Blues-Finland.com - Roudarit ja Wallenius – tekijät esiin

KIRJAKATSAUS

15.6.2018
Roudarit ja Wallenius –
tekijät esiin
Keväällä julkaistiin kaksi kirjaa, jotka
nostavat esiin suomalaisen
musiikkimaailman merkittäviä
taustavaikuttajia. Aiheina ovat roudarit
sekä musiikkivaikuttaja Waldemar
Wallenius.

Lamppu Laamasen "Roudarit – Vastuun ja
kamojen kantoa jo vuodesta 1965"
marssittaa etualalle työn raskaan raatajia,
joita ilman eivät popparit juurikaan olisi
poppailleet. Tommi Liimatan toimittama
”Musaa ja Soundia” niputtaa puolestaan
Waldemar Walleniuksen
seitsenkymmentälukuisia lehtiartikkeleita
koviin kansiin.

Kumpaakin kirjaa uskaltaa suositella
lomalukemiseksi kaikille – ainakin kaikille

musadiggareille. Waldemarin kirjoitusten turvin on helppoa myös ryhtyä
musadiggariksi.

Hyvää sauhuamista

Suomalaisen musiikkilehdistön grand old man Waldemar Wallenius on sikälikin
ajankohtainen, että hän täytti juuri 70 vuotta. Hän muistaa aina tilaisuuden
tullen korostaa, ettei hän suinkaan ole kriitikko, vaan musadiggari. Hänen
tehtävänsä on levittää musiikin ilosanomaa.

Waldemar on aina tykännyt etsiä hyviä juttuja ja sauhuta löydöksistään.
Sauhunnut hän toden totta on. Viidenkymmenen vuoden aikana hän on täyttänyt
huiman määrän palstakilometrejä monipuolisella musiikkiasialla. Lehtiä on
syntynyt, ja lehtiä on kaatunut. Jotkut lukijat ovat innostuneet kirjoituksista siinä
määrin, että ovat itsekin alkaneet kirjoittaa. Vielä useammat ovat sauhuamiselle
altistuttuaan löytäneet uusia suuntia musiikkiharrastukselleen. Itse voin
tunnustaa kuuluvani kumpaankin ryhmään.

Valtaisa tietämys, uteliaisuus, innostuneisuus ja henkilökohtainen heittäytyminen
erottuvat usein leimaavina piirteinä Walleniuksen kirjoituksista. Kuljettaessaan
tarinaa rupattelevan tuttavalliseen sävyyn hän saattaa äkätä sivujuonteen, jota
ei yksinkertaisesti malta jättää kulkematta ja lukijoille kuvailematta. Merkkimäärä
ei rajoita kerrontaa, kun sanottavaa piisaa. Eräs oma suosikkini on vuonna 1974
Musa-lehdessä ilmestynyt pitkä Doug Sahm -esittely. Ilmestyessään se oli
varmasti kattavin täkäläinen tietopaketti Teksasin legendasta. Kirjassa tarina
levittäytyy reilulle kymmenelle aukeamalle.

Vaikka radiokanavat ovat nykyään monikansallisten levy-yhtiöjättien tiukassa
talutusnuorassa, tulvii uutta musiikkia kuultavaksi useammastakin tuutista.
Esimerkiksi Spotify valikoi parametriensa mukaan käyttäjän mieltymyksiin
parhaiten sopivat suositukset. Sosiaalinen media puskee tarjolle sisältöä
enemmän kuin kukaan ehtii vastaanottaa. Viisi vuosikymmentä sitten tilanne oli
toinen. Musiikkimaailman tuoreimmista tuulista sai parhaiten vihiä ulkomaalaisista
lehdistä tai vaihtelevasti kuuluneista, kaukaisista radiokanavista. Levyjä oli
niukalti saatavilla. Ainoa yhtymäkohta tähän päivään taisi olla se, että
tuolloinkaan musiikilliset löydökset eivät juuri täkäläisille radioaalloille päätyneet.
Pekka Gronowin ohjelma lienee ollut säännön vahvistanut poikkeus samaan
tapaan kuin Radio Suomen erikoisohjelmat nykyään.

Yhteistyössä

P uistoblues, J ärvenpää Puukkoblues 2018, Kauhava

A K-77: Mustan Kissan Luu S avonsolmu Beach & Blues Party
.

Walleniusta voidaan hyvällä syyllä kutsua suomalaisten musiikkilehtien isäksi.
Kun hän 70-luvun alussa perusti Musan Suosikin vastavoimaksi, oli takana jo
Blues Newsin (maailman toiseksi vanhin juurimusiikkijulkaisu juhlii
viisikymppisiään) onnistunut käyntiin polkaiseminen. Musa oli lyhytikäisempi. Sen
vahva nousukausi jatkui muutaman vuoden. Yllättävän välirikon myötä
musamiehet ajautuivat pakon edessä perustamaan omalle lehdelleen kilpailijan.

