohdin säestää vielä Keithin oma ja
persoonallinen bassotus. Tässä kohtaa termi "soololevy" todella puolustaa
paikkaansa. Keithin pianonsoitto on paikoittain efektinomaista kilkutusta;
esimerkiksi ”Robbed Blindissa” kuultava sähköpiano seurailee ja alleviivaa
hienosti laulajan tunnetiloja, enemmän vaiston kuin tekniikan varassa.

”Crosseyed Heart” oli odotuksen väärti. Keith tietää, ettei hänellä ole tarvetta
laukata trendien perässä. Riittää, kun tekee omaa juttuaan. On onni, että hänen
rikoskumppanikseen on valikoitunut Steve Jordanin kaltainen rytmi- ja tyyliniekka,
jonka peruskomppikin on jotenkin 'groovempaa' kuin muilla.

Keithin ensimmäinen soololevy ”Talk Is Cheap” potki aikoinaan kuilun partaalla
olleen Rolling Stonesin takaisin aktiivitoimiin. Tälläkin kertaa on kuulunut huhuja
joulukuulle suunnitellusta ”Paltereiden” studiosessiosta. Saa nähdä, mitä
tuleman pitää. Se on kuitenkin varmaa, että tämä leppoisa ja ilmeisen
vaivattomasti syntynyt levy nostaa sitä varten riman melkoisen korkealle.

MARKO AHO


Keith Richards: Crosseyed Heart. Mindless Records, 2015

Keith Richards (laulu, sähkökitara, akustinen kitara, basso, piano,
kosketinsoittimet, Wurlitzer, Farfisa-urut, sähkösitar, tiple), Steve Jordan
(rummut, lyömäsoittimet, kongat, patarummut, piano, vibrafoni, taustalaulu),
Waddy Wachtel (sähkökitara, akustinen kitara, slidekitara, taustalaulu), Larry
Campbell (pedal steel, viulu), Bobby Keys (saksofoni), Ivan Neville (Hammond-
urut, Wurlitzer, taustalaulu), Charles Hodges (piano, Hammond-urut), David Paich
(Farfisa-urut), Spooner Oldham (Hammond-urut), Paul Nowinski (basso, alttoviulu,
gamba), Pino Palladino (basso), Pierre DeBeauport (akustinen kitara), Clifton
Anderson (pasuuna), Kevin Batchelor (trumpetti), Charles Dougherty (saksofoni),
Ben Cauley (trumpetti), Jack Hale (pasuuna), Lonnie McMillan (tenorisaksofoni),
Norah Jones (laulu), Bernard Fowler (taustalaulu), Aaron Neville (taustalaulu),
Blonde Chaplin (taustalaulu), Babi Floyd (taustalaulu), Sarah Dash (taustalaulu),
Meegan Voss (taustalaulu), Harlem Gospel Choir (kuorolaulu)


Linkit:
Keith Richards, Bill Wyman
.
 

Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit
Kuunteluhuone
 |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
.

Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2015
.
 
Etusivulle
 
Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit  |  Kuunteluhuone  |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
setstats