Blues-Finland.com - Savonsolmu Beach & Blues Party 2017, Pieksämäki

SAVONSOLMU BEACH & BLUES PARTY 2017, PIEKSÄMÄKI - RAPORTTI JA KUVAT

13.7.2017 Kuvagalleria

Melrose on voimissaan.

”Se on blues” – Pieksämäen kesätapahtuma
20. kerran
Savonsolmu Beach & Blues Party houkutteli mukavasti väkeä Savon omaan
juurimusiikkikeitaaseen. Isoina niminä nähtiin James Harman, SF Blues ja
Melrose.

Pieksäjärven kainalossa, kauniilla Toikanniemellä sijaitsevassa Hotelli
Savonsolmussa vietettiin heinäkuun toisena viikonloppuna juhlallinen
20. Savonsolmu Beach & Blues Party.

Jake’s Blues Band ja Grandmother Corn olivat lauteilla iltatorilla, kun tapahtuma
sai alkunsa jo keskiviikkona. Torstaina esiintyi Bar Coronassa brittiläinen Emma
Black. Pääkonsertti järjestettiin Hotelli Savonsolmun viheralueella lauantaina,
kirkkaimpina tähtinä kotoinen SF Blues sekä amerikkalainen James Harman.

Pieksämäen nimi tulee perimätiedon mukaan Pieksäjärven laineista, jotka
pieksävät rantaa. Tämä tuntui todenmukaiselta selitykseltä laineiden soitellessa
rantakiviä kuin tuutulaulua illan tullen väsyneelle bluesmatkailijalle. Organisaatio
toimi sujuvasti, ja juhlat vietettiin onnistuneesti mitä parhaimman tunnelman
vallitessa. Palvelu oli kaikkialla hyväntuulista ja kohteliasta.

Lauantain päätapahtuman rantalavaa alettiin rakentaa aikaisin aamulla. Niinpä
se oli valmiina ja soittokunnossa täsmälleen aikataulun mukaisesti. Muutenkin
aikataulut pitivät paikkansa konsertissa kiitettävästi. Äänentoisto oli
moitteetonta. Jokaisen yhtyeen soittoaika (mukaan lukien encore) oli laskettu
tarkkaan. Avausbändi Tap Jelly Blues Band soitti ehkä hieman yli, mutta
suotakoon se paikkakunnan omille pojille!

James Harman ja Jaska Prepula

Kun varsinkin kesällä on tapana valittaa säästä, mainittakoon, että keli oli lähes
liian hyvä. Aurinko paistaa rällötti lauantaina täysin pilvettömältä taivaalta koko
pitkän päivän, kunnes lopulta suvaitsi laskea mailleen James Harmanin esityksen
jälkeen. Todellista marmatuksen aihetta antoi tyynessä säässä lähes kaikkialta
tunkenut tupakansavu. Kannattaa muistaa, että toisen huvi saattaa heikentää
kohtuuttomasti toisen nautintoa. Esimerkiksi Parkkibaarin vieressä olisi ollut
sopivan kokoinen, vilpoinen alue tupakointia varten.

Pieksämäellä harrastetaan aktiivista museoautojen laittoa, mikä näkyi
katukuvassakin. Vuoden mittaan järjestetään muun muassa näyttelyjä ja
kokoontumisajoja. Niiden oheisohjelmana kuullaan tietysti rockabillymusiikkia.
Tämän kesätapahtuman ohjelmassa oli kaksikin tämän lajityypin edustajaa,
puhdasverinen rockabilly-yhtye Brandy Rockers ja monen suosikki takavuosilta,
rokkaavampi Melrose.

SF Bluesin riskipeli tuottaa tulosta

Yleisöä oli kerääntynyt suurin joukoin lavan eteen, kun MC:nä toiminut Teppo
Nättilä huudatti SF Bluesin esiin. Väki oli tullut heitä kuuntelemaan, ja sai
haluamansa.

Poikien soiton jälkeen seurasi suorastaan harmittava yleisökato; ottaen
huomioon, että James Harman ja Tomi Leino Trio oli sentään buukattu toiseksi
pääesiintyjäksi. Kellokin oli silloin vasta iltayhdeksän kohdalla ja kesäilta
parhaimmillaan.

Melrose: Roger, Jami ja Tokela

Heikki Silvennoinen, Dave Lindholm ja Pepe Ahlqvist esiintyivät tällä kertaa
sulassa sovussa ja yhteisymmärryksessä. Kolmen omapäisen ja omilla ansioillaan
tunnetuksi tulleen keikkamuusikon uudelleen yhdistäminen on aina riskipeliä.
Miehet ovat kuitenkin tunteneet toisensa vuosikymmeniä, ja särmät ovat sitä
myöten hioutuneet. Yleisöön iski Bo Diddleyn ”Hey Mona”. Pepe oli hyvässä
äänessä ja toimi tällä keikalla laulusolistina useammin kuin muut.