Soundi syntyi. Musa kuoli.

Itse loikkasin Waldemarin kelkkaan jälkijunassa kuten kirjan toimittanut Tommi
Liimattakin. Olemme hieman myöhäissyntyisiä. Nuorena juippina 80-luvun
alkupuolella ostelin ensimmäisiä levyjä ”Epekseltä” ja siirryin Suosikin
turboplatinamaailmasta Soundin pariin. Innostuin lehden rehvakkaasta, mutta
asiantuntevasta ja musiikkilähtöisestä asenteesta. Divareissa luuhatessani aloin
pian hankkia myös kohdalle osuneita vanhoja Soundi- ja Musa-lehtiä hyllyyni.

Vierineiden vuosien tuoman jälkiviisauden turvin on suureksi huviksi muodostunut
tutkia, miten toimittajat ovat tuoreeltaan suhtautuneet sittemmin klassikoiksi
muodostuneisiin levyihin. Tästä kirjasta pääsee tsekkaamaan, minkälaisia
ajatuksia Dr Feelgoodin tai Dire Straitsin debyytit, tai vaikkapa Tuomari
Nurmion ensimmäinen single, ovat herättäneet Walleniuksessa. Arvioita lukiessa
en osaa olla miettimättä, tunnistaisinko itse uuden drfeelgoodin tai direstraitsin,
jos sellainen tänä päivänä syntyisi. Muitakin artikkeleita – haastatteluita,
keikkaraportteja ja tunnelmakuvauksia – löytyy kirjasta runsaasti. Niissä
käsitellään niin Wigwamia ja Isokynää kuin B.B. Kingiä ja Frank Zappaa.

Materiaalia valikoidessaan Liimatta vältteli parhaansa mukaan päällekkäisyyksiä
aiemmin ilmestyneiden kirjojen kanssa. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) mukaan
valikoitui kosolti mielenkiintoista materiaalia. Juonipaljastuksina voin kertoa, että
Hurriganesin debyytti oli Waldemarille pienoinen pettymys, John Mayall toimii
aina, Deep Purplen jytä ei niinkään. Sittemmin pitkän aikaa Suomen kalleimmaksi
keräilylevyksi mainittu Elonkorjuun ”Harvest Time” ei ole huono, vaan ainoastaan
epäonnistunut hyvä levy. Hullujussi sai kaikkein armottomimman ryöpytyksen
osakseen, mutta tuli silti Musan haastatteluun.

Waldemar Wallenius sai 80-luvun loppupuolella rokista tarpeekseen. Sittemmin
hän on viihtynyt paremmin maailman- ja kansanmusiikin parissa. Sauhuaminen
jatkuu. Tuleva kehitys on nähtävissä jo vuonna 1972 ilmestyneessä Vimpelin
Väinämöisen singlearviossa. Sen lopuksi Wallenius toteaa: ”Meikäläinen on yksi
niistä monista, joiden kiinnostus minkäänlaista kansanperinnettä kohtaan lopahti
alkuunsa jo kouluaikoina opetuksen kuivuuden ja pitkäveteisyyden takia.
Tällaiset levyt ovat omiaan herättämään tuon kiinnostuksen.”

Ei niinkään kevyttä musiikkia

Tavalliselta konserttikävijältä voi jäädä hahmottamatta, mitä kaikkea roudarin
toimenkuva pitää sisällään. Kyllä, roudari on juuri se yleisön seassa (joidenkin
mielestä yleisön tiellä) miksauspöytään nojaava hahmo, joka tiuskaisee äreästi
jokaiselle juomalasiaan varustelaatikon kulmalle asettelevalle. Kysyttäessä hän
saattaa kertoa tietävänsä, mitä kaikista edessään olevista napeista tapahtuu.
Roudareiden tehtäviin kuuluu paljon muutakin kuin saliäänestä huolehtiminen.
Työpanoksellaan he mahdollistavat koko esityksen. Mitä isompi esiintyjä ja mitä
isompi keikkapaikka, sitä merkittävämpi on näkymättömän teknisen
henkilökunnan rooli. Suurimmilla staroilla kitarateknikot hoitavat nykyään efektien
polkemisenkin heidän puolestaan. Keith Richards esimerkiksi on sanonut, että
hänellä on täysi työ sinnitellä koko keikka jalkeilla ilman pedaaleihin
kompurointiakin.

