Blues-Finland.com - Puistoblues 2016, Järvenpää

PUISTOBLUES 2016, JÄRVENPÄÄ - RAPORTTI

15.7.2016 Kuvagalleria (Puistoblues-blogi)

Sonny Landreth. Kuva: Timo Jansson

Kitarajuhlaa Puistobluesissa
Sonny Landreth ja J.D. Simo nousivat kahden sukupolven kitarasankareiksi
pääkonsertissa Vanhankylänniemessä. Nikki Hill bändeineen riehui
ilahduttavana tulipallona.

Teksti: Antti Suvanto
Kuvat: Timo Jansson

Erinomaiset kitaristit luonnehtivat Järvenpään tämänvuotisen Puistobluesin
pääkonsertin antia. Bluespiknikillä Järvenpään Vanhankylänniemessä esiintyi
heinäkuun ensimmäisenä lauantaina yksi maailman johtavista slide-kitaristeista,
Sonny Landreth, ja bluesrock-skenen vakuuttava tekijätrio Simo. Nuori ja
kyvykäs rhythm & blues -vokalisti Nikki Hill valloitti yleisönsä osittain myös
bändinsä rempseän kitaratyöskentelyn ansiosta. Kotimaiset kiintotähdet ottivat
paikkansa kivikovassa vierasseurassa turhia arkailematta.

Sonny Landreth on erityisesti slide-kitaran mestari. Suomeen häntä on jo
odotettukin. Hienoa, että toive toteutui. Ehkä Landrethin, 65, persoonallinen ja
hienostunut soittotyyli sopii hengeltään ennemmin klubeihin kuin stadionkeikoille,
mutta hän otti ison lavan haltuunsa vähäeleisesti ja vaatimattoman hohdokkaasti
– todellinen kitaran herrasmies.

Mississipiläissyntyistä Sonnya, joka sittemmin asettui Louisianaan, voi täydellä
syyllä pitää blueskitaran todellisena uudistajana. Jos Joe Satriani kuljetti
sähkökitaran avaruusaikaan, Landreth on tehnyt samaa blueskitaralle. Livenä
kuunneltuaan kahden maestron soitosta voi löytää yllättävän paljon yhteistä niin
soundeista, skaaloista kuin soittotekniikasta.

Satrianin tuoma uudistus sähkökitaraan merkitsi muun muassa uudenlaisia,
prosessoituja soundeja, yllättäviä puolisävelaskeleita ja huiluäänien käyttöä.
Slide-soiton Sonny on pistänyt aivan uusiin puihin. Se onkin hänen pääasiallinen
soittotapansa; hän istuttaa putken liu’uttamisen luontevasti myös molleihin,
murtosointuihin ja kromaattisiin skaaloihin. Avoimen duurivirityksen
toistonomainen sahaus teräsputkella ei riitä hänelle.

Niin sanottu flageolettiääni on ohut, hiukan huilumainen ääni, joka syntyy, kun
kitarankieltä kosketetaan kevyesti esimerkiksi otelaudan puolivälistä, painamatta
kieltä nauhaan asti. Kitaralla sen saa helposti aikaan asemista V, VII ja XII, jopa
mattimeikäläinen pystyy siihen. Mutta ottaapa sointuja tai huippunopeasti
kulkevia skaaloja otelaudan mistä kohdasta tahansa: se vaati Satrianin tai
Sonnyn kaltaisen tekijän. Oikean käden slap -tekniikka tehostaa vaikutelmaa.
Huikeaa!

Varsinaisia opettajia Landrethilla ei ole ilmeisesti ollut, omaleimaisen
soittotekniikkansa hän on muotoillut esikuviaan seuraamalla ja eksperimenttien
kautta, ehkä hieman samaan tapaan kuin kantrikitaran uudistaja Jim
Campilongo. Itse Eric Clapton on kertonut arvostavansa suuresti Landrethin
edistyksellistä soittotyyliä.

Psykedeelistä bluesia

Puistoblues hemmotteli yleisöä toisellakin kitaransoiton uudistajalla; J.D. Simo,
31, johtaa nimikkobändiään Simoa. Aina 60- ja 70-lukujen psykedeelisestä
happorockista (acid rock; Grateful Dead ja suruttomat länsirannikon rokkarit)
perinteiseen rock & rolliin liikkuva asteikko viehätti. Bändi säilytti tyylitajunsa ja
itsekunnioituksensa laajakaarisessa liikkeessään.

Vanhankylänniemen päätösaktin kuuluisi olla armoton biletystuokio, juhlien
huipennus, ja siinä Simo tekikin parhaansa. Valitettavasti vaan suomalaisyleisö
alkoi kokoilla nyyttejään, ja yleisövirta valui kedolta ulos. Vaikea ymmärtää, mihin
voi olla kiire, kun lavalla on yksi eturivin kitarabändeistä. Yleisökato ei kuitenkaan
vaikuta ammattitaitoisiin soittajiin.

Simo oli hurjassa vedossa ja täysin maineensa veroinen. Pitkät kitarasoolot
lyhenivät takavuosina bluesissakin säkeistön mittaisiksi punk rockin myötä (koska
pääsääntöisesti punkkarit eivät osaa soittaa), mutta kyllä pitkiä sooloja ilokseen
kuuntelee, kun solistilla on jotakin sanottavaa.

Ja JD:llä oli. Genrerajat ylittävä psykedeelinen tulitus kuvautui ajoittain
oivaltavana ja irtaannuttavana melodiakulkuna. Vastaavaa muiden muassa Allan
Holdsworth on toteuttanut fuusiojazzin alueella. Nuoren miehen ilotulitus
ilahdutti mainiosti.

Blues-Finland.comin kanssa yhteistyössä: Rauma Blues

Yhtyeen soundia on kuvattu ”sielukkaan psykedeeliseksi blues-rockiksi.” Olkoon
sitten niin. Varsinaista 6/8-tahdin bluesia repertoaarissa taisi olla vain yksi
numero, mutta se olikin sitten sitä makeampaa. Nuorena muusikon uransa
aloittanut J.D. Simo ei siltikään uhonnut Järvenpäässä sooloartistin tenhovoimaa.
Hän uskoo bändin olevan aina jotain jäseniään suurempaa, ja se ilmeni myös
tuotoksesta.

Erityisen kiitoksen ansaitsee bändin rumpali Adam Abrashoff: tosirumpalinhan
erottaa siitä, että hän tulee lavalle valmiiksi ilman paitaa ja periaatteella ”tänne
on tultu lyömään”. Silloin hiki lentää. Oikeaa meininkiä! Ja kyllä hänellä olikin
ruista ranteessa. Elad Shapiro oli bassokitaristina samanlainen kivijalka kuin
kitarameedio Johnny Winterin basistit (Dan Hartman, Tommy Shannon)
aikoinaan.

Tulipallo Nikki Hill

Laulaja ja estraditaiteilija Nikki Hill ilmaisee Facebook-sivullaan tyylilajikseen ”Soul
shocked, volume cranked, feel good rock 'n' roll”. Järvenpään jälkeen tuohon ei
oikein ole lisäämistä. Hill teki vaikutuksen ajatonta rytmibluesia, soulia ja bluesia
yhdistelevällä tyylillään ja rennolla show’llaan. Esitys oli juuri sopivan karhea ja
hyvällä tavalla 'amatöörimäinen', eli tuoreus ja rosoisuus olivat tallella ja kaikkea
turhaa hienostelua kartettiin.

Nikki Hill

Bändi piti amerikkalaiseen tapaan musiikin täsmällisesti ja tinkimättä kasassa
solistin hurjimmankin menon aikana. Kitaristi Matt Hill (Nikkin aviomies) veti
oivallista perussettiä Fender Telecasterilla – tiukkaa pentatonista vääntöä,
railakkaalla soundilla, eli juuri oikea tapa tähän tyylilajiin.

Nikki Hilliä on esiintyjä, jota ei helpolla unohda. Eikä vertailu Tina Turneriinkaan
ole kaukaa haettu. Tosin nyt puhutaan siitä nuoresta Tinasta, joka ex-miehensä
Ike Turnerin kanssa teki sähäkkää rytmibluesia. Moni luuli jo "Nutbush City
Limits" -ajan menetetyksi, mutta nyt Nikki elvyttää sen henkiin.

Nikki Hillin setti on sopiva synteesi covereita ja omaa tuotantoa – hänellä on
sensitiiviset balladihetkensäkin, kuten "Hymn for Hard Luck" todistaa. Ennen
muuta Hill kuitenkin pistää livekuulijan liikkeelle vauhdikkaalla ja estottomalla
show’llaan. Säihkyvät lavamimmit eivät aina oikein onnistu välittämään välitöntä
tunnelmaa enää levytysstudion tosikkomaiseen atmosfääriin, mutta Nikki Hillin
uusin albumi, "Heavy Hearts, Hard Fists" (2015) on ehdottomasti tutustumisen
arvoinen. My kinda gal! ‘Nuff said!

Suomi-osasto siistinä

J. Karjalainen esiintyi Puistobluesin päälavalla jo 1983, bändinään Mustat Lasit,
ja vielä 2006 Lännen-Jukkana. Jukalla on jotakin, mikä muilta juurimusiikin
esittäjiltä puuttuu: valtavasti hittejä. Niitä oli varaa jättää paljon poiskin
Vanhiksessa.

Setti oli tasokas, joskin helposti arvattava. Hectorin lailla Jukka tietää, että
yksinkertaiset rallit saadaan kuulostamaan hyvältä, kun bändissä on riittävästi
ammattitaitoa. Erityisesti Mikko Lankinen (kitara) ja Pekka Gröhn
(kosketinsoittimet) vastasivat aktin kiinnostavimmasta annista. Rytmiryhmä toi
lauluihin myös jämäkkyyttä, jota Jukan studiolevyjen hieman pliisu output
kaipaakin.

Kokenut Puistoblues-artisti Pepe Ahlqvist juhlisti kuusikymppisiään ja samalla
uuden kokoelmalevyn julkaisua. H.A.R.P.-yhtye toimi aktiivisesti 1988-1995.
Pitkähkö keikkatauko katkesi nyt, ja uusi kiertue starttasi nimenomaan
Vanhankylänniemestä.

Bändin setistä syntyi vaikutelma, että kiertue olisi kannattanut ajoittaa niin, että
päätöskonsertti on Puistobluesissa. Mutta nämähän ovat monen asian summia.
Blueskesän kuumin vaihe alkaa aina Järvenpäästä – hyviä tapahtumia on toki jo
ennen sitä, mutta näin se vain on.

Pepe Ahlqvist

Tasaisen varmaa ja hallittua, tuttuja biisejä ja virheetöntä soittoa – sitähän
Pepen seteiltä on totuttu odottamaan. H.A.R.P. tuntuu vielä kaipaavan hiukan
särmää lisää ja kulmaa soittoon, niin outputista tulisi erinomainen. Timo
Pratskinin sähköiset kosketinsoittimet vaatisivat tyylinmukaiset Hammond &
Leslie -soundit. Nyt klangi oli ehkä hiukan liian muovinen. Yhtyeen rytmiryhmä on
tanakka, kuten kuuluukin. Jarmo Nikku on tietenkin ensiluokkainen kitaristi
tähän toteutustapaan.

Pepe itse on kitaristina hyvin perinteinen, mutta huuliharpistina alati innovoiva ja
kekseliäs. Kiertuekeikat kannattaa ilman muuta tämän näytön perusteella
noteerata.

Positiivinen tulos antaa pohjan juhlavuodelle

Viisipäiväinen Puistoblues houkutteli mukavasti yleisöä sekä Järvenpään
keskustan blueskadulle, klubeille että Vanhankylänniemeen. Aurinkoinen
bluestunnelma helli Järvenpään Vanhankylänniemessä 5 500 festarikävijää liki 30
asteen helteessä.

Järvenpään Blues-Jazz Diggarit ry kertoo, että pääkonsertin kävijämäärä kasvoi
noin kolmanneksella edellisvuodesta. Se nostaa koko viikon taloudellisen
tuloksen positiiviseksi. Lauantain pääkonsertti on festivaalin kannalta selkeästi
merkittävin tulonlähde.

Puistobluesin keskeinen voimavara on talkootyö, johon osallistui nyt noin 550
henkilöä. Puistoblues laskee olevansa Suomen suurin talkootyöllä järjestetty
festivaali.

Vuoden 2017 Puistobluesin valmistelut ovat jo alkaneet. Kyseessä on juhlallinen
40. festivaali. "Juhlavuoden festivaalista tulee erityislaatuinen tapahtuma, joka
näkyy Järvenpäässä ja lähialueilla eri tavoin", Diggarit tiedottavat.

ANTTI SUVANTO, teksti
TIMO JANSSON, kuvat

Kuvagalleria (Puistoblues-blogi)

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA