KONSERTTIARVIO
 

Wigwam ja viisikymppisen viisut
Wigwam 2018. Kuva: Marko Aho
5.10.2018   Kuvagalleria

Klassikkobändi Wigwamin 50-vuotisjuhlakiertue löysi 29. syyskuuta
Tampereelle. Lauantai-illassa ei säästelty tai väistelty.


Wigwam on vireä ikäisekseen. Viisikymmentä vuotta sitten syntyneen bändin
reinkarnaatio
Wigwam Experience loi pohjan juhlakiertueelle. Ryhmä oli pidetty
lämpimänä kuin hetivalmis kiuas – kansi auki, ja löylyä löytyy! Kun vielä
Yhdysvalloista saapui vahvistukseksi
Jim Pembroke, saatettiin nimillä kikkailu
lopettaa. Wigwam oli jälleen koossa.

Tuskin kukaan voi väittää, ettei Wigwamin juhlakiertue olisi ollut pohjimmiltaan
nostalgiaa. Tampere-talossa yleisön ohella soittajat nauttivat selvästi vanhojen
muistelusta. Erityisesti Pembroke velmuili hyväntuulisesti kappaleiden väleissä –
ja niiden aikanakin. Hän näytti lähteneen liikkeelle kuin peräkamarin pojat
Salmelaisen pakeille takavuosina: leikkimielellä, mutta tosissaan.
Jukka
Gustavson alusti jokaisen kappaleen huolellisesti. Hän oli ottanut hoitaakseen
juontojen informatiivisen puolen, jota Pembroke sitten kommenteillaan kevensi.

Muutamissa kappaleissa Pembroke näytti luovuttavan vetovastuun täysin
Gustavsonille. Jim siirtyi lavan hämärälle laidalle joko järjestelemään nuottejaan
tai juomaan vissyä. Ennen pitkää hän alkoi kuitenkin fiilistellä soiton tahtiin ja
hiippaili vaivihkaa takaisin sähköpianonsa äärelle. Satunnaiselta näyttänyt
puuhastelu toimi niin hienosti, että se saattoi olla harkittuakin.

”Jimbo” ja ”Gutsi” eivät ole liiemmälti yhdessä esiintyneet sen jälkeen, kun he
lähtivät eri suuntiin vuonna 1974. Olikin hieno seurata herrojen toimintaa
naamatusten lavan eri reunoilla. Yhteispelistä huokui hyvä fiilis. Eräänkin,
kieltämättä nyökkäyksen arvoisen kitarasoolon aikana Gustavson näytti
virnistävän ja nyökkäävän lavan keskellä operoineen
Pekka ”Rekku” Rechardtin
suuntaan. Pembroke hymyili takaisin ja vastasi omalla nyökkäyksellään.
Kommunikaatio toimi, ja Rechardt totta vie olikin vireessä. Kitaraa kuultiin illan
aikana runsaasti. Yhtä aikaan maltillisissa ja rouheissa sooloissa skaalat
poikkesivat sopivasti kaikkein kuluneimmilta urilta. Kitara soi vapautuneesti,
mutta kulloistakin sävellystä kuuliaisesti palvellen.
Pave Maijanen ja Rekku Rechardt

Kolmen kosketinsoittajan kokoonpano saattaa paperilla vaikuttaa melkoiselta
sormioähkyltä, mutta sointi oli hämmentävän tasapainoinen. Pembroken
sähköpiano ja Gustavsonin Hammond-urut menivät sopivasti limittäin.
Esa
Kotilainen
maalaili syntetisaattorikioskinsa takana äänimaisemille taustoja välillä
hyvinkin leveällä pensselillä. Hän pysytteli silti hieman etäämmällä. Soolovuorojen
osuessa kohdalle Gustavson ja Kotilainen antoivat mennä. Silloin he eivät
säästelleet tai väistelleet.

Basso ja rummut eivät ole Wigwamin musiikissa vain rytmiä ja alarekisterin
perusääntä tarjoava komppiryhmä. Ne ovat tärkeä osa monipolvista
kokonaisuutta.
Pave Maijanen ja Jan Noponen hoitivat tonttinsa taidolla ja
tyylillä. Kuvioiden paikoittainen kimuranttiuskaan ei verottanut notkeata groovea.
Maijasen urakoinnille lisäarvoa toi se, että hän on verraton laulaja. Hän osallistui
ahkerasti taustalauluihin.