Bändien teknisen henkilökunnan
yleisnimikkeenä roudari on vanhentunut
termi. Nykyisin alalle on tarjolla koulutusta.
Itsensä voi opiskella yhtä lailla ääni- kuin
valomestariksi tai -teknikoksi. Laamasen
kirjassa ääneen pääseviä hahmoja
ammattinimike ”roudari” kuvaa kuitenkin
suurelta osin hyvin. Bänditoiminnan
ammattimaistuessa vuosikymmeniä sitten
valmiita ratkaisuja ja toimintamalleja ei
juurikaan ollut. Äänentoistokalustoa myöten
tarvikkeet rakennettiin pitkälti itse keksien ja
soveltaen. Mallia otettiin kansainvälisten
konserttivieraiden kovaäänisistä. Kokeilun ja
erehdyksen kautta päästiin parempiin
tuloksiin. Nykyisin esimerkiksi Eppu
Normaalin Akun Tehtaan menestys taitaa
nojata vähintäänkin yhtä paljon Reijo
Hammarin erikoisosaamiseen kuin Aku
Syrjän liikemiesvaistoihin.

Menneinä aikoina roudarit tekivät mitä
tahansa. Heidän kontollaan olivat keikka-

auton kuljettaminen ja huolto sekä tarpeen vaatiessa sen korjaus haastavissakin
olosuhteissa. Kaluston huolto, pystyttäminen, pakkaaminen ja kantaminen,
miksaaminen, valot, orkesterin juoksevat asiat ja monet muut askareet
varmistivat, ettei arki käynyt tylsäksi. Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että
tarinaa riittäisi kokonaisen kirjasarjankin tarpeiksi.

Kirjan tarinointi alkaa suomirokin alkuhämäristä 60- ja 70-lukujen vaihteesta.
Vierailulle tuleville Paltereille rakennellaan lavaa, hiljakseen kasvavat bändit
tarvitsevat apuvoimia, Danny Show työllistää, ja Hurriganes heittää isomman
vaihteen silmään. Oman lisänsä seikkailuihin ja tarinoihin tuovat railakasta
kiertue-elämää viettäneet musikantit. Röpöttelyteema ei kuitenkaan varasta
pääroolia, vaikka tämän tästä esille nouseekin. Kostean 80-luvun jälkeen toisilla
meno yltyi, ja toisille tuli totaalinen stoppi. Huumeitakin mahtuu kuvioihin.

Lamppu Laamanen on kirjannut ylös toinen toistaan eläväisempiä muistoja pitkän
linjan ammattilaisilta. Bändien ja roudareiden bussikunnista muodostui aikoinaan
tiiviitä ryhmiä, joille kaikki oli mahdollista. Toisinaan yksinkertaisistakin asioista
saattoi muodostua monimutkaisia kokonaisuuksia. Ennen kännykkäaikaa piti
hädän hetkellä pärjätä omin voimin. Jos bussi hajosi pakkasessa öiselle
maantielle, nämä macgyverit keksivät poikkeuksetta hätäapuratkaisun, jonka
turvin päästiin keikalle tai ainakin seuraavaan määränpäähän.

Entisaikainen arvostuksen puute nousee myös esiin. Jos soittajat olivat
tanssilavoja pyörittävien urheiluseura-aktiivien silmissä välttämätön paha,
roudari se vasta joutava lurjus olikin. Onpa heiltä penätty joskus pääsylipun
hintaakin työpisteelle päästäkseen. Eihän nyt keikkaa saa kukaan ilmaiseksi
katsella.

Alan nykyisyyteenkin luodaan kirjassa silmäys. Rokkitouhu on vuosien saatossa
rauhoittunut ja työolot inhimillistyneet. Nykyään roudareitakin saa ruokkia.
Homma toimii ammattimaisemmalta pohjalta, eivätkä keikkapaikat ole enää
metsään kyhättyjä tanssilavoja tai -latoja. Välineistö on maailmanluokkaa. Sitä ei
juurikaan tarvitse itse juotella tai nikkaroida. Erikoisosaaminen on arvossaan.
Rokista on tullut siistiä sisätyötä, mutta raskasta se on edelleen. Soittajien ohella
myös teknisen henkilökunnan työtilaisuudet ovat vähentyneet, eikä paluuta
entiseen keikkabussien kulta-aikaan ole näkyvissä.

Onneksi tarinat elävät, ja onneksi ne on koottu kansien väliin.

MARKO AHO

Tommi Liimatta (toim.): Waldemar Wallenius – Musaa ja soundia. Like, 2018
441 sivua

Lamppu Laamanen: Roudarit – Vastuun ja kamojen kantoa jo vuodesta 1965
Johnny Kniga, 2018
333 sivua

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT