 |
| Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com © 2009 Blues-Finland.com |
| Haastattelussa Steve Morrison 18.3.2009 Lontoolainen kertoo muun muassa "vanhasta romukitarasta", joka auttoi hänet löytämään oman soundinsa. Esiintyvän muusikon elämä ei ole ruusuilla tanssimista, mutta Steve uskoo elävälle musiikille olevan tilausta. |
 |
 |
 |
 |
 |
| Kitaristin ei ole helppoa sanoa jonkun kollegansa olevan kuin toiselta planeetalta. Blues-soittajan on erityisen vaikea myöntyä, jos kyseessä on valkoinen, alle 80-vuotias eurooppalainen. Lontoolainen Steve Morrison on kuitenkin aina lyönyt minut ällikällä. Yritän seuraavassa nöyrästi ottaa selville lisää miehestä, hänen bluesistaan, kitaroistaan, bändeistään, studiotyöskentelystään - ja 2000-luvun brittibluesista yleisesti. Missä ja milloin synnyit? Synnyin Pohjois-Lontoon Tottenhamissa vuonna 1958. Asuin siellä 10-vuotiaaksi asti. Kävin kouluni loppuun ja vietin teinivuoteni Etelä-Lontoossa. Millaista musiikkia kitaristi-isäsi soitti, ja millaista musiikkia kuuntelit nuorempana? Vanhempani kasvoivat Skotlannin Glasgow'ssa, missä musiikki ja tanssi kuului olennaisena osana elämään. He olivat myös tanssipari, tyylilajinaan jive. Isäni kuunteli monenlaista musiikkia: jazzia, swingiä ja bluesia. Ehkä eniten kuitenkin folkia ja countrya. Jostain syystä blues kuitenkin vaikutti minuun eniten. Rakastin kaikkea bluesia, oli se sitten Elviksen, Louis Jordanin, Big Bill Broonzyn tai Allman Brothersin esittämää. Isä pettyi, kun soitin blues-versioita hänen folk-balladisuosikeistaan. Hän antoi anteeksi - loppujen lopuksi. Mikä tai kuka sai sinut haluamaan päätoimiseksi muusikoksi? Kiersimme vuonna 1990 Eurooppaa harpisti Al Richardsonin kanssa. Soitimme baareissa ja katumuusikkoina. Al päätti lähteä kotiin, mutta minä jäin Hollannin Maastrichtiin. Ulkomailla asuminen toimi innoittajana, ja aloin säveltää enemmän. Myös kitaransoittoni vahvistui ja varmistui. Aloin pärjätä musiikilla. Monet kyselivät kappaleistani ja antoivat hyvää palautetta, joten aloin uskoa voivani tehdä musiikista leipätyön. Muistan sanoneeni itselleni, että jos annan 40 tuntia viikossa musiikille, voin todella saada aikaan jotakin arvokasta. Tämä prosessi jatkuu. Oletko katunut valintaasi? Kyllä - aina kun pitää maksaa laskut! Musikaalinen ja bisneslahjakkuus eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Musiikkiuran voi kuulemma rakentaa, jos käyttää 10 % ajastaan musiikkiin ja 90 % liiketoiminnalliselle puolelle. Minulla yhtälö on mennyt päinvastoin. Ketkä ovat vaikuttaneet sinuun eniten kitaristina ja lauluntekijänä? Pidän country blues -kitaristeja opettajinani. Suosikkeja ovat olleet esimerkiksi Brownie McGhee, Lightnin’ Hopkins, Mississippi John Hurt ja erityisesti Big Bill Broonzy. Big Billin kitaratyyli ja sen sulauttaminen lauluun on hämmästyttävä. Myöhemmin blues-rock -maailman avasi minulle Johnny Winter. Ymmärsin, että countryn, folkin ja bluesin yhteisvaikutus auttoi minua kappaleitteni rakenteessa ja muodossa. The Blues Abusella on useita erikokoisia kokoonpanoja. Paljonko teet vuotta kohden soolo- ja bändikeikkoja? Sanoisin enemmistön olevan duokeikkoja joko harpisti Al Richardsonin tai pianisti Richard Ansellin kanssa. Loput ovat sooloesiintymisiä ja konsertteja isompien ryhmien kanssa. Mikä kokoonpano on suosikkisi? Olen onnekas voidessani soittaa näin monien osaavien muusikoiden kanssa. Keskiviikkona saatan soittaa kitaristi Billy Jenkinsin kanssa, torstaina Al Richardsonin kanssa, perjantaina Richard Ansellin (todella pidän boogie woogiesta)... lauantaina voin taas rokata Tom Fairsin (basso), Rick Carreron (saksofoni) ja Al Hughesin (rummut) kera. Sunnuntaina puolestaan voi olla soolokeikka, jolla pääsen takaisin musiikkini juurille. Nautin äärimmäisen paljon kaikista kokoonpanoista ja mahdollisuudesta matkailla soundien maailmassa. Soolotilanteessa suhde yleisöön on henkilökohtaisempi ja välittömämpi. Intiimi ilmapiiri luo usein oman taikansa. Lontoon elävän musiikin skene näyttää olevan kuihtumassa. Sisäänpääsymaksut ovat niin pienet, etteivät Stonesia pienemmät muusikot voi saada vakaita tuloja. Onko käsitykseni oikea? Kyllä, keikkapaikkojen määrä Lontoossa on kyseenalainen. Keskikokoiset, noin 200 katsojan paikat katoavat, kun tiloista tulee toimistoja ja ravintoloita. Näin ollen myös kuilu isojen ja pienien nimien välillä kasvaa. Toisaalta pienet, korkeintaan 100 katsojan paikat alkavat ymmärtää live-esiintymisten arvon. Myös kotibileitä järjestetään enemmän, ja ne voivat olla esiintyjille hyödyllisiä tapauksia. Onko brittibluesin ja livemusiikin tila muuttunut mielestäsi paljon kymmen vuoden aikana? En ole oikea henkilö vastaamaan, sillä 150 - 200 vuotuisen keikankaan jälkeen en ole varsinaisesti vakiinnuttanut paikkaani kotimaan skenessä. Näyttää siltä, että kiinnostus akustiseen musiikkiin ja konserteissa käymiseen on lisääntymässä. Halutaan nähdä oikeita ihmisiä soittamassa oikeata musiikkia. Blues-rockille ja akustiselle bluesille näyttäisi olevan tilausta; ei juurikaan välimuodoille, joita itsekin edustan. Mitä uskot tulevaisuuden tarjoavan bluesille ja elävälle musiikille? Viihdetarjontaa on valtavasti, mutta elävälle musiikille on edelleen paikkansa. Itse haluaisin, että yleisö keskittyisi musiikkiin, osallistuisi siihen ja yrittäisi vastaanottaa esiintyjän sanoituksissaan välittämän viestin. Usein löydän itseni kuitenkin soittamasta ihmisille, jotka haluavat pitää hauskaa ja irrottautua arjesta. Silloin pitää muistaa olevansa viihdyttäjä. Olen oppinut vuosien myötä soittamaan yleisölle tanssittavaa hauskanpitomusiikkia unohtamatta kappaleita, joilla on sosiaaliset ja filosofiset ulottuvuutensa. Uskon musiikin merkityksen lisääntyvän nykyisessä vaikeassa globaalissa tilanteessa. Mitä elannon ansaitsemiseen musiikilla tulee, monien muiden tavoin meidän on tehtävä yhä enemmän töitä yhä pienemmällä korvauksella. Mutta on meillä ainakin musiikki sydämessämme ja laulu mielessämme! Onko "One Step at a Time" -levylle tulossa jatkoa? Olen parhaillaan levytyspuuhissa lyömäsoittaja Mark Walkerin kanssa. Vietimme päivän studiossa soittaen livenä. Purkitetut 13 kappaletta miksataan pian. Vaikuttaa siltä, että olemme pystyneet kaappaamaan sen energian, joka meistä livenä soittaessa irtoaa. Montako albumia olet tehnyt? Kaikkiaan kuusi. Kaksi niistä on tehty kitaristi Billy Jenkinsin kanssa. Olen hänen faninsa ja todella pidän hänen anarkistisesta suhteestaan bluesiin. On vaikea tuoda originaliteettia musiikkiin, jota on soitettu yli sata vuotta. Hän tekee sen tyylillä. Olen oppinut mieheltä paljon. Livelevyjä on kaksi, yksi kitaristi Matt Percivalin ja harpisti Al Richardsonin kanssa sekä yksi pianisti Richard Ansellin kanssa. Olemme soittaneet Percivalin ja Richardsonin kanssa lähes 20 vuotta yhdessä ja kokoonnumme edelleen kerran kuukaudessa soittamaan Oliver's Jazz Bariin. Ansellin kanssa tehty cd on puolestaan boogie woogie -menoa: kuuntelen aina boogie woogieta ennen kuin soitan, koska se auttaa minua saavuttamaan ponnahtelevan blues-rytmin, jonka tahdon tuoda myös omaan musiikkiini. "Walk On" on sooloprojekti, joka venyttää bluesia oman kiinnostukseni suuntaan - sitä voisi kutsua 'World Music' -nimellä. "One Step at a Time" palaa bluesiin sooloesitysten ja bändivetojen myötä. Onko sinulla suosikkimetodia studiotyöskentelyyn? Kyllä, tykkään olla onnekas. Kylmässä huoneessa soittaminen ilman yleisöä voi olla todella vaikeata. Kitarataitoni elävät kuin isossa sammiossa: esiintyessäni en koskaan tiedä, mitä saan sieltä kalastetuksi. Kaikki esiintymiset ovatkin jossain määrin ainutkertaisia. Levytettäessä pyrin siihen, ettei materiaali ole ylityöstettyä. Groove pitää olla päällä ja henkinen kestävyys kunnossa. Missä, milloin ja missä järjestyksessä sanat ja sävel tulevat? Se vaihtelee. Joskus keksin hyvän kitarakuvion ja laulan sen päälle siansaksaa melodiaa etsiessäni. Toisaalta saatan kuulla sattumalta sananparren tai sanoa itse jotakin, joka on enemmän kuin sanoja jonossa. Sitten alkaa työ. Osa lauluista syntyy tajunnanvirrasta, osa ei halua syntyä ensinkään. Aina on puolen tusinaa kappaletta tuloillaan. Vähän niin kuin autovarikolla: keskeneräiset kappaleet odottavat korjausta tai käyttöä varaosina. Kerrotko lopuksi oudosta, oudosta kitarastasi? Se on vanha Fender Bullet. Soitin lähinnä akustista vuoteen 1988 asti. Yliopiston aloittaessani päätin käyttää osan opintorahasta sähkökamoihin. Sanoin musiikkikaupassa haluavani 500 punnalla kitaran, vahvistimien, mikin ja standin, koska halusin soittaa koulun baarissa. Ei hyvä. Kauppias myi minulle H&H -kosketinvahvistimen, chorus-pedaalin, delay-pedaalin ja Gibson Les Paul Customin. En saanut niitä kuulostamaan haluamiltani. En toisaalta tiennytkään kamoista mitään. Inhosin Gibsonia, ja kokeilin monia lisälaitteita saadakseni sen sointiin särmää. Myöhemmin näin valkoisen Fenderin samaisen liikkeen seinällä. Sama myyjä ei uskonut minun haluavan sitä, koska se oli hänen mielestään vanha romu. No, vanhasta romusta tuli olennainen osa elämääni ja musiikkiani. Se on varmaan koottu Telecasterien ylijäämäosista. Voin kannatella sitä korkealla, koska sen runko on niin pieni. Se ei kuulosta Les Paulilta, Telecasterilta tai Stratocasterilta, mikä auttaa minua löytämään oman soundini. Tämän pikku Fenderin sointia olin etsinyt. Vuonna 1990 Mo Clifton, basisti ja soitinrakentaja, kyllästyi odottamaan virityshetkiäni The Blues Abusen keikoilla. Hän kertoi minulle laitteesta, jolla voi muuttaa virityksiä automaattisesti. Vau! Ostin häneltä lainaamillani rahoilla ensimmäisen 'Hip Shot' -laitteeni. Kone asennetaan tallan paikalle, ja sen avulla jokaiselle kielelle voi säätää valmiiksi kolme eri virettä. Kesti jonkin aikaa laitteeseen tottumiseen. Välillä luovuinkin siitä, mutta enää en tulisi ilman sitä toimeen. Musiikkityylini on uppoutunut avoimien viritysten maailmaan; nopea vaihteleminen viritysten välillä antaa minulle mahdollisuuden löytää haluamani soinnit silloin kun niitä tarvitaan. Ja kaikki kitarasta, josta on tullut osa minua. ANDRES ROOTS Linkit: Steve Morrison (Blues Abuse) kotisivu ja MySpace Artikkelien etusivulle |
| Steve Morrison © Siret Roots |