UUSIMMAT
 
 
 
     
Ma Rainey 1886–1939
     
 
  • oikea nimi Gertrude Malissa Nix Pridgett

  • otti myöhemmin miehensä Will Raineyn sukunimen

  • bluesin ensimmäisiä kaupallistettuja naislaulajia

  • markkinoitiin nimellä The Mother of the Blues, bluesin äiti

  • tunnettuja kappaleita See See Rider, Runaway Blues, Black
    Bottom, Stack O'Lee Blues

  • valittu sekä Rock & Roll Hall of Fameen että Blues Foundation -
    säätiön Blues Hall of Fameen

  • syntyi ja kuoli USA:ssa, Georgian osavaltiossa

 
     
BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA
TEATTERIARVIO
17.3.2016
Ma Rainey's Black Bottom, Lontoo © National Theatre
Draama blueslegendasta janoaa yhdenvertaisuutta
Näytelmä "Ma Rainey's Black Bottom" kertoo tuokiokuvin tarinaa
afroamerikkalaisten kipeästä historiasta Yhdysvalloissa. Teemat pakottavat
tämän päivän ihmisenkin miettimään.

Nimihenkilö Ma Raineyta kutsuttiin jopa bluesin äidiksi, mutta Lontoossa National
Theatren produktiossa August Wilsonin näytelmästä "Ma Rainey's Black Bottom"
suuria aiheita käsitellään draaman keinoin.

Yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija August Wilson (1945–2005) oli bluesmies,
vaikka hän ei sanomansa mukaan osannut soittaa kitaraa tai pysynyt sävelessä
tekemälläkään. "Olen kuitenkin samasta muotista kuin bluesmiehet, myös tavat
ja tavoitteet ovat samat. Blues on kaiken taiteeni alkulähde", Wilson kirjoitti
"Three Plays" -kokoelmansa johdannossa.

Wilson kertoi elämänsä muuttuneen vuonna 1965, jolloin hän kuuli savikiekolta
Bessie Smithiä. Tarinan mukaan Ma Rainey opetti Smithiä laulamaan; hurjimmat
tarut väittävät Raineyn jopa kidnapanneen Smithin ja pakottaneen tämän
mukaan retkueeseensa. Asetelma oli Wilsonille liian houkutteleva sikseen
jätettäväksi – hän päätti kirjoittaa Ma Raineysta näytelmän.

Lopputulos oli "Ma Rainey's Black Bottom", teos, joka sai kantaesityksensä New
Yorkin Broadwaylla vuonna 1984. Toinen Broadway-produktio alkoi vuonna 2003,
nimiosassa
Whoopi Goldberg. Britannian "kansallisteatterissa" on nyt meneillään
laitoksen toinen produktio. Ma Raineyn roolin saa
Sharon D. Clarke.

Useimmiten musiikin legendoja käsitellään musikaalimuodossa, elinkaarellisella
kerronalla. "Black Bottom" on eri maata. Se on puhenäytelmä, jonka
aikakeskittymä on minimaalinen: se kertoo tarinan levytyspäivästä Chicagon
South Sidella sijaitsevalla studiolla vuonna 1927. Kyseinen sessio on joskus
pidetty, mutta siihen faktat jäävätkin. Muu on sepitettä – vahvaa ja
mielenkiintoista sellaista.
 
Cutler (Clint Dyer) avautuu, Slow Drag (Giles Terera) ja
Toledo (Lucian Msamati) eivät jaksa kiinnostua.

Itse musiikkia janoavaa ei totisesti hemmotella. Ainoat kokopitkät esitykset ovat
ensimmäisen näytöksen "Hear Me Talking to You" (jonka bändin pojat esittävät
neljään pekkaan) sekä nimikappale "Black Bottom". Jälkimmäinen on ainut, jossa
yleisö saa nauttia Clarken laulusta. Parin kappaleen lisääminen olisi tehnyt
eetvarttia, mutta ohjaaja
Dominic Cooke päätti pysyä turhan visusti
puhenäytelmäpäätöksessään.

Ultzin suunnittelema lavastus kertoo olennaisen. Valkoiset miehet operoivat
äänityskopissa kaiken yläpuolella, musta stara seuraavalla tasolla.
Pahnanpohjimmaisena on bändin nelikko, joka patistetaan kellarikerroksen
harjoitushuoneeseen. Näyttämön syvyydenkin Ultz on hyödyntänyt täyteen
mittaan.

Lavastuksellisesti harjoitushuone on esityksen keskeinen ongelmakohta. Bändin
nelikko joutuu ahtautumaan leveään mutta syvyydeltään onnettoman vähäiseen
tilaan. Muodostuu huvittava pyykkinaruefekti kuin ikivanhoissa elokuvissa
konsanaan, kun henkilöt jököttävät kömpelössä avorivissä.

Blues-Finland.comin kanssa yhteistyössä
Micke Björklöf & Blue Strip 25 v   Agents Tampere-talossa 31.3.   Lahti Grand Blues Fest

Mutta harjoitushuoneessa sitten tapahtuukin. Liideri-pasunisti Cutler (Clint Dyer),
basisti Slow Drag (Giles Terera), pianisti Toledo (Lucian Msamati) ja trumpetisti
Levee (O-T Fagbenle) eivät tahdo löytää motivaatiota treenaamiseen, vaan
huoneessa käynnistyy huikean rönsyilevä ja pyrskähtelevä ajatustenvaihto.
Milloin kinastellaan Leveen kerskailevista 11 dollarin valkonahkakengistä, milloin
kappaleiden sovituksista, milloin uskonnosta. Nelikon sanailu luo koko tarinan
pohjavireen. Käy pian selväksi, että afroamerikkalaisen väestön kaltoinkohtelu
jäytää. Nämä miehet eivät suostu historiankirjoituksen jämäpalasiksi, vaan
vaativat päästä tärkeiksi aineksiksi amerikkalaisen yhteiskunnan keitoksessa –
silti matkimatta "valkoista miestä".

Hetkellisesti puheenaiheiksi nousevat myös pahaiset kolapullot ja bändille eväiksi
annetut voileivät; ne kantavat, totta kai, ilmeistä laajempaa merkitystä. Ne ovat
ilmettyjä proppeja kuvastaen roolia, joka mustilla duunareilla on valkoisen
miehen pyörittämässä isossa bisneksessä. Nimellisarvossa ei ole hurraamista,
mutta ilmankaan ei tule toimeen.
Manageri Irvin (Finbar Lynch) on helisemässä, kun Ma Rainey ottaa ohjat.

Kuten olettaa saattaa, Sharon D. Clarke tekee Ma Raineysta vahvan naisen, joka
ei kumartele edes valkoiselle herralle. Tuottaja Sturdyvantia (Stuart McQuarrie) ja
manageri Irviniä (Finbar Lynch) viedään kuin pässejä narussa, kun Ma vihdoin
tekee sisääntulonsa. Tässä näytelmässä afroamerikkalaisuus dominoi;
Sturdyvant- ja Irvin-hahmot jäävät melkoisen heppoiseksi vastavoimaksi bändin,
Raineyn ja hänen saattueensa rinnalla.

Vaikka esityksessä ei kuulla paljon musiikkia, keskustelu aiheesta on alati läsnä.
Ma tuumaa, että bluesissa on kyse elämän ymmärtämisestä. Kaikilla on
elämässään tyhjää tilaa, ja bluesin tehtävä on tilkitä liiat onttoudet. Myös
bändiliideri Cutlerin ja uudistushaluisen Leveen vastakkainasettelu herättelee:
Cutlerin mielestä bändin on tanssittava Ma Raineyn pillin mukaan, Levee taas
haluaa soittaa tunnelähtöisesti ja vedota muotitietoisempiin kuulijoihin.
Leveen (O-T Fagbenle) rempseä olemus peittää henkiset traumat.

Eriarvoisuus nousee näytelmän keskeiseksi teemaksi. Ilmeisellä tasolla se kertoo
valkoisen ja mustan väestönosan epäterveestä asetelmasta 1920-luvun
Yhdysvalloissa. Yhtä hyvin asetelmaa voi peilata vaikka peribrittien ja
pakistanilaistaustaisten suhteeseen tämän päivän Britanniassa. Entä
"kantaväestön", maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden nokkimisjärjestys
nyky-Suomessa?

Eriarvoisuutta on aina ollut ja sitä tulee aina olemaan. Asiaan voi suhtautua
kepeästikin, mutta usein taustalla kirvelevät syvät arvet. Kun tilanne kärjistyy, voi
monen käydä huonosti, ja lopulta kaikki kärsivät.

Jokaisen on kuitenkin saatava mahdollisuus – vaikka onnistumisen
todennäköisyys olisi kuinka pieni. Nykymaailma osoittaa liian usein, ettei ihminen
opi historiasta. Silti on aina oltava toivo, että sopeudumme elämään paremmin
rinta rinnan. Erilaisuuden ei tarvitse merkitä eriarvoisuutta.

PASI TUOMINEN
Lontoo

Kuvat esityksestä © National Theatre


Ma Rainey's Black Bottom. Lontoo, National Theatre

Rooleissa mm. Sharon D. Clarke, Clint Dyer, O-T Fagbenle, Tunji Lucas, Lucian
Msamati, Giles Terera

Näytelmäkäsikirjoitus August Wilson, ohjaus Dominic Cooke

Ensi-ilta 2.2.2016, ohjelmistossa 18.5. asti


Linkki:
National Theatre
.
 

Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit
Kuunteluhuone
 |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
.

Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2016
.
 
Etusivulle
 
Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit  |  Kuunteluhuone  |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
setstats