 |
| Ota yhteyttä: pasi.tuominen (a) blues-finland.com © 2009 Blues-Finland.com |
| Päivä New Orleansissa 27.3.2009 Kuvagalleria Musiikki-ihmisen kokemusgalleria ei ole täydellinen ilman visiittiä Louisianan legendaariseen "Crescent Cityyn". Koska kaikilla ei ole mahdollisuutta matkata sinne, seuraavassa yritys jakaa itse koettua. Bluesia ja muuta aidosti perinteitä kunnioittavaa juurimusiikkia pidetään Suomessa aina enemmän tai vähemmän eksoottisena. Tarjontaa on kuitenkin melko lailla: sitä itseään voi kuulla ja nähdä päivittäin eri medioissa sekä konserttipaikoilla ympäri maatamme. Bluesia saa kyllikseen - varsinkin kun osaa etsiä. |
 |
 |
 |
 |
 |
| jatkuu Artikkelien etusivulle |
| Saattaa kuulostaa itsestään selvältä, mutta Yhdysvalloissa blues ja sen johdannaiset ovat luonnollinen osa kulttuuria. Olen saanut kohdata tämän mieluisan asiaintilan vietettyäni viimeiset kuukaudet rapakon takana. Tilanne hahmottuu nopeasti käytännön kokemusten myötä. Ruokaravintoloissa ei soi iskelmä saati hevimetalli - nämä Suomen kansallistaiteet - vaan useimmiten afroamerikkalainen rytmimusiikki tai classic rock. Pankikseni valitsin sen, jonka radiomainoksessa taustalla soi kutsuva 12 tahdin kitarakuviointi. NBA-koripallomatsissa Oregonin osavaltion Portlandissa tunnarin veivasi harpisti Curtis Salgado yhtyeineen. Ja niin edelleen. Monilla on käsitys, että nykyinen kotikaupunkini Washington, D.C. on tylsä hallintokaupunki. Kyllä täällä ministeriöissä ja virastoissa löytyykin. Kyseessä on silti harhakäsitys. Washingtonissa ja/tai sen liepeillä sijaitsevilla Virginian ja Marylandin osavaltion paikkakunnilla on tarjolla elävää bluesia päivittäin. Viikoittaisia, jamihenkisiä klubeja on useita. Muutamien viime kuukausien aikana Yhdysvaltain pääkaupunkiseudulla ovat esiintyneet artistit B.B. Kingistä Hubert Sumliniin ja Tab Benoit'sta Joe Bonamassaan. |
| Ei Washington kuitenkaan varsinainen musiikin kehto ole. Siksi päätin suunnata matkalle New Orleansiin, Louisianaan. New Orleansin kuuluisin musiikkikatu on tuttu kaikille kuulevat korvat omaaville. Jos Bourbon Streetillä ei ole tullut kuljeksittua, on sen nimeä ainakin kuullut hoettavan Hurriganesin samannimisellä hittibiisillä. Kokeneemmat New Orleans -kävijät todistelevat oitis, että oikea musiikki on siirtynyt kaupungin muihin osiin. Mutta Bourbonilta on uuden kävijän silti paras lähteä liikkeelle. Eipä mennä sinne kuitenkaan vielä... Päivä Crescent Cityssä Päivä on hyvä aloittaa vaikka Court of Two Sistersin (Royal Street) brunssilla. Metrien mittaiset buffet-pöydät tarjoavat aakkosjärjestyksessä kaikki Louisianan herkut. Mikäs on niitä popsiessa paikallisen trion patiolla soittamien jazz-standarien tahdissa. Fyysisen nälän tyydyttämisen jälkeen on musiikinnälän vuoro. Decatur Streetin alkupäässä sijaitseva Louisiana Music Factory ei ole isoin näkemäni levykauppa, mutta taltioidun musiikin ystävälle se on taivas. Kaksi osastoa kattavat leijonanosan koko tilasta: "New Orleans" ja "Louisiana Blues". Pelkästään Dr Johnia on yhtä paljon kuin useimmissa levyliikkeissä blues-levyjä yhteensä. Henkilökunta on ystävällistä ja auttaa mielellään. Jos levykassien kanssa jaksaa vielä kävellä, kannattaa ranskalaiskortteliin tutustua päiväsaikaankin. Katumusiikkikulttuuri elää yhä. Kaikkien kadulle musisoimaan uskaltaneiden tarkoitusperät eivät kuitenkaan välttämättä ole jalot. Komean prätkän kanssa poseeraava blues-kitaristi toivottaa valokuvaajat tervetulleiksi, parin dollarin hintaan. Katubändin pasunistina toimii nainen, joka osaa selvästikin puhaltaa vain neljä eri säveltä, ja haukottelevien soittokaverien vaatteet näyttävät paikallisesta teatterista lainatuilta. Mutta pian tärppää: Royal Streetillä soittaa iso orkesteri (kuva alla). Läpeensä tatuoitu nainen laulaa antaumuksella ja tanssii kuin lumottuna. Bändin pojat säestävät tyylillä, ja pian yksi puhaltajista intoutuu vimmaiseen break danceen. Hetkeä aikaisemmin punaista kirkunut t-paita on yltä päältä tomussa, kun kaveri huipentaa esityksensä päällä (siis päällä, ei käsien tukemana!) seisontaan. |
 |
| Koska New Orleans sijaitsee Mississippin varrella, ei voi olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen: laivamatka legendaarisella joella on pakko kokea. Siihen antaa mahdollisuuden Natchez, kaupungin viimeinen aito ja höyrykoneella toimiva siipirataslaiva. Paatti kulkee jonkin matkaa satamasta poispäin ja takaisin. Maisemat ovat osittain Katrina-hurrikaanin jäljiltä rujot. Mutta tulihan seilattua. Left Me a Mule to Ride Toimintasädettään laajentaakseen voi heittäytyä hupsuksi ja hypätä muulin vetämän kärryn kyytiin. Kyllä, minäkin luulin Boscoa ensin hevoseksi, mutta yksihampainen ajurimme Joe tarjoaa eläinbiologista valistusta kaupan päälle. "Nothing but old-time jazz and blues" on kuitenkin arvokkaampi tieto: Joen sormi osoittaa Preservation Hall -nimisen viihdehuoneiston suuntaan. Yksi illan menokohteista on valittu. Kello on vääntäytynyt jo uhkaavasti iltapäivän puolelle. Se pakottaa suuntaamaan klubeille, sillä soitto alkaa hyvissä ajoin - arkenakin. Krazy Kornerissa (Bourbon Street) soittaa hulppea zydeco-yhtye. Musta kaveri veivaa haitaria ja laulaa, kun toinen afroamerikkalainen irrottelee muhkeita kulkuja bassostaan. Nuori kalpeanaama raastaa ylleen pukemaansa pesulautaa kuin yrittäen polttaa sen puhki. Ohjelmistoon kuuluvat tottakai "Jambalaya" ja "Iko Iko". Meno on railakas, vaikka lavalla on varhaisena kellonaikana yhtä paljon porukkaa kuin salissa! Koska illasta tulee pitkä, on syytä tankata huolella. Gumbo Shop (St Peter Street) on hyvä paikka paikallisten perinneruokien kuten jambalayan ja gumbon nauttimiseen. Crescent City Brewhouse (Decatur Street) on samaa sarjaa, mutta tarjoaa lisäksi oivan valikoiman Louisianan mallasjuomia. Vihdoin Bourbon Street! Oletko kuullut villejä tarinoita Bourbon Streetistä? Ne ovat kaikki totta. Tällä kadulla kaikki on mahdollista. Blues- ja jazz-klubeja on kymmenen metrin välein. Kaljaa ja drinkkejä saa ostaa mukaan baareista ja kioskeista. Niiden hörppiminen on sallittua kaduilla, kunhan sen tekee mukaansa saamastaan muovimukista. Tiettyjä palveluja tarjoavien liikehuoneistojen kohdalla naisvieraiden on vain parasta katsoa toiseen suuntaan. Funky Pirate Blues Club valikoituu ensimmäiseksi kohteeksi. Menosta siellä vastaa Big Al Carlson yhtyeineen. Big Al on todellakin iso: katuplakaatissa hänen omapainokseen mainitaan 495 paunaa (noin 225 kiloa), jossa ei näköhavainnon perusteella ole yhtään liian vähän. Iso on myös miehen läsnäolo. Hän on komentaa eturivissä kännykkäänsä näppäilevän rouvan kadulle telekommunikoimaan. "Blues on New Orleansille kaikki kaikessa. Teemme joka ilta töitä niska limassa, oli katsojia sitten kaksi tai kaksi sataa", Big Al linjaa. Ei hätää: tupa on täynnä ja baarimikoilla riittää kiirettä. Preservation Hallissa pari askelta Bourbonista syrjään (St Peter Street) on käytävä muulikuski-Joen vinkistä. Se on yksi harvoista alueen paikoista, joihin maksaa sisään. Tämä on ymmärrettävää. Preservation Hallissa ei ole mitään tarjoilua, ainoastaan musiikkitarjontaa. Illan aktina on The Paulin Brothers. Orkesteri kunnioittaa Dixieland-legenda Ernest "Doc" Paulinin musiikkiperintöä, septetissä on kolme hänen poikaansakin. Standardit kuten "Down by the Riverside" ja "What a Wonderful World" kuulostavat unohtumattomilta tässä tilassa: ei kovaäänisiä, ei mikityksiä - ainoastaan vaskiorkesterin soitanta 100-prosenttisen elävänä. Yksi New Orleans -visiitin kohokohdista on koettu. Jazz-himo jää päälle ja seuraavaksi on mentävä Bourbon Street All Starsin keikalle Maison Bourbon -klubille. Taivallettavaa klubien välillä on lähes 50 metriä, mutta orkesteri palkitsee ammattitaitoisella soitannalla - kiitos lähes Big Al Carlsonin kokoisen rumpalin, joka ei kyllästy katselemaan koko komeuttaan peilistä. Käsikranaatti kurkkuun ja menoksi New Orleansin suosituin drinkki on "Hurricane", jonka nimen etymologia paljastuu paikkakunnan maantieteellistä lähihistoriaa tutkittaessa. Hyvänä kakkosena tulee aavistuksen vaikeammin Crescent Cityyn liitettävä "Hand Grenade", joka tarjotaan myrkynvihreästä, käsikranaatin muotoisesta muoviastiasta; pinnassa kelluu varmemmaksi vakuudeksi pieni lelukranaatti. Tropical Isle -klubi kehuu olevansa Hand Grenaden keksijä. Drinksua uskaltaa kyllä maistaa, mutta enemmän kiinnostaa lavalla touhuava bändi. Vauhdissa on Big Willie Lockett ja hänen yhtyeensä All Purpose Blues Band. The Beatlesin "Come Together" Lockettin trumpettisoololla maustettuna kuulostaa eksoottiselta. Kokoonpano tulkitsee myös basisti-laulaja Paul Boudreaux'n suloisen hempeilyn "Kiss My Ass Baby". Ilta alkaa vanheta. On siis liikuttava eteenpäin kokeakseen lisää. Montaa askelparia ei tarvitse uhrata, kun vastaan tulee ytimekkäästi nimetty Blues Club. Paikka on tilava, ja lava on korkea kuin sillä kulloinkin soittavaa orkesteria kunnioittaen. Nytkin töissä on varsin laadukas pumppu. Ilmenee, että kyseessä on Lionel "Soul Man" Talbert'n taustabändi. Kun korostetusti yleisöä laulattava ja tarkoitushakuisesti lavalla riehuva Talbert nousee bändiosuuden jälkeen lavalle, laskee koko homman taso - varsinkin kun erinomainen soolokitaristi saa samalla komennuksen backstagelle. Valomerkki (auringonnousu) alkaa lähetä. Läpeensä värikäs päivä New Orleansissa on ohi vain vaihtuakseen uuteen huomeneen. Hotellille käyskennellessä vastaan tulee muutama tuiman näköinen sälli, poliisisaattueessa ja käsiraudoin koristeltuina. Tällä kadulla voi tapahtua mitä vain. PASI TUOMINEN New Orleans Kuvat Hanna Korteniemi ja Pasi Tuominen Kuvagalleria Kirjoittaja on Blues-Finland.comin perustaja ja päätoimittaja. Anna palautetta sähköpostitse tai palautelomakkeella. |