Vähän kaikkea matkan varrelta

Kolmetuntiselle keikalle oli valikoitu materiaalia koko levytysuran varrelta.
Wigwamin suurimman suosion aika sijoittui bändin kakkosvaiheeseen (katso
kainalojuttu). Gustavsonin ja Pohjolan lähdettyä katosi musiikillisesta
kunnianhimosta se ylitsepursuavin osa. Rechardt otti kantaakseen ison osan
sävellysvastuusta. Musiikillinen ilmaisu kansanomaistui hieman. Luonnollisesti
myös kitara nousi aiempaa tärkeämmäksi elementiksi. Tuloksena oli jättipotti.
Vuoden 1975 ”Nuclear Nightclub”, jonka yhtenä tuottajana (ja taustalaulajana)
toimi Maijanen, muodostui bändin suurimmaksi menestykseksi. Se oli
luonnollisesti huomioitu nyt ohjelmistoa koostettaessa. Keikalla kuultiin levyn
kahdeksasta kappaleesta kuusi. Toki iltaan mahtui myös useampia Gustavsonin
kauden kappaleita sekä myöhempien aikojen poimintoja.

Yhteistyössä

Honey B & T-Bones kiertueella    Erja Lyytinen kiertueella

The Blind Boys of Alabama     The James Hunter Six
.

Takuuvarma ”Freddy Are You Ready” toimii lämmitellenkin. Startin perään ”Lucky
Golden Stripes and Starpose” lisäsi löylyä. Gustavson kantoi lauluvastuun
säästelemättömään tyyliinsä. Hänellä on persoonallinen tapa suorastaan
vääntää laulu ulos itsestään. Tulkinnan intensiteetti onkin yleensä varsin vahva.
Tuoreimmalta levyltä poimitut pari seuraavaa raitaa istuivat luontevasti
kolmekymmentä vuotta vanhempien edeltäjiensä seuraan. Hyvin svengannut

”Sandpainting” piti sisällään tyylikkäästi rakentuneen kitarasoolon. Dylanmainen
”Bow Lane” nosti mieleen The Bandin.  

Takaisin 70-luvulle harpannut ”Save My Money And Name” tarjosi hammondeille
soolotilaa. Gustavson keksi uruille oivallista hyötykäyttöä. Saman aikakauden

”Simple Human Kindness” on Gutsin sanoin niin progea, että sen aikana
poiketaan miltei kaikissa sävellajeissa. Kieltämättä kappaleen runsaus tuo
mieleen ruotsinlaivan buffetin: joka kulhosta kun vähän ottaa, saattaa lopputulos
yllättää tottuneemmankin herkkusuun. Lautanen täyttyy kuin varkain ääriään
myöten. Ähkyn estää vain makujen sekamelskan kiehtova monipuolisuus. ”Simple
Human Kindness” on monen muun Wigwamin laulun tavoin kiistaton suomirockin
klassikko. Sitä paitsi siinä kaipailulle hyvyydelle olisi tänä päivänä kysyntää.  

”No New Games” tarjosi jälleen dylanimpaa ilmaisua. Kotilaisen soittama haitari
alleviivasi mielikuvan tehokkaasti. Rechardtin kitaran viemänä tehtiin tosin soolon
mittainen pistäytyminen jytän puolellekin. Vuonna 1971 älppärillä ”Fairyport”
julkaistun kappaleen ”Lost Without the Trace” Gustavson mainitsi erääksi
Pembroken hienoimmista kappaleista. Siitä huolimatta hän meinasi vahingossa
hypätä sen yli. Onneksi Rekku ehti hätiin, eikä bändikään ollut eksyksissä. Tämän
vuosituhannen puolella ilmestyneet ”Kabul Grill” ja ”Heaven In A Modern World”
pohjustivat ensimmäisen setin komeaan irrotteluun päättänyttä hittiä ”Eddie and
the Boys”.

Vislaillen eteenpäin

Pembroke käppäili leppoisasti vihellellen lavalle tauon jälkeen. Alkujaan hänen
soololevyllään (jolla tosin taustabändinä soitti Wigwam) julkaistu ”Just My
Situation” palkitsi kahvitauolta palanneen yleisön. ”Marverly Skimmer (Friend from
the Fields)” alkoi vitsailun kautta, mutta oli liikkeelle lähdettyään komeine
urkusooloineen silkkaa asiaa.
Esa Kotilainen

Mikko Rintasen kyydissä ”Better Hold (And a Little View)” livahti tömäkästi New
Orleansin puolelle. Bändi liittyi ilonpitoon, ja tunnelma kohosi. Pidot paranivat
entisestään.

