 |
| Ota yhteyttä: admin(a)blues-finland.com (c) 2007 Blues-Finland.com |
| Le Blues 6.4.2007 Sidney Bechet'n ja Louis Armstrongin suuruuden päivistä asti Ranska on ollut jonkinlainen luvattu maa blues- ja jazz-muusikoille. Tänä päivänä Ranskan blues-skene on monien eri tyylien koti, jonka veroista ei Euroopasta hevin löydy. Juttelin kirjoittaja René Malines'n ja vahvan laulajan Nina Van Hornin kanssa saadakseni paremman kuvan Ranskan bluesista. René on country blues -kitaristi Roland Malines'n veli sekä maan blues-yhdistyksen entinen johtaja. Nina puolestaan on Yhdysvalloissaan asuessaan kiertänyt muiden muassa Chuck Berryn ja Eric Burdonin kanssa. Hänen huhutaan myös työskentelevän Janisin entisen bändin Big Brother & The Holding Companyn kanssa myöhemmin tänä vuonna. Ranska on ollut jonkinlainen luvattu maa blues- ja jazz-muusikoille aina 1950-luvulta asti. Mikä ranskalaisiin vetoaa afroamerikkalaisessa musiikissa? |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
| Nina Van Horn (c) Jean-Luc Karcher |
| René: Ensinnäkin, ranskalaiset tutustuivat ensi kertaa tähän musiikkiin amerikkalaissotilaiden kautta. Sodan kauhujen jälkeen haluttiin kokea riemullisempia asioita, ja etenkin afroamerikkalaisten sotilaiden mukanaan tuoma musiikki osoittautui tyydyttävän tämän tarpeen hienosti. Toisaalta bluesissa ja jazzissa on yhteinen tärkeä elementti: molemmat koskettavat kuulijaansa syvältä. Jazz saattaa vaatia jonkin verran totuttelemista, mutta bluesin näennäinen yksinkertaisuus voi koskettaa kenen tahansa sydäntä. Kolmanneksi, vaikka Ranskassa onkin rasismia, afroamerikkalaisten koetaan murtavan myyttiä muista afrikkalaisista ja muista ulkomaalaisista keskimääräisen ranskalaisen silmissä. Nina: Ranskassa, ja varsinkin Pariisissa, on aina ollut hyvä blues- ja jazz-yleisö. Sotilaiden tänne tuomasta musiikista tuli iloisuuden symboli - vapautuksen musiikkia sodasta selvinneelle nuorisolle. Amerikassa vallinneeseen rotuerotteluun verrattuna afroamerikkalaiset olivat tervetulleita Ranskaan. Osa heistä oli muusikoita. Ei ihme että he viihtyivät soittamassa Ranskan klubeilla; heidän ei tarvinnut luikkia sisään takaovesta! René: Hughes Aufray -niminen kaveri teki 60-luvulla Bob Dylanin tunnetuksi Ranskassa. Dylanin kautta yleisö löysi country-bluesin, tekihän Bob versioita delta-artistien biiseistä. Aufray oli aikansa supertähti, mutta nykyisin häntä pidetään kornina. Hän ei saa keikkojakaan kuin pienistä paikoista. Miten asiat olivat ennen toista maailmansotaa? René: Tuttuni Philippe Sauret on kirjoittanut upean tekstin siitä, miten ranskalaiset löysivät bluesin. Se on julkaistu netissäkin, ranskaksi. Hänen jutustaan käy selväksi, että Bessie Smith oli todella suosittu Ranskassa maailmansotien välisenä aikana. Mutta syvemmän vaikutuksen amerikkalainen musiikki teki tietenkin toisen maailmansodan jälkeen. Ainakin siihen asti, kun De Gaulle kauniisti kehotti amerikkalaisia poistumaan. Jälkeensä he jättivät muun muassa farkut, purukumin ja savukkeet - uskokaa tai älkää, mutta valkoista tupakkaa ei tunnettu ennen sotaa - eikä kyllä levyjäkään. Jotkut, kuten sodassa taistellut isäni, tutustui kuitenkin jazziin ja bluesiin jo sotien välisenä aikana. Isäni soitti klarinettia, isoisäni taas banjoa, sekä slide-kitaraa sylissään. Nykyään metalli näyttää vallitsevan koko musiikkimaailmaa. Miten blues suhteutuu muihin musiikinlajeihin Ranskassa? Nina: Blues selviytyy Ranskassa yhdistysten, festarijärjestäjien ja julkisten puolestapuhujien ansiosta. Valtavirtamedia ja radiot eivät kuitenkaan ole yhteistyöhaluisia. Jazzia pidetään jokseenkin 'älyllisempänä' musiikkina. Niinpä mediakin huomioi sen paremmin. Blues-artistit taistelevat aurinkoisemman paikan