Freddie Kingin tuttuakin tutumpaan hittiin ”Going Down” Heikki Silvennoinen
päräytti soolon kuin näytteeksi olemassaolostaan lavan reunalla. Dave Lindholm
esitti oman Muddy Waters -versionsa ”Hoochie Koochie Boy”, joka sai yleisöltä
asiaankuuluvat suosionosoitukset.

”I Loved Another Woman” on eniten kierrätettyjä Fleetwood Mac -kappaleita.
Heikki esitti sen kauniisti, ehkä vähän innottomasti. Hän sooloili kolmikosta
vähiten tällä kertaa. Kun Pepe sitten astui puikkoihin laulamaan Guitar Slim -
klassikkoa ”The Things That I Used to Do”, bluesin vaikutus alkoi hiipiä
vastustamattomasti pitkin selkärankaa. Niin kuin Duke Elligton aikanaan
lausahti: ”Jos se kuulostaa hyvältä, se on hyvää”. Mitäpä tuohon lisäämään.

Lightnin’ Hopkinsin ”Mojo Hand” on tuttu biisi, jossa Daven slide-kitara ja Pepen
huuliharppu kävivät bluesin alkulähteillä. Samoin kuultiin ”Crossroads”
omanlaisena versiona, joka oli puoliksi moderni ja puoliksi traditionaalinen. Pian
olikin jo yllättäen kolme huuliharpistia lavalla, mikä kuulosti hienolta!

Blues-Finland.comin kanssa yhteistyössä

Rauma Blues

Laulavan basistin Mikko Löytyn kappaleena kuultiin ”Don’t Lie to Me”.
Loppunousuksi saatiin ”Rock Me Baby” nopeahkona versiona sekä ”Talk to Me
Baby”, jossa kaikki kitaristit sooloilivat vuorollaan. Yleisön laulattaminen ei oikein
onnistunut ”The Blues is Alright” -kappaleessa, ja lopulta Pepe luovutti. Encorena
tuli, mikäpä muukaan kuin ”Hey Joe”, jossa Dave ja Heikki jakoivat Hendrixin
tehtävät.

Kun pojat pääsivät vauhtiin, tuntuu kuin he olisivat aina olleet yhdessä. Ehkä se
oli täysikuun aikaa ja taikaa, mutta melkein tippa tuli silmään. Halusivatpa he tai
eivät, he ovat jo osa suomalaista kulttuuriperintöä, yhden sukupolven tunteiden
tulkkeja. Heidän suosionsa kestää ainakin yhtä kauan kuin me jaksamme bailata.

Autenttinen bluesmies James Harman

James Harman, pitkän uran bluesmuusikkona kyntänyt pukinpartainen,
pilkesilmäinen konkari on saavutuksiinsa nähden vaatimaton mies. Kun häntä
hieman kehaisee, hän vastaa, ettei bluesissa ole tähtiä. ”Kaikki me olemme
samanarvoisia”, hän sanoo.

Ykkösketju: Silvennoinen-Lindholm-Ahlqvist

Alabamassa syntynyt ja varttunut Harman on laulanut lapsena kirkkokuorossa.
Pianopenkille hänet nostettiin jo nelivuotiaana. Teini-iässä hän hurahti bluesiin
nähtyään Junior Walkerin esiintymisen. Harman on kasvanut samanlaisessa
maaperässä kuin useimmat afroamerikkalaiset vanhan koulun bluesmuusikot.
Siksipä hän on imenyt vaikutteita aivan eri tavoin kuin esimerkiksi eurooppalaiset
soittajat. Hänen bluesinsa on autenttista. Moni hänen lauluistaan alkaa sanoilla:
”Kuulkaas nyt, kun kerron teille tarinan”. James Harman eläytyy lauluihinsa,
jutustelee ja on ”tilanteessa”. Harmi, että hänen välispiikkinsä eivät kuuluneet
festivaalialueen takaosaan, koska hänen puhetyylinsä on melko hiljainen ja taka-
artikuloiva.

James Harmanin lauluääni on sitä vastoin kuuluva ja yllättävän kirkas. Hönkää
riitti myös huuliharppuun, joka on hänen suuri rakkautensa. Harmanilla on ollut
myös onni saada Suomen-kiertueelle taustatuekseen parhaat soittajat, Tomi
Leino Trio. Kuunteleva ja myötäilevä kolmikko ei ole koskaan ollut millään
egotripillä, vaan bluesin palveluksessa. Jaska Prepula ja Mikko Peltola nostavat
bändin kuin bändin tasoa. Tomi Leinon säästeliäät (ei yhtään turhaa nuottia)
soolot putoilivat kokonaisuuteen kuin kallisarvoiset helmet avoimeen hattuun
Jamesin sanoessa ”Play it, man!”

”What You Gonna Do About Me” on pitkä blues seurustelun vaikeudesta.
Harmanin ominaislaatu tuli selväksi. Tässä ei pelattu hiteillä, vaan oltiin bluesin
lähteillä. Tunnelma oli jo kuin etelävaltioissa, swamp bluesin ja hoodoon
kotimaisemilla taikaesineineen ja loitsuineeen. Välillä James innostui esittämään
kuuluisia huuliharppusoolojaan.

Lähes kaikki laulut olivat pitkiä ja hidastempoisia, esimerkiksi ”Somebody’s Got to
Go” ja ”You Worry Me”. Tuntiin ei mahtunut montaa kappaletta, mutta määrä ei
ollut pääasia, vaan laatu.

Vaikka James Harman on soittanut pitkiäkin settejä useilla festivaaleilla, hän on
ehkä enemmän edukseen pienissä klubeissa, joissa vuorovaikutus esiintyjän ja
yleisön välillä on kiinteämpää. Loistava ”Call My Baby” esitettiin melko harvalle,
mutta sitäkin intensiivisemmin asiaan paneutuneelle lavanedusjoukolle.

Halusitte tai ette: Tap Jelly Blues Band

JP Sivosen ja Ipi Kaipiaisen luotsaamalla Tap Jelly Blues Bandilla oli kunnia
avata juhlavuoden konsertti, tällä kertaa peräti tuplamiehityksellä, mikä tarkoitti,
että soittajia vaihdettiin kesken keikan. Kun heilläkin on menossa bändin
23. vuosi, oli todettava, että Pieksämäellä ei tosiaankaan vietetty mitään
keltanokkien festivaalia. Yhtye soitti tuttua keikkaohjelmistoaan, piristäen sitä
väliin pienillä yllätyksillä.

”My Blues” aloitti, ja ”Little Bitty Woman” sekä ”Like a King” seurasivat. ”No Good
Luck” oli slidekitaran voimannäyttö. Tällä kertaa oltiin rokkibluesin linjalla –
yhtään hitaampaa bluesia ei tainnut mahtua joukkoon.

Vanha tuttu ”Gimme Some Lovin’” oli piristävä yllätys ja se sujui mainiosti ilman
Hammond-urkujakin. Pieksäjärven pinta välkehti hopeisena, ja aurinko helotti
soittajien selän takana. Siksi lavashow’ta ei kaihtimista huolimatta kaikkialta
nähnyt. JP kiitti lopuksi yleisöä: ”Kiitos niille, jotka tykkäsitte musiikistamme, ja
jotka eivät tykänneet – mitä sen on väliä!” Blues-asennetta.

Melrose porhaltaa täysillä

Melrose on niitä bändejä, joiden ei ole koskaan tarvinnut tehdä comebackia,
koska he eivät koskaan oikeastaan ole lopettaneet. Henkilövaihdoksia on tullut
verkalleen, mutta 36-vuotiasta Melrosea ei olisi olemassa ilman Tokelaa. Jami on
seurannut mukana parikymmentä vuotta. Basisti Roger Nieminenkin on ollut
mukana pitkään.

Melrose on parhaimmillaan kesäillassa ja kuunneltuna aika kovalla volyymillä,
joten olosuhteet festarin päätösesiintyjänä olivat kyllä otolliset. Voi sanoa, että
lavasäteily, joka on tehnyt heistä suosittuja ulkomaita myöten, ei ole kadonnut.
Nuoruuden pahimman punkkapinan karistua heistä on kehittynyt entistä
parempia ja rennompia rokkareita.

Melrosen noustua Savonsolmun rantalavalle hetkellinen yleisökato onneksi
unohtui. Tokela, Roger ja Jami saivat riehua varsin tuntuvalle kansanjoukolle.

Ohjelmistoon kuuluu Melrose-tuotantoa isolla kauhalla. Ensimmäisen levyn helmiä
on ”Lust at First Sight”, ja osuutensa sai myös kakkosplatta ”Another Piece of
Cake”. Uudemmista biiseistä varsinkin ”It’s in the Bag” sai yleisöön vauhtia.
Huipennukseksi oli vain yksi vaihtoehto, Melrosen kuuluisin kappale ”Rich Little
Bitch”, johon kehkeytyi vähän yhteislauluakin yleisön kanssa.

