 |
| Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com © 2008 Blues-Finland.com |
| Zydeco-tahdit huipensivat Rauma Bluesin 18.7.2008 Kuvagalleria Alan huippu Buckwheat Zydeco taittoi haitarilla jopa Jimi Hendrixiä. Myös Teksas-tunnelmat olivat kuuden esiintyjän illassa usein esillä. The Mannish Boys edusti Raumalla bluesin kovaa ydintä. Rauma Bluesissa 2008 nostettiin hieman kotimaisten esiintyjien arvostusta. Kinkerit nimittäin aloitti Teksasista saapunut Eve And the Exiles, eikä suinkaan vallalla olevan tavan mukaisesti Greetings from Woodstock. Monestihan festareiden kotimaisen (pää)esiintyjän tehtäväksi jää soittaa settinsä silloin, kun yleisö vasta saapuu konserttipaikalle. Tällä kertaa oli teksasilaisten vuoro esiintyä pikkuhiljaa täyttyvälle Kukko-areenalle ja hienosti he hommansa hoitivat. Eve And the Exilesin perustivat nuori laulaja/kitaristi Eve Monsees ja rumpali Mike Buck vuonna 2002. Pitkän linjan muusikko Buck tunnetaan (ainakin toistaiseksi) paremmin LeRoi Brosin rumpalina ja olipa hän alkuperäisessä Fabulous Thunderbirds -kokoonpanossakin kannuttajana. |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
| Nykyiseen Exilesiin kuuluu kaksikon lisäksi basisti Pat Collins - LeRoin veljeksiä hänkin - kitaristi Homer Henderson sekä maracasseja ja muita perkussioita laulunsa ohella soittava Donna Pearl. Eve And the Exiles on juuri julkaissut rapeasti rokkaavan toisen levynsäkin "Blow Your Mind", jota oli Raumalla jo etukäteen myynnissä. Keikka starttasi rouhealla surf-henkisellä instrumentaalilla, jonka nimi oli ilmeisesti "Eve And the Exiles". Ainakin sitä kyseisessä laulussa muutamaan otteeseen toisteltiin... Bändi ei varsinaisesti bluesia soittanut, vaan heidän setissään pääpaino oli vahvasti kuusikymmenlukuisella, kovasti vanhan The Rolling Stonesin mieleen tuovalla rokilla. Omanlaistaan gogo-tunnelmaa keikkaan toi maracassien soittaja Donna Pearl. Bändi soitti aika pitkälti omaa materiaalia, sekä vanhoja (garage)rockhelmiä, joten kovin montaa piisiä en entuudestaan tuntenut. Bongaamiani tutumpia covereita oli ainakin mainiosti rokannut Roy Orbisonin "Down the Line", Bo Diddleylle pokannut "Crackin´ Up" ja Doug Sahmin "I Don´t Want", joka toi settiin hieman hippisävyjä. Aikoinaan ainakin Stonesien, Baddingin ja ties vaikka kenen versioima "You Better Move On" puolestaan laajensi orkesterin soitinarsenaalia hiukan, kun Donna Pearl soitti rytmikapuloita – varsin simppeli ja tehokas soitin, johon valitettavan harvoin tänä päivänä törmää. Teksasin parhaana one-man bandinakin tunnettu Homer Henderson oli keikan alkupuolella kitaristeista enemmän esillä ja osoittautui varsin mainioksi soittoniekaksi. Keikan edetessä pääsi Evekin näyttämään kyntensä - ja hyvinhän häneltäkin soolot irtosivat! Eve and the Exilesin veto oli kaikin puolin piristävä keikka, joka polkaisi festarit hienosti käyntiin. Loppumetreillä kuultiin vielä Collinsin soittamaa, mojovasoundista fuzz-bassoa; sehän ilman muuta ansaitsee erityismaininnan. Woodstockin-terveisiä Seuraavan esiintyjän myötä siirryttiin autotallista raikkaaseen maalaismaisemaan. Lavalle nimittäin saapui Greetings From Woodstock -joukkion etupartio. Se käsitti Ninni Poijärven, Mika Kuokkasen ja Olli Haaviston. Kolmikko aloitti keikan totuttuun tyyliinsä akustisesti ja varsin maukkaasti. Meininkiä kasvatettiin asteittain ja seuraavaksi mukaan liittyi Janne Haaviston ja Tom Nymanin muodostama rytmisektio. Hieman myöhemmin kun lavalle kapusivat vielä Eero Raittinen, Jarkka Rissanen ja Pekka Gröhniä tuurannut Hillel Tokazier, oli bändi täysilukuinen. Tämä laajennettu Noisy Kinda Men soi harkitun tyylikkäästi – jopa ilmavastikin. Sehän on hyvä piirre näinkin isossa kokoonpanossa. Jokainen soittaja tiesi selkeästi oman tonttinsa ja hoiti sen. Monin paikoin meininki toi elävästi mieleen The Bandin, joten homma oli "kohillaan". Kerrattakoon vielä, että Woodstock -sessiot pidettiin The Bandin rumpali-laulaja Levon Helmin studiolla, ja oli kuulemma ukkeli ollut kovasti innoissaan kuulemastaan materiaalista. Enkä lainkaan ihmettele miksi. Rauman-keikalla eräs lisäarvo oli myös sillä seikalla, että oli mukavaa nähdä Hillel Tokazier tositoimissa. Mukavaa näytti hänellä itselläänkin olevan. Etenkin nopeammissa biiseissä Hillel meinasi välillä olla aivan pitelemätön. Hyvin ansaittu encorekin lähti liikkeelle pianovetoisella boogiella – jo edellisen bändin settiinkin kuuluneella "Down the Linella". Raittisen poppoo päätti keikkansa Geraint Watkinsin "Soldier of Loveen", johon Jarkka Rissanen vetäisi vallan voimallisen kitarasoolon. Paluu Teksasiin Seuraavaksi suunnattiin takasin Teksasiin, kun lavalle saapui muun muuassa Vaughanin veljesten kanssa yhteistyötä tehnyt rumpali-laulaja Doyle Bramhall. Hänellä oli mukanaan ainoastaan kaksi kitaristia: Nick Curran, joka Suomessa muistetaan ainakin taannoisesta Fab T-birds -pestistään, sekä Rauma Bluesin kolmas LeRoi, eli Rick "Casper" Rawls. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuului heidän lisäkseen myös kolmas kitaristi - C.C. Adcock - mutta muutamaa päivää ennen festivaalia hänen uutisoitiin jättäytyneen henkilökohtaisista syistä pois kyydistä. |
| Stanley "Buckwheat" Dural jr |
 |
| Hyvin homma toimi näinkin. Tosin Casperin kitara oli alkukeikasta ajoittain vähän turhan hiljaisella (saattaa toki johtua omasta sijoittelustanikin), mutta setin myötä asia korjaantui. Ohjelmisto sisälsi rutkasti biisejä Bramhallin viimevuotiselta, laajasti kehutulta – eikä todellakaan suotta kehutulta – "Is It News" -levyltä. Lisäksi kuultiin muutama Stevie Rayn tunnetuksi tekemä ralli: "Change It" ja keikan päättänyt "The House Is A Rockin´". Settiin kuului myös varsin koskettava, Doylen ja Casperin kahdestaan tulkitsema "Life By A Drop". Yleensä en hirveämmin innostu SRV-versioinneista, koska niitä on männävuosina kuultu niin paljon. Tämä oli kuitenkin eri asia, koska Doyle on sentään kirjoittanut kyseiset piisit. Keikan aikana oli hauska seurata Bramhallin touhuamista rumpukapuloiden, risukeppien ja maracassien kanssa. Välillä hänellä oli kädessään kaikkia näitä ainakin yksi ja hän vaihteli jatkuvasti niiden paikkaa. Doyle todella näki vaivaa soundien eteen. Curran hoiteli pitkälti soolovastuun, mutta setin edetessä myös Rawls pääsi enemmän ja enemmän esiin. Esimerkiksi Curranin laulama "Keep A Knockin" tarjosi vahvasti country-sävytteistä sooloilua Casperilta. Ja ellen ihan väärin kuullut, niin taisipa hän siinä pari kertaa B-benderiäkin vongauttaa. Sen käyttäjänähän Casper on varsin laajalti tunnettu. Ihmettelin LeRoi -väelle oikein ääneen, että koska kaikki muut bändin jäsenet on jo Raumalle buukattu, niin eikös samalla vaivalla olisi kannattanut pyytää ne pari Doerriakin mukaan. Näin olisi saatu myös – tässä tarinassa yhtenään esiin nouseva – LeRoi Bros festivaalien valikoimaa monipuolistamaan. Eihän se olisi vaatinut kuin pari lentolippua lisää ja varmasti olisi ollut hintansa väärti! Taituruuden kautta Mannish Boysiin Ei Rauma Bluesin ohjelmisto näilläkään eväillä tylsäksi käynyt. Seuraavaksi oli nimittäin Monty Pythonin hengessä tarjolla "sitten jotain ihan muuta". Lavalle asteli illan yllätysvierailija, käsittämättömällä tavalla akustista kitaraansa käsittelevä Petteri Sariola. Hänen soittotyylinsä muistuttaa jossain määrin Tommy Emmanuelia, mutta on huomattavasti kovakouraisempaa. Petteri näytti suhtautuvan kitaraansa suorastaan turkkalaisella vimmalla ja sai ta(i)ottua siitä muun muuassa rumpusetin ja slapbasson soittonsa tueksi. Hän onnistui yksin kitaransa kanssa kuulostamaan kokonaiselta funkbändiltä. Sariola soitti muun muuassa potpurillisen kasarihittejä bluesyleisön riemuksi, mutta tokkopa siitä kukaan pahoillaan oli. Tosin hän itse epäili "Last Christmasin" ylittävän sen jonkin rajan... Mannish Boysin myötä paluu bluesiin ja perusasioiden äärelle kävi luontevasti. Kyseinen bändi kun suorastaan pullistelee blues-osaamista. Mannish Boysin jäsenistä useammankin ukon historiaan kuuluu Fabulous Thunderbirds ja/tai Kim Wilsonin muita projekteja. Tämän lisäksi kitaristi Kid Ramos soitti aikoinaan legendaarisen Hollywood Fatsin rinnalla James Harmanin bändissä, basisti Ronnie James Webber toimi pitkään Little Charlie And the Nightcatsissa, rumpali Richard "Big Foot" Innes on puolestaan soittanut muun muuassa Little Richardin, George "Harmonica" Smithin ja Rod Piazzan taustalla. Soittajien menneitä mainetekoja tärkeämpää on tässä tilanteessa kuitenkin heidän nykyiset tekemisensä, joten siirtykäämme takaisin Raumalle... |
 |
| Mannish Boysin keikka alkoi jamimaisen rennosti ja sama meininki jatkui kautta linjan. Ramosin ohella bändin toinen kitaristi Kirk Fletcher sai yhtälailla tilaa soittaa pitkiä sooloja. Laulaja-huuliharpisti Randy Chortkoff näytti suurimman osan keikkaa toimivan lähinnä seremoniamestarina, mutta aina kun hän lavalla pistäytyi, niin soitto ja laulu toimivat mallikkaasti. Mannish Boys lunasti lupauksensa ja soitti bluesia ilman sen kummempia kikkailuja. Keikan alkuun tuli muutama piisi ihan peruskokoonpanolla; muun muuassa molempien kitaristien omat teemapiisit ja mainio "Scratch My Back/I´m Ready" -sekoitus. Bändillä oli mukanaan myös kolme erillistä laulusolistia, joista ensimmäisenä lavalle spiikattiin oivallisena harpistinakin tunnettu Johnny Dyer. Hänen settinsä oli kovin chicagohenkistä meininkiä. Eritoten Muddyn leima kuului esityksessä vahvana ja ensimmäinen piisinsäkin oli orkesterin nimikkoralli "Mannish Boy". Seuraavaksi solistivuoroon tuli hillittyä Dyeria huomattavaisesti eläväisempi Bobby Jones, jonka piisit ja esiintyminen olivat aavistuksen soulimpaa kamaa. Hän innostui välillä strippaamaankin – onneksi vain liivillään. Mannish Boysin kolmantena solistina lavalle saapui "Mystery Trainin" myötä Finis Tasby, joka ei juurikaan souvaillut. Hän tyytyi soolojen aikana lähinnä myhäilemään, mutta laulunsa toimi kyllä hienosti ja Tasby taisikin laulaa solisteista pisimmän setin. Keikan loppupuolella kuultiin myös "As the Years Go Passin´ By" - yksi setin harvoja hitureita, johon Ramos soitti pitkän ja voimallisen kitarasoolon. Kaikin puolin nämä "pojat" heittivät nimensä mukaisesti miehekkään keikan. Huipennus zydeco-tunnelmissa Illan viimeinen bändi ei sitten ollut millään muotoa vähäisin. Buckwheat Zydeco nimittäin pisti odotusten mukaisesti hurjat bileet pystyyn. Bändi soitti pari piisiä ennen kuin itse Buck saapui lavalle. Keikka avattiin lämmittelyinstrumentaalilla ja sen jälkeen pääsi ääneen legendaarinen – aikoinaan jo Clifton Chenierin bändissäkin kitaroinut – Paul "Lil Buck" Sinegal. Hän lauloi B.B. Kingin "Why I Sing the Bluesin" ja innostui heti keikan alkumetreillä soittamaan sooloa niskan takanakin. Tämän jälkeen spiikattiin illan solisti juhlavin menoin lauteille. Alkusetissä hammondia soittanut Buckwheatin poika Sir Reginald M. Dural auttoi isäukolleen kurtun syliin, siirtyi itse soittamaan pesulautaa. Näin saatiin zydecot käyntiin. Buckwheat Zydeco Bandin on sanottu olevan "greatest party band in America", eikä tuo väite ole millään muotoa tuulesta temmattu. Huolimatta siitä, että show näyttää varsin spontaanilta (mitä se varmasti suurelta osin onkin), on kaiken perustana todella jämäkkä bändisoitanta, joka mahdollistaa nämä erilaiset 'oheistoimet'. Buckwheat muun muuassa laittoi jokaisen soittajan, paitsi rumpali Kevin Menardin vuorollaan tanssimaan zydecoa. Jo mainittujen herrojen lisäksi tanssitaitoaan pääsivät esittelemään pitkän linjan basisti Lee Allen Zeno, kitaristi Olivier Scanzec ja trumpetisti Curtis Watson. Buckwheat, syntymänimeltään Stanley Dural Jr, kuuli jo nuorella iällä hanuristi-isänsä soittavan la la -musiikkia, joka on eräänlaista esizydecoa ja todella iskevän yksinkertaista kamaa. Itse Buck ei tästä innostunut, vaan ajautui enemmänkin Fats Dominon suuntaan, alkoi soittaa koskettimia, osoittautui varsin lahjakkaaksi ja perusti R&B-bändin. Vasta vuosia myöhemmin kun hän kuuli Clifton Chenierin blues-sävyistä zydecoa, Buckwheat oivalsi, että nämä kaksi musiikkityyliä yhdistämällä saisi aikaan mitä mainioimman lopputuloksen. Niinpä hän liittyi Cliftonin bändin kosketinsoittajaksi ja omaksui parissa vuodessa zydecon perusteet kattavasti. Tämän jälkeen hän hankki itselleenkin hanurin, opetteli soittamaan sitä ja perusti vuonna 1979 oman zydecobändin. Buckwheatin R&B:llä maustettu (laimennettu) zydeco on sittemmin osoittautunut varsin onnistuneeksi sekoitukseksi. Hän onkin yksi suosituimpia nykyzydeco -artisteja. Raumalla oli Buckwheatille ominaiseen tyyliin settiin ripoteltu yleisölle tuttuja ralleja, kuten "Hey Joe" ja Rolling Stonesin "Beast Of Burden". Molemmat hän on myös levyttänyt aikoinaan. Joidenkin umpimielisimpien puritaanien kuulin jälkeenpäin purnaavan, että "muuten hyvä veto, mutta pitikö niitten Jimiäkin soittaa haitarilla?" Keikalla oli hyvä meno alusta loppuun ja piisit tuppasivat vähän välillä venähtämään. Mutta mitäpäs sitä jarruttelemaan kun saa hyvän grooven päälle ja yleisö viihtyy? Setissä kuultiin muun muuassa Fats Dominon "Walkin´To New Orleans" ja sähäkämpää zydecoa edustavat "Zydeco Boogaloo", sekä "Hard To Stop". Keikan loppupuolella Buck istuutui hammondin taakse ja aloitti varsin lupaavan kuuloisen urkujen "starttaamisen". Valitettavasti piisi tyssäsi lyhyeen, koska joku vipuviritys petti urkujen volumepedaalista. Niinpä Buck nosti kurtun syliin vielä toviksi ja "Organic Buckwheat" jäi Raumalla kokematta. Bändillä oli keikan jälkeen kiire Helsinki-Vantaan lentokentälle, joten encorea ei yleisön kovaäänisistä vaatimuksista huolimatta tullut, vaan oli pakko todeta juhlien päättyneen. MARKO AHO, TEKSTI JA KUVAT |
| Curran, Bramhall, Rawls |
| Tasby, Chortkoff, Webber |