Blues-Finland.com - Rauma Blues 2014 - Pääkonsertti

RAUMA BLUES 2014 - PÄÄKONSERTTI - RAPORTTI

15.7.2014 Kuvat Klubit

Rebirth Brass Band

Lystimbitto Raumall
Rauma Bluesin pääkonsertissa soivat Louisianan ja Chicagon rytmit.
Suomalaiset esiintyjät eivät hävenneet vähääkään vertailussa
maailmantähtien rinnalla.

Rauma Bluesin tämänvuotisessa ohjelmassa oli nähtävissä selkeä Louisiana-
painotus. New Orleansista oli paikalle saatu tv-julkisuutensa ansiosta
ilahduttavan laajojen kansanosien tietoisuuteen kohonnut Rebirth Brass Band.
Baton Rougen rämeiltä saapui puolestaan pirskeitä vauhdittamaan Kenny Neal
Band. Louisianan perinteen voidaankin sanoa olleen Raumalla hyvin edustettuna,
kun tilaisuuden avanneen Micke Björklöf & Blue Stripin musiikissakin samaisen
seutukunnan vaikutteet ovat vahvasti läsnä. Pääkonsertin täydensivät pari
vahvaa naissolistia bändeineen: Deitra Farr Chicagosta ja Marjo Leinonen
Helsingistä.

Uuden sukupolven torvet

Heti aluksi tunnustettakoon, että kehutusta Treme-televisosarjasta en ole
nähnyt yhden ainoata jaksoa. Nykyään tulee niin harvoin istuuduttua vasiten
töllöttimen ääreen, että olen karsinut minimiin jopa ohjelmien tallettamisen
digiboksin syövereihin. Ei niitä kuitenkaan ehdi sieltä koskaan katsomaan. New
Orleansin monimuotoista musiikkiperinteestä olen sitä vastoin digannut muiden
kanavien kautta jo pidemmän aikaa.

Rebirth Brass Band (RBB) on tuttu nimi vuosien takaa. Kunnioitettavan pitkä ura
sillä onkin takanaan, vaikka bändin jäsenet eivät ole vielä iällä pilattuja. Vuonna
1983 vasta high school -ikäiset Frazierin veljekset Phil ja Keith perustivat
vanhoja torviryhmiä kumartanen orkesterin. Rebirthin tie on vuosien saatossa
kulkenut katusoitosta Grammy-voittoon. Uraa voi toden totta luonnehtia
nousujohteiseksi.

RBB nojaa soitossaan vankasti perinteisiin, mutta ei myöskään arkaile päivittää
second linea vaikkapa hip hopilla. Bändi nimittääkin jazzin ja funkin ristisiitoksena
syntynyttä musiikkiaan yksinkertaisesti junkiksi.

Sousafonia soittava Phil ja bassorummulla tahdin pitävä Keith Frazier ovat
Rebirthin musiikin selkäranka. Heidän soittonsa varaan solistisemmat instrumentit
rakentavat kudoksen, joka sukkuloi vaivatta sulavasta svengistä hallitun
kakofonian rajalle ja löytää tiensä vielä takaisinkin. Lavalla bändin näkyvimmät
hahmot ovat pasunisti Stafford Agee ja trumpetisti Chadrick Honore. Kaksikko
kantaa soittonsa ohella suurimman lauluvastuun ja hoitaa spiikkaukset. Siitä
huolimatta Rebirth Brass Band on ennen kaikkea orkesteri, jossa erillistä
johtotähteä ei nosteta esiin. Kokonaisuus on osiensa summa – ja enemmänkin.
Mainittujen lisäksi bändiin kuuluvat saksofonisti Vincent Broussard, pasunisti-
lyömäsoittaja Gregory Veals ja virvelirumpua kertakaikkisen näppärästi
käsittelevä Derrick Tabb.

Rebirth Brass Bandin setissä kuultiin originaalimateriaalin ohella luonnollisesti
myös New Orleansin legendaarista sävelaarteistoa, kuten Fats Dominon ”I'm
Walkin” ja Professor Longhairin tutuksi tekemä ”Mardi Gras”. Lainaosastosta
erityisen maukkaan kohtelun sai osakseen neljän laulajan voimin startattu
(äskettäin edesmenneen) Bobby Womackin hitti ”It's All Over Now”.

