Blues-Finland.com - Muddy Waters Lontoon Marquee-klubilla 1968

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

MUDDY WATERS

11.9.2008
Muddy Waters, Marquee Club,
Lontoo 12.12.1968
Vuosi 1968 oli monumentaalinen. Yhdysvallat oli
ajautunut sotaan Vietnamissa, ja kotimaata
ravistelivat Martin Luther Kingin ja Robert
Kennedyn salamurhat. Toisinajattelijat olivat
nousussa; mielenosoitukset useissa
länsimaisissa kaupungeissa - erityisesti
Chicagossa ja Pariisissa - johtivat väkivaltaisiin
yhteenottoihin poliisin kanssa.

Tshekkoslovakiassa Varsovan liiton tankit
tukahduttivat brutaalisti Dubcekin hallituksen
unelman vapaudesta. Muinaista kiinalaista
ilmausta lainaten elettiin "mielenkiintoisia aikoja".

Mutta tälle 19-vuotiaalle bluesin ystävälle vuoden suurin uutinen oli Muddy
Watersin tulo Britanniaan.
.
Olin nähnyt afroamerikkalaisia blues-artisteja aikaisemminkin, etenkin AFBF-
pakettiturneilla. Yhtyeet oli yleensä koottu muista samana iltana esiintyvistä
artisteista - sopivat heidän tyylinsä sitten yhteen tai ei. Kuten voi kuvitella,
tulokset olivat vaihtelevia.

Lyhyet yksittäiset setit ja konserttisalien muodollinen tunnelma ei monenkaan
mielestä ollut menestysresepti. Artistit pääsivät harvoin esittämään parasta
osaamistaan. Muddyn vierailu oli kuitenkin eri maata, sillä hänen oma bändinsä oli
tulossa mukaan. Ja minulla oli lippu Lontoon Marquee Clubille! Muistan edelleen
innostukseni, kun kävelin Wardour Streetille Sohoon.

Illan avaajana toimi Free, jota klubi kuvaili Marqueen uudeksi blues-aktiksi. Free ei
koskaan ollut vakuuttava blues-bändi. Esiintyminen oli heille varmasti vaikeaa,
sillä yleisö koostui tietäväisistä, kovan ytimen blues-faneista. He vetivät silti
settinsä innokkaasti. Ehkä liiankin, koska rumpali Simon Kirke sai poljettua
bassorumpunsa kalvon kahtia.

Blow Wind Blow sytytti

The Muddy Waters Band tuli lavalle varsin vähäeleisesti. Muddyn laulua ja slide-
kitaraa säestivät Otis Spann (piano), Luther Johnson ja Pee Wee Madison
(kitarat), Paul Oscher (huuliharppu), Sonny Wimberley (basso) ja S.P. Leary
(rummut). Spann oli jo tuttu naama. Leary puolestaan oli Howlin' Wolfin hienon
yhtyeen veteraani. Muut olivat minulle entuudestaan tuntemattomia.

Alkuviritysten jälkeen yhtye käynnisti setin instrumentaalilämmittelyllä. Veto ei
ollut hyvä. Seuraavana he soittivat hitaan bluesin, ja edelleen jokin oli pielessä.
Ongelma selvisi "ilmeisen piristyneen" Learyn kaaduttua taaksepäin
rumpalinpalliltaan. Ilta näytti muodostuvan huonoksi rumpaleille.

Leary liukeni lavalta, ja Muddy kehotti Luther Johnsonia ottamaan patteristin
paikan. Hän kuulutti "Blow Wind Blowin", ja ilta syttyi liekkiin. Ilmoilla oli syvintä ja
tiukinta koskaan kuulemaani musiikkia. Ensimmäiseen settiin kuuluivat myös “Long
Distance Call”, “Hoochie Coochie Man”, “Country Boy” ja “Baby Please Don’t Go”.
Muddyn jätettyä lavan Pee Wee Madison soitti vielä kappaleet “The Woman I
love” ja “Sweet Sixteen” (B.B. King).

Toinen setti alkoi rokkaavalla instrumentaalilla. Leary oli palannut rumpuihin
(hänen palautumistaan oli pakko ihailla), ja kun Johnson oli takaisin kitarassa,
saatiin nauttia hänen yhteissoitostaan Madisonin kanssa. Bändi jatkoi avaussetin
voimallisuutta, ja Muddy rohkaisi yleisöä yhtymään "Mannish Boyn" tahteihin - ei
välttämättä helppo rasti muodollisille briteille! Seuraavina tulivat muun muassa
“Got My Mojo Working” ja “She’s 19 Years Old”. Muddyn illan viimeinen kappale oli
"Rolling Stone", jonka hän duetoi Otis Spannin kanssa. Kaunista.

Spann toi yksin show'n loppuun numeroilla “Worried Life Blues”, “Look on Yonders
Wall” ja “Ain’t Nobody’s Business”. Palasin Sohon yöhön ja ryntäsin viimeiseen
junaan musiikin vielä soidessa korvissani.

Supertähti voimansa tunnossa

Sitten tuon 40 vuoden takaisen illan olen nähnyt monia konsertteja. Toiset ovat
jääneet paremmin mieleen kuin toiset. Kourallinen niistä on jäänyt muistiini
pysyvästi, mutta vahvin muisto toistaiseksi on tämä Muddyn keikka. Mikä tuossa
illassa oli niin erityistä?

Ensinnä mieleen tulee Muddyn ja bändin luoma visuaalinen vaikutelma. Freen
harkittu suttuisuus ja pitkät hiukset olivat räikeässä kontrastissa Muddyn
joukkojen fiksujen pukujen ja kiiltävien kampausten kanssa. Jopa Paul Oscher,
yhtyeen ainoa valkoihoinen, olisi mennyt nuoresta bisnesmiehestä suhteellisen
lyhyine hiuksineen ja siistine viiksineen. Hänellä oli harputkin nahkaisessa
tohtorinlaukussa. Bändin asetuttua lavalle virittämään tuttu Etelä-Lontoon
aksentti korvautui mustalla, Chicagon Southsiden ääntämyksellä. Tämä kaikki
yhdessä loi mystisen ilmapiirin, ainakin minulle.

Itse musiikki lisäsi kontrastia. On oikeutettua, joskin epäystävällistä, sanoa The
Muddy Waters Bandin soittaneen bluesia Freen vain pyrittyä siihen. Itse asiassa
koko tulokulma oli erilainen. Useimmat ajan brittiläisistä blues-rock -yhtyeistä
korostivat instrumentaalista virtuositeettia. Kappaleet toimivat vain välineinä
pitkitetylle improvisaatiolle - ne usein valittiinkin tämä mielessä eikä lyyrisen
sisältönsä perusteella. Heidän levyiltä opeteltu soittamisensa oli Stanley Boothin
sanoin "yhteensopimattomien tyylien pastissia", ja se tapahtui ennemmin
äänenvoimakkuuden kuin dynamiikan ehdoilla. Tässä mielessä Free ei ollut sen
parempi tai huonompi kuin muutkaan.

Klubin ilmapiiri muuttui, kun Muddy astui mikrofonin ääreen. Mitä olet ikinä
kuullutkaan hänen "kuninkaallisuudestaan" on totta: hän oli illan tähti ja hän tiesi
sen. Bändi oli tullut soittamaan Muddyn tavalla. Kun heille annettiin mahdollisuus
näyttää osaamisensa, he myös laajensivat kappaleiden kokonaisuusilmaisua.
Bändi oli iso - kolme kitaraa, piano, harppu, basso ja rummut - ja klubi oli pieni.
Silti volyymi ei missään vaiheessa ollut liian kova. Muusikoiden yhteissoiton saattoi
kuulla. Pystyi myös seuraamaan, kuinka he tukivat bändinjohtajaa. Ryhmän
laadukkuus antoi musiikille voimaa ja painoa, joita ei voi saavuttaa pelkällä
äänenvoimakkuudella. Reippaammilla kappaleilla syntyi massiivinen swing, joka
keikutti koko rakennusta.

Muddy oli tuohon aikaan voimakas esiintyjä, joka teki kovasti töitä saadakseen
sanomansa perille. Hänen tyylinsä oli hyvin suora, lähes riitaa haastava. Hän loi
katsekontaktia yleisöön ja vei kappaleita täydellisellä vakuuttavuudella - olivat
laulun sanat miten triviaalit hyvänsä. Välillä hän korosti värssyjä eleillä kuten
sormen osoituksella, sormen heristelyllä tai - vielä säästeliäämmin - käyttäen
saarnaajan konstia, sanan tai värssyn toistamista erityisen painon aikaan
saamiseksi. Hänen slide-soolonsa olivat lyhyitä ja ytimekkäitä. Muiden bändin
jäsenten tapaan ne antoivat kappaleille oman lisänsä. Ei jäänyt epäselväksi, että
lavalla oli uransa huipulla ollut, kypsä artisti. Tunnen oloni etuoikeutetuksi, että
sain olla paikalla.

Muddy Waters Marquee Clubilla: Coda

The Muddy Waters Band soitti Kööpenhaminan jazz-festivaaleilla 27.10.1968.
Show kuvattiin ja kahdeksan kappaletta siitä löytyy dvd:ltä "Muddy Waters Classic
Concerts". Konserttisaliympäristö tekee esiintymisestä ehkä hieman jäykän. Mutta
jos voit kuvitella bändin hieman vähemmän muodollisessa klubi-ilmapiirissä, voit
saada vihiä siitä soundista, joka vangitsi minut Lontoossa runsas kuukausi
myöhemmin.

STEVE LURY

Muuta luettavaa

Muddy Waters -elämäkerta osa 1
Muddy Waters -elämäkerta osa 2
Muddy Waters -elämäkerta osa 3
Miksi Muddy Waters?
.

.

Jaa juttu profiilissasi: |