 |
| Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com © 2008 Blues-Finland.com |
| Pohjanmaan kautta, Osa 2 14.10.2008 Kuvagalleria Osa 1 Tutustuminen Pohjalaiseen blues-tarjontaan päättyi Kokkolaan ja Scandinavian Blues Partyyn. Siellä esiintyivät The Wildcards, Omar & The Howlers ja The Blues Business. Marko Aho tarinoi tien päältä. Pienimuotoinen Pohjanmaan-kiertueeni jatkui lauantaina aamuvarhaisella kohti Kokkolaa. Matka läpi palmumaisemien (siis juhanipalmumaisemien) taittui mukavan syksyisessä aamupäivässä Tohtoreiden juhlalevyn siivittämänä. Kokkolaan saavuttuani suuntasin ensi töikseni levymessuille. Eräältä myyntitiskiltä löytyikin nippu hyväkuntoisia blues-cd-levyjä varsin edullisesti. Täydensin kokoelmaani jokusella lätyllä Buddy Guyta, Jimmie Vaughania ja Hound Dog Tayloria, enkä silti köyhtynyt merkittävästi! Hotellille palattuani törmäsin Tragic Samiin, joka ilmoitti olevansa Kokkolassa The Wildcardsin kitaroiden kantajana. Tätä kautta päädyin ennen pitkää tarinoimaan itse bändin kanssakin hyvän tovin. Loppupäivä piti sisällään leppoisaa oleilua, saunomista ja illan bluesjuhlan odotusta. |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
| Omarilla ei liene näinä aikoina vakituista taustabändiä. Hänen MySpace-sivullaankin ilmoitetaan, että bändinä toimii sekalaisia basisti- ja rumpalilegendoja. Tämänkertaisen Howlersin muodostivat basisti Paul Junior ja rumpali Wes Starr – kovan luokan ukkoja kumpikin. Junior kuului Howlersin vakimiehitykseen vuosina 1995 - 2000 ja soitti tuona aikana neljällä Omarin levyllä. Starr puolestaan vaikutti Howlersin varhaisessa kokoonpanossa ja oli mukana ensimmäisellä "Big Leg Beat" -levyllä. Sen jälkeen hän on ehtinyt työskennellä muun muassa Marcia Ballin, Asleep At the Wheelin ja Delbert McClintonin kanssa. Uskon, että komppiryhmän vahva panos innosti osaltaan Omarin esiintymistäkin. Jos bändi jää enemmänkin vain lavasteen asemaan, niin eipä sitä solistikaan viitsi isommalti rimpuilla. Paul Junior on todella asiaansa uppoutuva soittaja. Hän näpelöi bassoa silmät kiinni keinuen - touhu näyttää enemmänkin siltä kuin soittimen tilalla olisi nainen. Hänen soittonsa on joka tapauksessa parasta a-ryhmää; kuhunkin piisiin tulee juuri oikeat bassosoundit ja -kuviot. Wes Starr osoittautui puolestaan innokkaaksi konkariksi. On mukavaa nähdä, että vanha kettu voi edelleenkin olla niin innoissaan soittamisesta. Hänen työskentelyssään ei ollut tippaakaan leipääntymisen makua. Rutiinia sitäkin enemmän. Hän tarjoili aimo annoksen kekseliästä, letkeätä, vaivatonta ja tarkkaa rummutusta hyvällä fiiliksellä. Itse pääjehu Omarin soittotyyli on varsin fyysinen. Jokainen, joka on ukon keikalla nähnyt, lienee samaa mieltä. Fender Stratocaster näyttää Omarin isoissa käsissä naurettavan heiveröiseltä kapineelta. Kovakourainen kitaran käsittely muistuttaa sarjaa erilaisia murtolujuuskokeita. Vibrakampea ei ole, vaan vibratot väännetään kaulaa taivuttamalla, välillä kitara saa mojovan nyrkiniskun ja toisinaan alinta e-kieltä nyhdetään niin lujaa, että sen säilyminen ehjänä on ihme. Kaiken tämän murjomisen tuloksena on (näyttävän show'n lisäksi) hyvänkuuloista ja persoonallista blues-kitarointia. Sellainen hämmästyttävä seikka on myös mainittava, etten muista ikinä nähneeni Omarin virittävän kitaraansa kesken keikan. Kokkolassa show avattiin Howlin' Wolfin "How Many More Yearsilla". Sitä seurasi yksi kaikkein legendaarisimmista Omar-piiseistä, nimittäin "Mississippi Hoodoo Man". Kitara sai heti kokea kovia. Muita setissä kuultuja hittejä olivat muun muuassa "Down In Mississippi", "Rattlesnake Shake" ja "Loud Mouth Woman". Eikä Wolf ollut ainoa esikuva, jota kunnioitettiin. Omar soitti myös Bo Diddleylle kumartavan "Magic Manin" ja John Lee Hookerin muistolle kirjoittamansa "Boogie Manin". Keikan loppupuolella Omar kutsui Robbanin basistiksi pariin piisiin. Hyvätuulinen Robban hoiti hommat ammattimiehen ottein ja soitti bassosoolonkin. Juniorin palattua takaisin omalle paikalleen keikka päättyi "Monkey Landiin". Siitä kuultiin pitkä versio, johon sisällytettiin myös pätkät Hendrixin "Third Stone From the Sunia" ja Winwoodin "Gimme Some Lovinia". Odotetusti yleisö taputti Omarin Ulvojineen takaisin. Encorena kuultiin raivoisan paatostava rock-saarna "Rock And Roll Ball". The Wildcardsin raivoisaa hulluutta The Wildcardsin musiikki on vähintäänkin mielenkiintoinen sekoitus bluesia, rockabillya, calypsoa, surfia, jazzia ja ties mitä. Livetilanteessa kaiken päälle lisätään vielä kosolti raivoisaa hulluutta. Joka ukko laittoi Kokkolan keikallakin kaikkensa peliin ja jälki oli sen mukaista. The Wildcardsin keulakuva Vince Lee on hemmetin hyvä-ääninen laulaja. Hänen kollegansa Martin Vowlesin tavoin Lee on myös omaperäinen kitaristi. Molemmilta herroilta irtoavat monipuoliset kitarakuviot. Monin paikoin he soittivat tehokkaan kuuloisia vuorottelusoolojakin. The Wildcardsin komppiryhmän muodostavat rumpali Kevin Crowe ja basisti Al Wallis. Crowe näytti operoivan calypso- ja rockabilly-komppeja paiskoessaan kaikkein omimmalla alueellaan. Wallis loihti sähköbassostaan tarvittaessa aidon kuuloisen läskibassosoundinkin. Suurin osa ihmisistä oli ilmeisesti saapunut Omarin takia paikalle, mutta varsin pian The Wildcardsin räväkkä show sai yleisön puolelleen. Keikkansa avauksena bändi soitti Gary Primichin "Angelinen" ja kunnioitti täten vanhan soittokumppaninsa muistoa. Seuraavana tulleen jump blues -instrumentaalin myötä yleisökin alkoi löytää tiensä jälleen lavan edustalle. Kun bändi tämän jälkeen rykäisi ilmoille tiukan rockabilly-palan "Ain´t That Fine", oli meno jo hurjaa. Sitten oli vuorossa illan toinen Primich-cover "Hoodoo Preacher". Se kuten kaksi seuraavaa rallia, "Hang Me Out Dry" ja "Drunk", löytyvät the Wildcardsin tuoreimmalta "Raising Hell" -levyltä. Uuden levyn piiseistä kuultiin näiden lisäksi "Hell", "Fool´s Advice" ja "St James Infirmary". Kaksi ensin mainittua tulivat erään eturiviläisen toivottua suureen ääneen hidasta bluesia; ensin helvetistä kertova raivoisa calypsobilly ja sen päälle kaikille maailman neuvojille omistettu swamp blues. "St James Infirmary" -traditionaalista bändillä on oivallinen versio. Se sai Omarinkin tulemaan takahuoneen ovelle kuikuilemaan - mitäs siellä salin puolella oikein tapahtuu...? Muita mainitsemisen arvoisia vetoja setissä olivat ainakin sähäkkä "Caravan"-tulkinta sekä Tiny Grimesin "Frankie and Johnny" instrumentaalina. The Wildcards koetti pariinkin otteeseen lopettaa keikkaansa, mutta yleisön kovaääninen kannustus ja lukuisat tarjotut viinapaukut saivat bändin jatkamaan vielä vähän aikaa. Viimein illan päätteeksi soitettu, aiheeltaankin tilanteeseen sopivan klassikon "Let Me Go Home, Whiskey" myötä bändi lopetti keikan ja pääsi rentoutumaan. Seuraavana aamuna olikin enää aamupala ja kotimatka edessä. Matka taittui joutuisasti, kun nyt oli The Wildcardsin cd:kin matkamusiikkivalikoimaa täydentämässä. Oikein makoisa oli Scandinavian Blues Partyn tämänvuotisen pääkonsertin kattaus. Kiitos ja kuulemiin ensi vuoteen! MARKO AHO, teksti ja kuvat Kuvagalleria Matkakertomuksen Osa 1 - - - - - ILMOITUS Bluesia soittoääneksi Buumi.netistä Muddy Waters: Hoochie Coochie Man B.B. King: Sweet Little Angel John Lee Hooker: Boom Boom Eric Clapton: Bell Bottom Blues - - - - - Artikkelien etusivulle |
| Blues-bisnestä Kymmenen aikaan illalla alkoi alakerran yökerhossa viimein tapahtua. Lavalle kapusi nelimiehinen pohjanmaalaiskokoonpano The Blues Business. Se oli niin minulle kuin ilmeisen monelle muullekin uusi tuttavuus. Hyvin pian kävi selväksi, että kyseessä on varsin mielenkiintoinen tuttavuus. Bändi aloitti keikkansa urkuvetoisella, hieman jatsahtavalla instrumentaalilla ja sai heti meiningin hienosti käyntiin. Solisti Calle Bergman osoittautui päteväksi kosketinsoittajaksi ja setin loppupuolella vielä kitaristiksikin. Bändin muut jäsenet Kokkolan-keikalla olivat rumpali Mikko Peltola, tuuraava basisti Eero Paalanen ja saksofonisti Markus Kaikkonen. The Blues Business tarjoili festariyleisölle rutkasti piano-boogieta; muun muuassa "Rocket In My Pocket", "Down the Road" ja "Shim Sham Shimmy". "Summertimesta" kuultiin rauhallisesti tunnelmoiva, fonivetoinen versio. Funkympaa menoa edusti "Big Boss Woman", jossa Paalanen vaihtoi hetkeksi sähköbassoon. Keikan puolivälissä Bergman nousi koskettimien takaa, otti kitaran kaulaansa ja homma polkaistiin taas käyntiin jatsailevalla instrumentaalilla. Vielä kuultiin parit B.B. Kingit: "Help the Poor" ja "Everyday I Have the Blues", sekä niiden välissä soitettu, hieman rankemmin tulkittu "The Hunter". Tottahan toki yleisö vaati myös encoren: The Blues Business palasi lavalle vielä Guitar Slimin "You Give Me Nothing But the Bluesin" ajaksi. Omar höyläsi jälleen Suomessa Seuraavana oli esiintymisvuorossa Omar And the Howlers. Useimmat ihmiset olivat ilmeisesti saapuneet vasiten Omarin takia paikalle. Tokihan häneltä saattoi takuuvarmaa menoa odottaakin! Tällä kertaa hän jopa ylitti odotukseni: Kokkolan-keikka oli yksi parhaita Omarilta näkemiäni. Hän oli silmin nähden hyvätuulinen ja ihan juuri niin vetreä, kuin sen kokoinen mies voi olla. Omarin muhkea olemus käy täydellisesti yksiin vähintäänkin yhtä muhkean lauluäänen ja voimallisen soittotyylin kanssa. Festivaalin isä ja isäntä Robban Hagnäs sanoikin bändiä lavalle spiikatessaan, että Teksasissa kaikki on isompaa... |
| The Wildcards |
 |