Raumalla Rebirth Brass Bandin meininki ei erityisen riehakkaan heittäytymisen
asteelle äitynyt, vaikka hyvä fiilinki Kukko Areenalla vallitsikin. Toki hauskanpitoon
suunnattu materiaali toimii hieman rauhallisemminkin esitettynä. Isomman
miinuksen muodosti seikka, että äänimies ei ollut RBB:n setin aikana aivan sinut
esitettävän materiaalin kanssa. Saattoi toki suuri urheiluhallikin tuottaa hieman
ylimääräistä päänvaivaa hänelle. Esimerkiksi Keith Frazierin soittama, second
linessa tuiki tärkeä bassorumpu hukkui pääsääntöisesti muun bändin jalkoihin ja
torviarrien kiehtova kerroksellisuus häipyi välillä epämääräiseen tuuttaukseen.
Joka tapauksessa Rebirth Brass Band tarjosi mainion setin näillä seuduin
harvinaista herkkua ja sai yleisön suut messingille.

Hyvät tarjoomukset tutuin eväin

Jos Rebirth Brass Bandin meininki oli hieman odotettua hillitympää, niin samalta
suunnalta kotoisin oleva Kenny Neal ei omassa osuudessaan säästellyt. Elämä
murjoi Nealia muutama vuosi sitten toden teolla. Hän sairastui vakavasti ja
menetti lyhyen ajan sisällä useammankin lähisukulaisensa, muun muassa isänsä
Raful Nealin.
.

Sittemmin Kenny on noussut aallonpohjasta jaloilleen ja saanut uransa uudelleen
käyntiin. Toipumisen jälkeinen ilo ilmenee nykyisellään intoa puhkuvana
esiintymisenä. Raumallakin Nealilla oli koko keikan ajan kova touhu päällä. Riemu
tarttui myös yleisöön.

Kenny Neal Band lähti rakentamaan show'taan tunnelman nostatuksen kautta.
Se onnistui tavoitteessaan. Rouhealla otteella tulkittu swamp blues upposi
Raumalla otolliseen maaperään. Piisit venähtivät poikkeuksetta pitkiksi,
jamimaisiksi potpureiksi, joiden sisäänleivotut, tuttuakin tutummat laulut
tarjosivat yleisölle avokätisesti tarttumapintaa. ”Things That I Used To Do”,
”Since I Met You Baby” ja ”You Got Me Running” tuntuivat ehkä liiankin
takuuvarmoilta valinnoilta, mutta yleisön niillä sai hyvin hereille ja mukaan
menoon.

Nealin perhe on ilmeisen musikaalista sakkia. Telecasterinsa ohella lap steeliä ja
huuliharppua isännän elkein soittaneen Kennyn lisäksi bändiin kuului kaksi muuta
saman veljessarjan edustajaa: kosketinsoittaja Frederick ja basisti Darnelle
Neal. Viimeksi mainittua soittimelta toiselle singahdellut Kenny käväisi keikan
loppumetreillä pikaisesti myös tuuraamassa. Perheen ulkopuolisena
vahvistuksena kokoonpanon täydensi rumpali Bryan Morris – ja hän toden totta
täydensi bändin soittoa. Montaakaan tahtia tämä tyyliltään varsin eloisa rumpali
ei malttanut pysytellä peruskomppien parissa; hän fillaili, alleviivasi ja väritti
rummuilla jatkuvasti. Rauhaton ja ilakoiva rytmitys korosti bilemeininkiä ja toi
kieltämättä väriä kokonaisuuteen. Välillä tosin tuntui siltä, että Morris väritti jo
valmiiksi värikästä kuvaa.

Kenny Neal tarjosi bändeineen Raumalla hyvän show'n ja näytti samalla pitävän
itsekin hauskaa. Encorena kuultiin vielä Louisianaan olennaisesti kuuluvaa
zydecon räimettä. Siinäkin pysyteltiin ”My Toot Toot/When The Saints Go Marchin'
In” potpurin myötä tutuilla vesillä.

Chicagon sielukasta bluesia

Tuulisesta kaupungista oli Raumalle kutsuttu yhdeksi Chicagon parhaista
naislaulajista tituleerattu Deitra Farr. Kehu on omiaan asettamaan kovat
vaatimukset esiintyjälle, mutta hymyssä suin ja tottuneesti Farr odotukset lunasti.

Deitra Farrin taustalla soittaneen Soul Gift -
bändin erikoisuus oli Raphael Wressnigin
Hammond-urkujen pedaaleilla soittama
basso. Sinällään perinteiseen ratkaisuun ei
turhan usein näinä päivinä törmää.
Harvemminhan sitä keikoilla oikeata
Hammondia ja Leslietäkään näkee. Wressnig
hoiti ”alapään jutut” sivutoimisesti
mallikkaasti, eikä hän varsinaisena
urkurinakaan pitänyt kynttiläänsä vakan alla.
Hän tarjoili kosolti maukasta soolotusta ja
kurmootti muutamaan otteeseen oikein
tosissaan Hammondia. Kitaristi Enrico
Crivellaro ja saksofonisti Sebastian Grimus
ottivat myös ahkerasti osaa soolotalkoisiin.
Pasunisti Werner Wurm pysytteli rumpali
Silvio Bergerin kanssa enemmän
säestystehtävissä.

Bändi aloitti keikan keskenään parilla
ylipitkäksi venähtäneellä
lämmittelyinstrumentaalilla. Heti Deitra Farrin
astuessa lavalle turha kelailu kuitenkin
väistyi taka-alalle. Solisti otti bändin

Deitra Farr

komentoonsa – onneksi jamimainen yleisilme jäi silti vallitsevaksi olotilaksi. Farr
itsekin nautti silmin nähden bändinsä soitosta. Setissä kuultiin paljon Farrin omaa
materiaalia. Musiikillisesti liikuttiin bluesin ja soulin risteyskohdassa;
pääasiallisesti viimeksi mainitulla puolella rajapyykkiä.

Kotimaisiakin New Orleansin sävyjä

Rauma Bluesin kotimaiset esiintyjät eivät hävenneet vähääkään vertailussa
maailmantähtien rinnalla. Pitkän illan avannut Micke Björklöf & Blue Strip täydensi
New Orleans -pitoisuuden hienosti ja lavensi teemaa sopivasti
paikallisnäkemyksellä. Yhtyeen moni-ilmeisessä musiikissa Mississippin
suistoalueen sävyt ovat aina olleet tärkeässä roolissa.

Viime vuonna ansaittuja kehuja keränneen ”After The Flood” -levyn julkaissut
ryhmä ei ole tavannut keikoillakaan pettymyksiä tarjoilla. Pettymystä ei tullut
nytkään. Viimeisimmän pitkäsoiton materiaalia kuultiin luonnollisesti paljon.
Mahtuipa sekaan hilpeän notkea luenta myös Big Joe Turnerin klassikosta
"Honey Hush".

Bändi toimi hienosti, mutta äänentoistolliset puutteet veivät keikasta harmillisesti
tehoja. Blue Stripin settiin sisältyy paljon instrumentti- ja nyanssivaihteluita,
joten bändin mukana pysyminen kysyy miksaajalta melko lailla valppautta. Tällä
kertaa homma ei ollut soundillisesti hallussa. Monin paikoin esimerkiksi Ville
Leppäsen kitara jäi harmillisen pohjalle. Saman kohtalon koki niin ikään bändin
erikoisuus, lyömäsoittaja Timo Roiko-Jokelan soittama malletKAT-syntetisaattori.

Bändin ilmeistä saattoi hetkittäin päätellä, että lavasoundikaan ei kaikin ajoin
vastannut odotuksia. Siitä huolimatta Micke Björklöf & Blue Strip heitti
hyväntuulisen keikan. Onneksi myös yleisöä saapui hyvissä ajoin paikalle, eikä
bändin osaksi jäänyt pelkkä sisääntulomusiikin soittaminen. Björklöf itse tarjoili
laulun ohella tuttuun tyyliin mojovaa harputusta ja kitarointia. Seppo
Nuolikosken basso ja Teemu Vuorelan rummut loivat rullaavan kompin, johon
Roiko-Jokelan perkussiot toivat hyvän lisän. Ville Leppäsen soitto on aina livenä
valloittavaa ja siinä määrin mieltä piristävää, että konserttilipulla voisi vaivatta
korvata useammatkin mielialalääkereseptit.

Leinosen yövuoro

Etukäteen hieman epäilin sitä, miten yleisö jaksaa vielä Rebirth Brass Bandin
jälkeen Marjo Leinosen ja Huff 'n' Puffin keikkaa seurata ja vielä innostuakin
aiheesta. Huoleni osoittautui turhaksi jo agenttimaisen avausinstrumentaalin
aikana. Todella tiukasti, mutta samaan aikaan rennon coolisti soittava bändi voitti
alusta alkaen yleisön puolelleen.

Sami Vettenrannan ja Matti Valliuksen komppiryhmä rokkasi paiskomatta ja
jämptisti. Soolojenkaan taustalla kaksikko ei lähtenyt turhia höntyilemään tai
seikkailemaan. Kitaristi Julius Heikkilä näytti olevansa monipuolinen
soittoniekka. Etenkin pitkät, kaiutetut kitarasoolot toimivat todella hienosti
täyttäen koko Kukko Areenan – olkoonkin, että ne etäännyttivät meininkiä
bluesista jonnekin Pink Floydin suuntaan. Antero Prihan ja Panu Syrjäsen
torvisektio laajensi yhdessä Mari Hatakan ja Tiina Isohannin muodostaman
kuoron kanssa kokoonpanon muhevasti soivaksi kokonaisuudeksi. Puhaltajista
erityisesti Syrjänen teki näyttäviä esiintuloja hillitymmin esiintyneen Prihan
rinnalla.

Huff 'n' Puff luo puhaltajineen ja taustalaulajineen tyylikkään viitekehyksen, jossa
Marjo Leinosen kelpaa temmeltää. Hän ei tuttuun tyyliinsä jarrutellut. Tunteella
kyllästetty laulutulkinta ja pidäkkeetön heittäytyminen, yhdistettynä
marionettimaisesti kekkaloivaan ja vääntyilevään lavakoreografiaan on
kerrassaan viihdyttävää seurattavaa. Tuollaista ei ole toista! Pariinkin otteeseen
kuulin takanani jonkun mainitsevan taas Janis Joplinin nimen. Mielestäni
vertailun voisi jo unohtaa. Marjo Leinosesta on pitkän uransa aikana tullut ilmiö
ihan omillaan. Jos keikkaa seuratessa päteä tarvitsee, niin enemminkin voisi
pohtia Leinosen vaikutusta nuoremman polven naislaulajiin.

Erityismaininnan ansaitsevat bändin oman materiaalin sekaan heitetyt Chuck
Berry -lainat. Esimerkiksi autoiluaiheiset ”I Wanna Be Your Driver” ja ”No Money
Down” eivät todellakaan ole moneen kertaan ryöstöviljeltyjä ralleja, vaan
harvemmin kuultuja helmiä. Myös tutumpaa osastoa edustava ”Maybellene”
tarjoiltiin omanlaisena versiona.

Humalahakuista makustelua

Olen juurevan musiikin ohella myös oluen ystävä, enkä koe millään muotoa
epämieluisiksi tilaisuuksia, joissa nautinnot pystyy luontevasti yhdistämään.
Olutveikkona tunnustaudun sikäli humalahakuiseksi, että mitä rapsakammin
humaloitu mallasjuoma kohdalle osuu, sitä varmemmin se makunystyräni
herättää hurraamaan. Samalla tavoin musiikissa arvostan sitä, että tekijöiden
persoona saadaan välittymään loppukäyttäjälle asti, vaikka sitten vielä
korostetustikin.

Suomalainen ”peruskeppana” on sellaista ”oluiden claptonia”, joka kyllä kelpaa ja
sopivasti piristääkin. Pidemmän päälle se kuitenkin alkaa helposti puuduttaa.
Aivan samalla tavoin kuin Eric Claptonin tuotannon kautta on helppo sukeltaa
sisälle bluesin maailmaan, myös suomalainen, sopivan persoonaton olut toimii
tuttavallisena kauttakulkuna erikoisempien oluiden jännittävään maailmaan.

Rauma Bluesin amerikkalaisena kontaktihenkilönä yli viisitoista vuotta toiminut
Amos Harvey on myös olutmiehiä. Häneltä löytyy oivallisten musiikkialan
kontaktien ja pelisilmän lisäksi vankkaa panimoalan osaamista. Aiempina vuosina
Harvey on kunnostautunut tuomalla Raumalle toinen toistaan mielenkiintoisempia
artisteja. Tänä vuonna saatiin niiden lisäksi nauttia hänen toisen intohimonsa
hedelmistä. Juhlille oli pantu oma erikoisolut. Mississippi-höyryoluen kehittivät
yhteistyössä amerikkalainen pienpanimo Yalobusha Brewing Company, jonka
leivissä Harveykin työskentelee, ja Rauma Bluesin sponsorina toimiva Laitilan
Wirvoitusjuomatehdas.

Kevyehkö ja hedelmäinen, viidellä eri humalalla maustettu Mississippi osoittautui
kerrassaan onnistuneeksi kesäjuomaksi. Kukko Areenalla hädin tuskin puolilleen
lirutettu lötkö muovituoppi ei kuitenkaan oluen juhlavuutta isommalti esiin tuonut.
Sitä saattoi helposti pitää hyvän juoman halventamisena, mutta onneksi verraten
korkea hinta kompensoi asiaa. Sen sijaan illan päätteeksi hotellin baarissa
oikeasta olutlasista nauttimani Mississippi kruunasi tämän kesän Rauma Bluesin
kerrassaan oivallisella tavalla.

Ensi vuonna järjestetään kolmaskymmenes Rauma Blues. Nyt voidaankin alkaa
jännittää, minkälainen mahtava ohjelma (ja olut!) meitä ensi kesänä juhlan
kunniaksi odottaakaan.

MARKO AHO

Kuvagalleria

Lue myös klubikatsaus

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA