Blues-Finland.com - The Nighthawks

UUSIMMAT

Neljän vuosikymmenen pikakelaus


	The Nighthawksin legendaarisin kokoonpano syntyi vuonna 1974. Bändi oli saanut alkunsa jo pari vuotta aiemmin, kun opiskelemasta kotikonnuilleen Washington DC:hin palannut Mark Wenner tutustui Crawling Kingsnake Blues Bandissa kitaroineeseen Jimmy Thackeryyn. Niihin aikoihin bändiin oli toiseksi kitaristiksi liittynyt muuan Tom Principato. Pian Thackery koki, että heistä toinen oli liikaa. Hän päätti väistyä. Hän lähti Wennerin kanssa perustamaan Nighthawksia. Crawling Kingsnake Blues Bandin pohjalta muotoutui puolestaan Principaton Powerhouse. Parin vuoden alkukangertelun jälkeen Wenner ja Thackery löysivät seurakseen basisti Jan Zukowskin ja rumpali Pete Ragusan. Sen jälkeen Haukkojen liitoa ei pysäyttänyt mikään. Muutamaa viikkoa myöhemmin oli jo ensimmäinen single purkissa. Samana vuonna ilmestyi myös debyyttilevy ”Rock And Roll”. Seuraavaan kahteentoista vuoteen mahtui tolkuton määrä keikkoja ja nippu monipuolisen mainioita levyjä. Musiikillisesti bändin omin alue löytyi jostain bluesin, rock and rollin ja rockabillyn risteyskohdasta. Vaikutteita oli otettu yhtä lailla Muddy Watersin kaltaisilta bluessuuruuksilta kuin Elvikseltä, Carl Perkinsiltä ja vaikkapa Little Featilta. Oman toimintansa ohella Nighthawks teki yhteistyötä monien vierailevien muusikoiden kanssa. Esimerkiksi erään kimppakeikan jälkimainingeissa taltioitiin Muddy Watersin bändin jäsenten kanssa pidetyissä yöjameissa nippu oivallista materiaalia. Niistä julkaistiin kehutut ”Jacks And Kings” - älppärit. Pinetop Perkins, Bob Margolin ja Luther ”Guitar Junior” Johnson ovat sittemmin tehneet enemmänkin Haukkojen kanssa yhteistyötä. Myös John Hammond ja japanilainen bluesmuusikko Toru Oki käyttivät Nighthawksia studiobändinään. Hammondin ”Hot Tracks” ilmestyi vuonna 1979 ja Okin ”Bad Boy Live” neljä vuotta myöhemmin. Bisnes nahnistaa Peribluesmaiseen tyyliin Haukkojen hurjimman liidon varrelle mahtui myös monenlaisia ongelmia levy-yhtiöiden kanssa. Firmoja kaatui ympäriltä ja takaa. Bändi joutui penäämään saataviaan oikeusteitse ja menettipä se oikeudet omaan materiaaliinsakin. Kahdeksankymmentäluvun alussa solmittu diili Rounderin alamerkin Varrickin kanssa vei kokoonpanon suurten muutosten tielle. Vuonna 1983 ilmestyneellä levyllä ”Hot Spot” yhtiö halusi suunnata bändin sointia kepeämpään ja popimpaan suuntaan. Rokkaava blues ei heidän näkemyksensä mukaan ollut enää muodissa. Bändi suoriutui suunnan tarkistuksesta mainiosti, eikä kornin pirteään kanteen verhottu lätty missään nimessä huono ollut. Sillä on hetkensä. Vertailukohtana on kuitenkin hyvä muistaa, että Stevie Ray Vaughanin samana vuonna ilmestynyt debyytti menestyi varsin mukavasti, vaikka edustikin sitä "muodista mennyttä" rokkaavaa bluesia. Wenner ja Thackery kokivat tarvetta tuulettaa tunteitaan. Bändi piti paussin, ja kumpikin herroista tekaisi soololevyn. Wenner löysi taustalleen ryhmän nimeltä The Switchblade. Siinä bassoa soitti Johnny Castle ja kitaraa Steuart Smith. Thackery puolestaan lyöttäytyi The Assasins -nimikkeellä jälleen yksiin Principaton kanssa. Sooloilujen jälkeen oli edessä paluu Nighthawksin pariin, koska Varrick toivoi jo toista levyä. Nyt homma vasta säätämiseksi menikin. Yhtiö ohjaili bändiä haluamaansa suuntaan, joka tällä kertaa oli rokimpi ja tyystin toinen kuin edellisellä levyllä. Asioita vatvottiin niin pitkään, että julkaisurundin alkaessa ”Hard Living” oli yhä kesken. Aiheesta suivaantunut bändi lähti siis tien päälle promoamaan uutta levyä, joka ei ollut vielä edes valmis. Tämä oli viimeinen niitti Thackerylle. Kitaristikierrätystä Kaksikin oivallista livelevyä poikineen jäähyväisrundin jälkeen Thackery jätti Nighthawksin vuonna 1987. Hän jatkoi kiertämistä kuusimiehisen The Assasinsin keulilla. Yhdeksänkymmentäluvun alussa kokoonpano tiivistyi huomattavasti taloudellisempaan muotoon, trioksi. Samalla sen nimeksi vaihtui The Drivers. Thackery on bändeineen julkaissut tasaiseen tahtiin levyjä näihin päiviin asti. Mainitsemisen arvoista yhteistyötä hän on tehnyt myös Tab Benoit'n ja John Mooneyn kanssa. Thackeryn lähdettyä jäljelle jäänyt Nighthawks jatkoi rundaamista. Kitaristin virkaa kävivät hoitamassa muun uuassa Bob Margolin, Steuart Smith, Warren Haynes ja Jimmy Nalls. Vasta yhdeksänkymmentäluvun puolella Danny Morrisin liityttyä mukaan saatiin uusi Nighthawks- pitkäsoitto pihalle. Morris viihtyi bändissä nelisen vuotta. Hänen aikanaan bändi julkaisi vielä toisen levyn. Seuraavana mukaan tullut Pete Kanaras viihtyi niin ikään muutaman vuoden. Sinä aikana bändi puski pihalle parit mainiot levyt. Seuraavaksi Nighthawksin legendaarisesta nelikosta mitta täyttyi Zukowskilla. Hänen viimeiseksi julkaisukseen jäi Hubert Sumlinin kanssa taltioitu dvd ”Live At the State Theater” vuodelta 2003. Samoihin aikoihin kitaristinvaihdos tuli jälleen ajankohtaiseksi. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt livetallenne (avauksena kuultavasta Sopranos- tunnarista nimensä lainannut ”Blue Moon In Your Eye”) esitteli kielisoittajat, jotka jatkavat kokoonpanossa tänä päivänäkin. Bassoa soittaa jo Wennerin ensimmäisellä soololla mukana ollut Johnny Castle ja kitaraa hämmästyttävän monitaitoinen Paul Bell. Pari levyä myöhemmin, vuonna 2010, Pete Ragusa halusi rauhoittaa elämäänsä. Hän teki tilaa uudelle rumpalille. Kannujen taakse istuutui Mark Stutso: tuttu mies mistäpä muualta kuin Thackeryn bändistä. Näin on pikakelauksella harpottu neljän vuosikymmenen matka nykyiseen kokoonpanoon. Hieman perusteellisemmin tarinaan perehtyy Nighthawksista kertova dokumenttielokuva ”That Band on the Blue Highway”. Sen on määrä ilmestyä ensi syksynä. Ennakkomaistiaisten perusteella uskon, että kyseessä on kerrassaan mojova paketti. Haukkojen ohella iso nippu kollegoita ja ystäviä on mukana täydentämässä tarinaa. MARKO AHO