Sielukkaasti klubilla

Perjantai-iltana Hotelli Savonsolmun pääravintolassa viihdytti kolme bändiä.
Swamptown Boogie on paikallinen trio, joka eteläsavolaista huumoria viljellen ja
tunnettuja blueskappaleita soittaen on ottanut tehtäväkseen hauskanpidon ja
yleisön tanssittamisen. Yhtyeen muodostavat Matti Majoinen (kitara),
T.T. Tarkiainen (basso) ja Harri Sotti (rummut). Kaikki myös osaavat laulaa.

Volyymi oli hiukan liian kovalla ainakin ensi alkuun, eikä soolokitara kunnolla
kuulunut, mutta namiskat saatiin vihdoin oikeisiin asentoihin ja blues raikaamaan.
Mitään heppoisia lauluja nämä eivät olleet. Mukana oli kappaleita Otis Rushilta,
Freddie Kingiltä ja James Cottonilta. Yleisö saatiin kuitenkin tanssilattialle, mikä
oli pääasia. Pieksämäellä pyörähdeltiin ihan eri malliin kuin esimerkiksi
pääkaupungissa, ja sitä oli hauska katsoa. Tämä siis Pieksämäen hyväksi 6-0.

Jay Kay & Blues Gang vei pisteet kotiin. Yhtäkkiä alkoi vaan kuulua niin
sielukasta bluesia, että piti mennä ihmettelemään, minkä näköisistä veikoista se
oikein lähti. Jouni Kallenautio ja kumppanit näitä sulosointuja tuottivat. Pojat
versioivat muun muassa Peter Greenin ja Fleetwood Macin kappaleita. Illan
huippuhetkiä oli myös se, kun Helge Tallqvist hyppäsi lavalle hupparissaan ja
vetäisi bändin kanssa pari jäänviileää biisiä. Huuliharppu hänellä on kuulemma
aina taskussaan. Hyvänyön kappaleena kuultiin hivelevän kaunis ”Albatross”.
Tällä jengillä on oma tinkimätön tyylinsä, josta pidetään kiinni loppuun asti.

Kuopion suunnalta kotoisin oleva Brandy Rockers on veivannut rockabillyä
vuodesta 1978. Uraan on mahtunut katkoksia, nousuja ja laskuja, mutta nyt
kypsässä iässä miehet ovat jalostaneet musiikkinsa taiteeksi, jota kuuntelee
mielellään, olipa oma musiikkimaku millainen vain.

Heidän esityksensä oli pukeutumista ja hiuslaitteita myöten viimeisen päälle
tyylikäs. Soittimina olivat kitara, ’jazzkitara’, kontrabasso ja rummut. Heidän
ohjelmistonsa sisälsi varhaista Elvistä, Johnny Cashia, Carl Perkinsiä ja muita
50-luvun suuria nimiä. Äänentoisto oli jokseenkin sopiva, ja bändi tanssittikin
väkeä pikkutunneille asti.

Bluesin soundia tervalepästä

Festivaalialueella oli oheisohjelmana sikarilaatikkokitaroiden esittely. Janne
Nieminen on tehnyt ”Hobo 63 Cigar Box Guitars” -nimellä soittimia
harrastuksenaan vuodesta 2011. On syntynyt jo 360 kappaletta pääasiassa 3-
kielisiä kitaroita; 2- ja 1-kielisiäkin löytyy muutama. Näitä erikoisia ja
viimeistelyltään kauniita kitaroita sai vapaasti kokeilla Savonsolmun pikkulavalla.
Niitä soitetaan pääasiassa slidella, mutta näppäilläkin voi.

Kaikkien kitaroiden rungot ovat puisia sikarilaatikoita. Niitä on kertynyt kaikkialta
maailmasta. Suomalaisista puista tervaleppä on paras. Jokaisessa
sikarilaatikkokitarassa on persoonallinen äänensä, ja niitä soitetaan vahvistimen
avulla, aivan kuin muitakin kitaroita. Mitä kauempana mikrofoni on kaulasta, sitä
kirkkaampi on ääni. Kahdesta kitarasta ja rummuista syntyy jo aivan kelvollinen
bändi. Tiedusteluun, mikä on soundi, Nieminen vastaa: ”Se on blues!”

ANNAMARI LAUSALA, teksti
PASI TUOMINEN, kuvat

Kuvagalleria

Linkki: Savonsolmublues.com

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT