PUISTOBLUES 2019, JÄRVENPÄÄ - RAPORTTI - OSA 1
|
Larkin Poe, Joey Landreth, Laurence Jones
Puistobluesissa monipuolinen kansainvälinen lataus
|
|
Larkin Poen siskokset Rebecca ja Megan Lovell. Kuva: Mia Järvisalo
|
1.7.2019
Järvenpäässä kansainväliset pääkonserttiesiintyjät Larkin Poe, Joey Landreth ja Laurence Jones ottivat yleisönsä - kaikki omalla tavallaan.
Puistobluesin pääkonsertti järjestettiin tuttuun tapaan Järvenpään Vanhankylänniemessä. Kesäkuun viimeisenä lauantaina traditionaalisen bluesin lisäksi kuultavissa oli vanttera juurimusiikin lataus bluesrockista aina työlauluihin asti. Lisämausteita toivat rap ja souljazz.
Bluesviikon huipennuksesta herkutteli noin 5 000 katsojaa. Nautinnollisia rytmimusiikin hetkiä tarjoilivat kanadalainen Joey Landreth, Britannian suuri bluespoika Laurence Jones ja kohutut Atlantan ruutisiskot, Larkin Poe. Kotimaista osaamista tarjosivat Kokkolan blueslähettiläät, Wentus Blues Band, sekä poikkitaiteellinen kollektiivi Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana.
Kanadalainen kitaristi ja lauluntekijä Joey Landreth toi Suomeen kivikovan trionsa. Landreth oli ensimmäisellä Suomen-vierailullaan yleisönsuosikki hieman mollivoittoisella, raskassoutuisella ja melankolisella setillään – balladeja väkevällä otteella, jossa tarinankertojan taito korostui.
Landrethilla on harvoille suotu kyky ottaa kuulijansa herkillä sävelmillään ja sielukkaalla laulullaan. Ennen soolouraansa Joey kiersi Bros. Landreth - kokoonpanolla, jonka hän perusti David-veljensä kanssa.
|
|
Suurempia vaikutteita Landreth tuntuu saaneen soulballadien parhailta tulkeilta (kuten Bobby Bland ja Tad Robinson), pikemmin kuin blueslaulajilta. Erityisesti falsetin käyttö oli korvia hivelevän eleganttia. Mielenkiintoa lisäsi onnistunut stemmalaulu rumpalin kanssa.
Perinteinen blues ei ole primaarinen tekijä muutenkaan hänen musiikissaan. Balladistina ja tarinankertojana hän on ainutkertainen. Mollivoittoiset biisit päättyivät toisinaan jotensakin oudosti, ikään kuin kesken, vaikka keskenhän ne ihmistarinatkin tuppaavat jäämään. Pitkiä jaksoja mentiin pelkän kitaran säestyksellä, mikä vaatii kanttia ja osaamista.
Molempia löytyi, ja kitarasolistina varsinkin slideputki Gibsonilla teki vaikutuksen. ”Two Trains Running” oli kaunis muistotribuutti nuoruuden sankarille, Little Feat - yhtyeen kitaristille Lowell Georgelle. Hurmaavan kaunista!
|
|
Oikean käden näppäilytekniikka oli huomionarvoinen: plektran lisäksi etusormi kosketti kevyesti kieliä mikrofonin kohdalta ja loi tällä tavoin harmonioita. Varsinaisesti two-hand tapping -tekniikasta siis ei ole kyse, muutenkin soitto oli hyvin vaivatonta.
Dynamiikan ja volyymin vaihtelua, jollaiseen levykuuntelijat ovat jo saaneet tuntumaa, kuultiin nytkin. Sammutetuilla kielillä soittoa, mallikkaita nyansointeja yläkielillä ja toisaalta jämäköitä malleja alakielillä.
Erityisesti isolla stagella tällaista pyrkimystä ja taitoa täytyy arvostaa. Ralliautoilijakin päästelee urku auki ainoastaan pikiksellä, muuten ajetaan liikennesääntöjen mukaan. Levollinen, hillitty tyylittely ja fiilistely eivät toisaalta tarkoita pitkäpiimäisyyttä tai kuulijan ikävystyttämistä. Voi vain toistaa, minkä eräs suomalaiskitaristi haltioituneena sanoi: ”Yksistään jo tämän takia kannatti lähteä Puistobluesiin!”
|
Yhteistyössä
Rauma Blues 9.–10. elokuuta .
|
Bluesrockin nuorekasta soittotyyliä Puistobluesissa tarjosi 27-vuotias brittikitaristi ja laulaja-lauluntekijä Laurence Jones. Jones on Liverpoolin kasvatteja, kuten eräs kuuluisa popyhtyekin. Viimeisin albumi ”I’m Waiting” vahvistaa käsitystä lahjakkuudesta, samoin kuuntelukokemus Puistobluesissa.
Kaverin yliopisto-opinnot vaihtuivat Johnny Winter & Walter Trout -kiertueeseen 2012 ja sitä tietä maailmanmaineeseen. Kaikki on siis tapahtunut hyvin nopeasti. Jones on kuuluisuutensa veroinen. Nuoren kitaristin oppi-isiä ovat olleet muun muassa Tony McPhee ja Albert Collins.
”Thunder in the Sky” käynnisti oman levytysuran 2012. ”Take Me High” -levylle (2016) hän sai tuottajaksi legendaarisen Mike Vernonin. Blues Caravan -kiertue 2014 vakiinnutti aseman varteenotettavana tekijänä.
Nuori Jones pudotteli hurjaa perusbluesia ja bluesrockia, Gibson sai kyytiä. Hän osoittautui todelliseksi riffien mestariksi, omiin killeririffeihinsä hän sekoitti pilke silmäkulmassa B.B. King -komppia, Jimi Hendrixiä (kuten Voodoo Chile) ja Eric Clapton -lickejä.
Lähestymistapaa voisi ehkä verrata kirjallisuuden intertekstuaalisuuteen tai kuvataiteen pastissiin; laina-aines palvelee elementtinä mielekkäässä yhdistelmässä tai mukaelmassa. Tai artistin omin sanoin: ”Blues on tunne, ei musiikkigenre.”
|
|
Vaihto Fenderiin toi lavasoittoon kokonaan uutta särmää. Clapton-bravuuri ”Before You Accuse Me” oli jo vähällä hullaannuttaa yleisön. Jotkut biisien osat tuntuivat hieman karheilta tai keskeneräisiltä, mikä on toisaalta hyvä, silloin tuoreus säilyy.
Jonesilla oli tanakka bändi, joka nyansoi rotevaa musiikkiaan taitavasti – ajoittain volyymin vaihteluin piano-esitystavasta paisutus rajuun forte fortissimoon kuin varkain. Urkuri Bennett Holland sääti soundeja ehtimiseen, kesken soolonkin. Vaihto sähköpianoon sujui vaivattomasti. Dynaamisesti voidellut lauluosuudet olivat huippua – helmenä loppupuolen hitti, CCR-cover ”Fortunate Son”.
|
Larkin Poe -yhtyeen muodostavat siskokset Rebecca Lovell (sähkökitara, akustinen kitara, banjo, piano) ja Megan Lovell (lap steel). Atlantan ihmesiskokset ponnistavat vahvasti työlaulutraditiosta ja narratiivisten balladien pohjalta. Perinne on päivitetty onnistuneesti tähän päivään ja aikaan. Musiikki täyttyy jykevistä riffeistä ja viulun lailla kulkevasta lap steelistä, syvän etelän meiningillä.
Ilmaisussa on runsaasti toistuvia hokemia ja loitsivia refrengejä, joihin levykuuntelijat ovat jo tutustuneet ”Sometimes”- tai ”California King” -lauluilla. Larkin Poe toi bluesjuhlille girl poweria ja lisää kaivattua bluessärmää. Amerikkalaiseen tapaan ote oli suoraviivainen ja mutkaton.
Rebecca Lovellilla on kantava ja raju lauluääni, varsinkin pitkät vokaalit ylärekisterissä olivat hyytävän hyviä. Hän käytti laajaa äänialaansa taiten, osin
|
|
Kuva: Satu Hart
|
instrumentaalisesti, osana yhtyesoundia. Stemmalaulu siskon kanssa soi kirkkaasti. Raisua show'ta pidettiin rock-tähtien lailla.
Kitaristina Rebecca on ehkä hieman yksipuolinen, jos kohta soitto on väkevää. Sisko Megan on sitäkin taitavampi. Musiikin sävy oli odotetusti aggressiivisempi kuin levyillä. Nuoriksi ihmisiksi he ovat yllättävän syvällisesti perehtyneet amerikkalaiseen laulutraditioon.
Tämän perinteen voi yhdistää myös hauskalla tavalla rautalankayhtyeitten kulta- aikaan (kuten levyllä ”Honey Honey”) tai suggeroiviin, yhden soinnun blueskiertoihin (”Mississippi” tai ”Black Betty”). Uhmakas ja kapinallinen täältä pesee -asenne toi settiin uskottavuutta.
Rebecca Lovellin osaamista monilla instrumenteilla oli nautinnollista kuulla. Banjokin sopi settiin. Näennäisestä helppoudestaan huolimatta esitykset ovat hyvin vaativia. Yhtye on onnistunut välittämään charmikkaan tunnelman levyilläänkin, mutta livenä tällainen kokemus luonnollisesti on parhaimmillaan.
|
|
Minimalistisen tutkailun lisäksi bändi pystyy lavalla myös totiseen bluesvääntöön, josta levyt antavat lupaavaa esimakua. Autenttinen bluesdiggarin nautinto muotoutui Puistobluesissakin vaivatta – no, ehkä jotkut tarvitsivat pienen makusteluajan, että kupletin juoni kävi selville. Sitten kuulijalla menikin sitä lujempaa.
Nykyisin Nashvillessä asuvaa duoa on kutsuttu "Allman Brothersin pikkusiskoiksi." Ehkä se livekokemuksen pohjalta onkin ansaittua, vaikka levykuuntelu ei oikein tue vertailua.
Rytmiryhmällä oli show’ssa lähinnä statistin rooli. Se hoidettiin ammattilaisen tinkimättömyydellä – jälki oli vahvaa kuin kiviaita. Upea päätös pääkonsertille. ”Venom & Faith” -studioalbumin ohella ”Peach” on hyvä alku tutustumiselle, jos omaperäinen bändi on jäänyt vieraaksi tai vain mennyt ohi.
|
|
Onnistuakseen ja pitääkseen kuulijan kiinnostuksen yllä muusikoilta vaaditaan hellittämätöntä ja pontevaa paneutumista esitykseen, koko sielullaan ja kaikki aistit valppaina. Hieman kuin Oscar Wilde sanoi: ”Mikään ei paranna sielua paremmin kuin aistit, ja sielu on puolestaan aistien paras parannuskeino.”
Näin kävi Puistobluesissa jokaisen bändin osalta. Yleisömäärien kasvaessa päälavan screen saisi olla jo kooltaan suurempi. Itse asiassa niitä voisi olla kaksi – toinen soolosuoritusten seurantaan ja toinen yleisvaikutelmia varten. Näin saataisiin parempaa näkyvyyttä laajalle yleisöareenalle.
ANTTI SUVANTO
Suomi-osaston kontribuutiota Puistobluesiin käsitellään toisessa artikkelissa.
|
|
|
|
|
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English .
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com © Blues-Finland.com 2006-2019 .
|