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

THE NIGHTHAWKS

22.1.2015
Yökyöpelit ne porskuttavat
The Nighthawks liitää 40 vuoden
kokemuksella. Viimeisin levy "444" on
taas taattua laatua. Mutta milloin haukat
lentäisivät pohjoiseen?

Aikoinaan "ahkerimmin kiertävänä
bluesbändinä" tunnettu The Nighthawks
jaksaa aina vaan. Neljä vuosikymmentä
perustamisensa jälkeen bändi keikkailee
edelleen runsaasti – vaikkakin harmillisen
tiukasti uudella mantereella pysytellen.
Meidän kaukaisten fanien iloksi ilmestyy
sentään uusia levyjä tasaisin väliajoin. Niistä
tuorein on viimekesäinen ”444”.

The Nighthawksin alkuperäisjäsenistä on enää mukana laulaja ja huuliharpisti
Mark Wenner. Se riittää. Vaikka bändissä ovat lähestulkoon kaikki jäsenet
toimineet muiden soitannollisten aktiviteettiensa ohella laulusolisteina, Wenner
on aina ollut selkeä johtohahmo. Sitä hän on edelleen.

Vuoden 2014 vuosikertaa

Viime vuonna The Nighthawksilta ilmestyi kaksikin uutta julkaisua. Nyt niistä
tällätään levykelkassa cd-soittimen sisälle liukumaan kolmetoista uutta raitaa
tarjoava ”444”. Bändin ilman Wenneriä tekemää jamitaustalevyä ”Your Name
Here” en ole ainakaan vielä innostunut hommaamaan. Kuten nimestäkin voi
päätellä, siinä tarjoillaan viisitoista erityyppistä bluespiisiä kotijammailijoiden
sparraajaksi. Juuri sinä voit siis päästä wenneriksi wennerin paikalle omassa
olohuoneessasi.

Opin vastikään googlettamalla, että kolmen nelosen levyn avaavaa ”Walk That
Walk” on alkujaan Du Droppersin yli puolen vuosisadan takainen ”Talk That
Talk”. Molemmat lausahdukset toistuvat sen verran tiheään reilun kolmen
minuutin aikana, että kumpi tahansa nimi kuvaa laulua yhtä hyvin.
Nighthawksissa on aina ollut hyviä laulajia, eikä nykyinen kokoonpanokaan
muodosta poikkeusta jatkumoon. Kertakaikkisen maukkailla doo wop -kuoroilla
polkaistaan nimittäin homma käyntiin.

Tracy Nelsonilta lainattu perusshuffle ”Living The Blues” huvittaa sinisyyden
maksimointiin taipuvaisella lyriikallaan. Sen jälkeen kuullaan nimiraita, Johnny
Castlen kirjoittama ja laulama ”444 A.M.” Rullaava rockabilly tarjoaa erityisesti
Bellin kitaralle oivallisen temmellyskentän. Ei Wennerin harppukaan millään
muotoa jalkoihin jää. Läpi levyn molemmat soolosoittimet hoitavat osuutensa
maukkaan irtonaisesti.

Aikoinaan kantrimmista piireistä
Nighthawksin matkaan harpanneen Castlen
kaksi muuta laulua venyttävät tyylikirjoa
hieman. ”High Snakes” on peruja hänen
viisitoistavuotisesta yhteistyöstään
Telecaster-ässä Bill Kirchenin kanssa.
Verkkaisen maukas, Kirchenin kanssa
kimpassa kirjoitettu swamp rock solahtaa
luontevasti Nighthawksin diskografian
jatkoksi. Sen sijaan levyn päättävä folkpala
”Roadside Cross” eroaa tyystin muusta
materiaalista. Herkkä ja hempeä tunteilu
marssittaa studioon myös levyn ainoan
vierailijan, mandoliininsoittaja Akira Otsukan.

Myös Wenner on innostunut tuomaan
countrysävyjä kokonaisuuteen. Tosin hänen
kirjoittamansa ”Honky Tonk Queen”
noudattelee pitkälti The Rolling Stonesin
countrykäsitystä. Wennerin toinen
originaaliraita, vankkaan riffittelyyn ja
muheviin soundeihin luottava ”No Secrets”

Mark Wenner keikalla 2013

on vanha tuttu. Se päätti jo vuonna 1981 ilmestyneen älppärin ”Ten Years Live”.
Takavuosien rivakkuus on matkan varrella melko lailla karissut. Kappale on
jalostunut huomattavasti raskassoutuisemmaksi – hyvin tuloksin. Molemmat
versiot puoltavat paikkaansa Nighthawksin diskografiassa.

Myös ”Price Of Love” on nyt Nighthawksilla uusintakäsittelyssä. Edellinen
näkemys Everly Brothersin sinisempää puolta edustavasta raidasta löytyy
vuonna 1986 ilmestyneeltä levyltä ”Hard Living”. Silloin kappale puettiin
ajanmukaiseen muottiin, eikä soundimaailma välttämättä puhuttele. Nyt ollaan
rootsimmalta pohjalta liikkeellä. Jälleen Bellin vahva slide hoitaa Wennerin harpun
kaverina makoisat vuoropuhelut sooloon.

Rumpusetin taakse viisi vuotta sitten istahtanut uusi ”poika” Mark Stutso hoitaa
rumpalin roolin mallikkaasti. Laulajana hän jää Pete Ragusaa
tavanomaisemmaksi tulkitsijaksi, mutta suoriutuu toki niistäkin velvoitteestaan
mutinoitta. Stutson kontolle on langennut nyt kaksi laulua. Hidas shuffle ”Nothin'
But The Blues” seurailee musiikillisesti otsikkonsa viitoittamaa polkua. ”You're
Gone” on Stutson lankomiehen kirjoittama bluegrasskappale, joka nyt kääntyy
suomaisen veteläksi bluesiksi.

Elvis Presley on yksi Mark Wennerin suurimpia esikuvia. Kuninkaan
levytuotannosta poimittuja lainoja taitaa löytyä likipitäen jokaiselta Nighthawksin
levyltä. Tällä kertaa niitä on mahdutettu mukaan kaksi. ”Got A Lot Of Lovin'”
hölkkää rivakasti. Wenner pääsee siinä laulaessaan elvistelemään tuttuun
tyyliinsä, ja Bell riuhtaisee pudasveristä rockabillykitaraa tarjolle. ”Crawfish”
liikkuu juuri niin notkean verkkaisesti kuin sen pitääkin.

Paul Bell

Nighthawks on viime vuosina innostunut myös akustisesta musisoinnista.
Yksittäisiä kappaleita on ilmestynyt muun materiaalin seassa jokunen. Viisi vuotta
sitten näki päivänvalon Sirius XM -satelliittiradion sessioissa äänitetty akustinen
pitkäsoittokin ”Last Train To Bluesville”. Tämän levyn luomuosuutena kuullaan
Muddy Watersin ”Louisiana Blues”. Siinä Wenner Nighthawkseineen todella
kaivautuu bluesjuurille.

Ei siltikään yhden miehen show

Kolmen nelosen levy on hieno kokonaisuus. Räyhäkkyyttä on jo pitkin matkaa
varissut kyydistä, mutta homma on silti mukavan rapsakkaa.

Vaikka Wenner on nykyään ainoana legendaarisesta kokoonpanosta mukana,
kyllä bändi edelleen Nighthawks on. Ja Nighthawks on edelleen nimenomaan
bändi – enemmän kuin solisti ja taustamuusikot. Totta kai Wenner nousee
etualalle, mutta nelikosta jokaisen kädenjälki ja panostus kuuluvat
lopputuloksessa tasapuolisesti.

On hienoa, että Haukat jatkavat neljänkymmenen vuoden jälkeen näin komeasti
lentoaan. Kunpa vaan he liitelisivät välillä Atlantin tällekin rannalle ja tekisivät
kuin sorsat. Kunpa vain he lentäisivät pohjoiseen, maahan kylmään sohjoiseen.

MARKO AHO

Keikkakuvat Pasi Tuominen

Linkki: The Nighthawks

.

Jaa juttu profiilissasi: |