hänen oikeaa syntymäpaikkaansa lähimpänä olevan rautatieaseman nimi.
Hänen lempinimensä juuret juontavat lapsuuteen, mutta Watersin s-kirjain tuli
mukaan vasta vuonna 1948 ensimmäisen hittilevyn "I Can't Be Satisfied / I Feel
Like Going Home" myötä.
Muddyn äiti oli Berta Grant. Hän oli iältään jotakin 12:n ja 20:n väliltä poikansa
syntyessä. Isä Ollie Morganfield (synt. 20.10.1890) tunnettiin alueella
viihdyttäjänä, joka lauloi, soitti kitaraa ja pesulautaa. Kun Muddy vei bändinsä
50-luvulla tapaamaan isäukkoa, James Cotton tiedusteli Ollielta, soittiko tämä
kitaraa. Ollie vain osoitti Muddya ja sanoi ylpeästi: "En, vaan tuo poika!"
Muddyn vanhemmat eivät koskaan menneet naimisiin. Muddyn kasvatti hänen
isoäitinsä Della Grant. Keväällä 1920 he muuttivat 80 mailia pohjoiseen Stovallin
maatilalle. Siellä Muddy teki ensimmäiset äänityksensä, Kongressin kirjastolle
(Library of Congress). Noilla vuoden 1941 taltioinneilla hän kutsui itseään
"Stovallin kuuluksi kitarannäppäilijäksi".
Niin sitä oppii
Muddyn ensimmäinen instrumentti oli kerosiinipurkki, jota hän käytti rumpuna. Sitä
seurasivat haitari, juutalaisenharppu sekä vihdoin laatikosta ja kepistä
rakennettu kitara. "Ei sillä paljon pystynyt tekemään, mutta niin sitä oppii!"
Kolmeentoista ikävuoteen mennessä hän oli opiskellut huuliharppuakin kuuden
vuoden ajan. Myöhempinä vuosina hän soitti harppua enää vähän. Hänen
taitonsa olivat kuitenkin niin hyvät, että 50-luvulla Little Walterin paikan ottanut
nuori James Cottonkin oli vaikuttunut.
Stovallissa ei ollut sähköjä, mutta Della osti käsikäyttöisen 'fonograafin'. Vaikka
hän olikin enemmän kirkkomusiikin ystäviä, kuunteli Muddy pian artisteja kuten
Texas Alexander, Barbecue Bob, Blind Lemon Jefferson, Blind Blake, Son House,
Charlie Patton, Roosevelt Sykes ja Little Brother Montgomery. Muddy näki Son
Housen esiintyvän ollessaan 14-vuotias. Muddy oli haltioissaan Housen
bottleneck-tekniikasta, ja palasikin aina uudestaan tätä tapaamaan. "Olin paikalla
joka ilta hänen lähellään. Minua ei millään saanut pois nurkastani kuuntelemasta
häntä. Seurasin hänen sormiaan, ja minusta hänen taitonsa vaikuttivat
rajattomilta."
Kolme vuotta myöhemmin Muddy myi heidän viimeisen hevosensa 15 dollarilla,
antoi isoäidilleen 7.50 ja käytti loput 2.50 ensimmäiseen kunnolliseen kitaraansa -
käytettyyn Stellaan. "Soitin sillä ensimmäistä kertaa koko yön auki olevassa
paikassa ja tienasin 50 senttiä. Kun paikkaa pitänyt mies nosti palkkioni kahteen
ja puoleen dollariin illalta, tiesin olevani oikealla tiellä." Heti 14 dollaria
ansaittuaan Muddy tilasi uuden kitaran Sears Roebuck -katalogista. Ensimmäinen
hänen kitaralla oppimansa kappale oli sattumalta Leroy Carrin "How Long Blues".
Bootleg-viskiä
McKinley Morganfield ansaitsi elantonsa tekemällä 15 - 16 -tuntisia päiviä
puuvillapellolla 50 sentin korvausta vastaan. Lisäansioita hän sai musiikista,
turkishommista - ja omatekoisesta viskistä. "Minulla oli henkilökohtaiset
lauantaitanssit. Päähän pälkähti alkaa valmistaa ja myydä omaa viskiäni."
Kun puuvillapelloilla ei ollut töitä, hän käytti aikansa reissaamiseen muusikoiden
kanssa. Matkaseuraa olivat muiden muassa Robert Nighthawk, Tommy Johnson,
Robert Lockwood Jr., Sonny Boy Williamson II ja Big Joe Williams. Hetken aikaa
Muddy soitti huuliharppua Big Joen kanssa. Ei ole yksimielisyyttä siitä, miksi
kaksikon tiet lopulta erosivat, mutta yksi asia on erityisen todistusvoimainen:
Muddy sai kaikki naiset.
Muddy meni naimisiin Mabel Berryn kanssa 20.11.1932. Häissä soitti kitaraa
Robert Nighthawk, ja tarinan mukaan meno äityi niin kovaksi, että lattia sortui.
Mabel kuitenkin jätti Muddyn jo kolmen vuoden kuluttua Muddyn ensimmäisen
lapsen synnyttyä - lapsen äiti oli Leola Spain. Leola, 16, oli kuulema naimisissa
"Steve-nimisen miehen kanssa" ja piti yhtä "Tucker-nimisen miehen" kanssa.
Leola oli ainoa Muddyn tyttöystävistä, joihin hän oli pitävä yhteyttä koko
loppuelämänsä ajan; naimisiin he eivät koskaan menneet. Kun Muddy vuonna
1943 lähti kohden Chicagoa, oli takana jo toinenkin Mrs. Morganfield, nainen
nimeltä Marie Ann.
I Be's Troubled
Jotkut Muddyn bootlegger-kavereista, kuten Skip James, ryhtyivät levyttäviksi
artisteiksi. Niin myös toinen Son House -fani Robert Johnson. Johnson oli
"vaarallinen mies", jonka Muddy muisti katusoittajana Friar's Pointista. Johnsonilta
lähti pian henki, mutta hänen levytyksensä alkoivat herättää pohjoisen valkoisten
mielenkiinnon.
Niin vain kävi, että elokuun viimeisenä päivänä vuonna 1941 Kongressin kirjaston
folkloristi Alan Lomax saapui Stovallin maatilalle etsimään "Robert Johnsonin
tyylisiä blues-laulajia". Mukana matkassa oli John Work, Fisk Universityn
professori. Muddy ei innostunut kuullessaan valkoisen miehen etsivän häntä - hän
pelkäsi, että kyseessä oli veroviranomainen tutkimassa hänen viinabisnestään.
Samoin kävi vuosia myöhemmin, kun hän pötki pakoon Paul Butterfieldia, Nick
Gravenitesia ja Elvin Bishopia. Muddy luuli komeasti pukeutuneita blues-faneja
veroviraston miehiksi.
Muddy rauhoittui Lomaxin pystytettyä taltiointilaitteensa. Muddy soitti kolme
kappaletta: "I Be's Troubled", "Country Blues" ja "Burr Clover Farm Blues".
Viimeisessä häntä säesti toisessa kitarassa Henry "Son" Sims. Vuonna 1890
syntynyt, monia kielisoittimia taitanut Sims oli aiemmin tehnyt Wisconsinissa
äänityksiä Charlie Pattonin kanssa. The Mississippi Sheiksin fanina Muddy oli
lyöttäytynyt yhteen samankuuloisen Son Sims Fourin kanssa vuonna 1933. Lomax
palasi äänittämään täysimittaista bändiä vuonna 1942.
Vuoden 1941 kaksi ensimmäistä soolokappaletta olivat kuitenkin eniten Muddyn
itseluottamusta rakentanutta esitystä. Hän rohkaistui muuttamaan Chicagoon,
jossa oli Chess Recordsin avittamana myös saava ensimmäisen hittinsä.
Tammikuussa 1943 Lomax lähetti Muddylle kaksi kopiota levystä, jonka molemmilla
puolilla oli yksi hänen kappaleistaan. Artisti pukeutui parhaisiinsa ja ikuisti itsensä
levyn kanssa valokuvaan - kummankaan vaimonsa kanssa hän ei ollut tätä tehnyt.
Puoli vuotta myöhemmin traktorikuski-Muddy joutui sanaharkkaan palkoistaan
maatilan esimiehen kanssa. Tämä ratkaisi sen, että isoäitinsä siunauksen,
lainatun puvun ja akustisen Sears Silvertone -kitaran varustamana hän hyppäsi
Chicagoon menevään junaan.
ANDRES ROOTS
- - - - -
Muddy Watersin kolmiosainen elämäkerta jatkuu osilla "Chicago" ja "Champagne
& Reefer". Blues-Finland.comin lukijat valitsivat Muddyn kaikkien aikojen
blues-nimeksi syksyllä 2007 järjestetyssä äänestyksessä.
.
|