puolesta. Onneksi yleisö on aina hyvin mukana tukemassa festivaaleja. René: Blues on hieman marginaalissa, vähän niin kuin monissa muissakin maissa. Fanien kova ydin on kuitenkin olemassa - heitä ei vain ole kovin paljon. Pystyykö tyypillistä ranskalaista blues-fania kuvailemaan? René: Ehkä kymmenen vuotta sitten olisi pystynyt. Silloin olisin kuvaillut heitä vanhemmiksi faneiksi, jotka olivat löytäneet bluesin jazzin kautta sodan jälkeen. Ja sitten oli Woodstock-sukupolvi: 40 - 50-vuotiaita (lähinnä miehiä), jotka ajautuivat rockin kautta bluesiin. Mutta jotakin tapahtui. Blues-aalto käynnistyi 80-luvulla ja 90-luvun puolivälissä muotoutui suoranainen blues-skene maahamme: yht'äkkiä alkoi nousta nuoria, erinomaisia bändejä ympäri maan. Tätä ennen meillä oli lähinnä vain ensimmäisen varsinaisen ranskalaisen blues-levyn tekijä Benoit Blue Boy, Bill Deraime, Paul Personne ja Patrick Verbeke. Uusien bändien myötä myös nuoret kiinnostuivat bluesista. Nykyään tyypillistä blues-fania ei enää voi määritellä. Ikä ja varallisuus vaihtelevat laidasta laitaan ja musiikkitaustat metallista hiphopiin. Ainoa määrittävä tekijä on toistaiseksi sukupuoli. Miespuoliset ovat selvästi enemmistössä, mutta tämäkin on alkamassa muuttua. Nina: Sanoisin, että ikärakenne on kolmestakympistä ylöspäin. Osa nauttii vain musiikista, mutta jotkut ovat todella intohimoisia ja tuntevat musiikin historiankin. Yhä enemmän alamme myös nähdä heidän lapsiaan. Nuoret tuntuvat kokevan bluesin energiseksi, hyvin todeksi moniin muihin musiikinlajeihin verrattuna. Entä tyypillinen blues-bändi - teillä on ehkä vähemmän SRV-klooneja ja Blues Brothers -tribuuttibändejä kuin muualla? Nina: Totta. Monet nuoret bändit jättävät SRV:n kopioinnin pian ja palaavat juurille. Erityisesti Chicago Bluesia suositaan. Jamit ovat eri asia, mutta tuotannossaan yhtyeet luottavat omiin biiseihinsä. Luovuutta on paljon ilmassa. Jotkut lisäävät bluesiinsa aivan uusia soundeja, mikä on omiaan yhdistämään musiikin eri sukupolvia. |
| René: Kyllä meilläkin on klooneja ja cover-bändejä, mutta eivät ne skenessä pahemmin näy. Bluesin tyylejä on niin monia, ettei tyypillistä bändiä voi hahmotella. Koska blues-väkemme on verrattain nuorta, paljon iloista energiaa ja mielikuvitusta on liikkeellä. Onko Ranskassa riittävästi hyviä soittopaikkoja, ja käyvätkö ihmiset aktiivisesti katsomassa bändejä? René: Paljon valitetaan, että paikat menevät kiinni tai vaihtavat DJ-vetoiseen musiikkiin. Toisaalta meillä on paljon festareita. Päivän mittaisista peräti kahden viikon mittaisiin on tarjolla. Tämä on hienoa faneille, mutta vaikeaa muusikoille, jotka yrittävät elättää itseään. |
 |
| Bobby Rush ja René Malines (c) Patrick Bertrand |
| Nina: Klubit ja jopa festarit ovat käyneet selviytymiskamppailua viime vuosina. Vähäinen mediahuomio on yksi syy. Lisäksi meillä on työttömyyttä ja rahapulaa - yhteiskunta on muutenkin hieman alakuloinen. Päätöksentekijät eivät suosi kulttuuria, ja niinpä kaikki tasot kärsivät. Miten näette bluesin tulevaisuuden? Nina: Uskon, että ihmiset alkavat väsyä pieniäänisiin laulajiin ja säälittäviin pop-kipaleisiin. Halutaan nähdä myös todellisia esiintyjiä. Vain rock- ja blues-muusikot pystyvät todella näyttämään tunteensa yleisölle. Keskustelen nuorten muusikoiden kanssa ympäri maailman, joten uskon tämän musiikin selviävän tv:n ja radion heikosta avusta huolimatta. René: Eipä ole ennustajan lahjoja. Paljon nähneenä uskon kuitenkin, että blues on täällä jäädäkseen - ainakin toistaiseksi. Tuskin näen bluesin loppua elinaikanani. ANDRES ROOTS Linkit: Nina Van Horn, Nina Van Horn MySpace, Virus de Blues (fanzine), Roland Malines - - - - - Blues-Finland.comin tukijat: Z-Trading Audiodivari Rytmi-lehti |