”Nuclear Nightclub” sai vahvistuksekseen
Pedro Hietasen haitareineen. Sitä
seurannut ”Cheap Evening Return” tarjosi koskettimia
nelikymmensormijärjestelmällä. Sen ajaksi Pedro nimittäin siirtyi Kotilaisen
seuraksi syntikkakioskin taakse. Kappale kasvoi yhä mahtipontisemmaksi, kuten
odottaa saattoi. Ennen ”Absalom”-biisiä Gustavson huomautti Pembroken
Shakespearelta saamista vaikutteista. ”Kun listalle lisää vielä Lennonin ja
Dylanin, niin siinähän ne sitten ovatkin”, Jim täsmensi. Rekun pitkä soolo nostatti
jälleen kappaleen lentoon. Muinaisiin aikoihin vievä ”Colossus” sai lisäväriä
syntikoista. ”Titans Wheel” -levyn (2002) kappaleeseen ”Bitesize” siirryttäessä
Kotilainen pisti vielä vähän isomman vaihteen päälle.

Keikan loppuun Wigwam rykäisi kahdet huikeat jamit. Pohjolan ja Gustavsonin
säveltämä ”Losing Hold” päästi ensin hammondit ja basson valloilleen makoisin
tuloksin. Sen jälkeen ei juuri ehtinyt henkeä vetää. Pembroke tokaisi Maijaselle:
”Laula, Pave, jotain”. Pavehan lauloi. Liikkeelle lähti ”Nuclear Nightclubilta”
löytyvä menopala ”Do or Die”. Minimoog on nykypäivänä todella harvinainen
herkku. Wigwamin keikalla se pääsi muutamaan otteeseen esiin laajemminkin.
Setin päätökseen Kotilainen tarjoili sillä viisiminuuttisen, hallitusti rakentuneen,
vuoroin vinkuneen ja vuoroin säkättäneen soolon. Eikä sitä seurannut
kitarasoolokaan juuri kakkoseksi jäänyt – ei keston eikä sisällön osalta.
 
Raikuvat aplodit saattelivat Wigwamin soittamaan vielä pari kappaletta. ”Bless
Your Lucky Stars” rauhoitti tunnelman. Sen jälkeen majesteettisen komea ”Grass
For Blades” päätti illan. Rauhallisesti haitarivetoisena startannut, Rintasen
urkusoolon kautta kasvanut kappale huipentui Rechardin isoon kitarasooloon.
Siihen huipentui myös Wigwamin juhlakeikka Tampereella.

Kuusikymppisiä odotellessa

Lienee parasta tunnustaa: en ole Wigwam-fani. En ole koskaan, ainakaan
toistaiseksi, uppoutunut bändin monikerroksisen sävelmaailman syövereihin
satunnaisia kohtaamisia laajemmalti. En omista ainoatakaan Wigwamin levyä.
Bändi sijoittuu ”kohdattaessa digattava” -lokeroon. Tarkkaillessani
vannoutuneiden fanien keskellä Tampereen-keikkaa tunsin itseni soluttautujaksi.

Ikinä Wigwamin kuuleminen ei toisaalta ole harmittanutkaan. Siksi käppäilinkin
odottavaisin mielin ja uteliaana Tampere-taloon. En pettynyt. Wigwam osoitti
olevansa vetreä ikäisekseen. Ehkäpä bändille oli iskenyt viidenkympin villityskin,
sen verran hyvä meno keikalla oli.

Kolmetuntinen show oli taiten rakennettu kokonaisuus. Musiikki oli priimaa,
soundit tasapainossa, fiilis hyvä ja animoidut taustagrafiikat sopivan
psykedeelisiä. Tarvitsi vain ottaa mukava asento (Tampere-talon penkissä se
onnistuu hämmentävän hyvin näinkin rotevalta hepulta) ja antaa Wigwamin
viedä mukanaan. Kotiin palaillessa pohdiskelin, että pitääkin ottaa asiaksi
uppoutua Wigwamin monikerroksisen sävelmaailman syövereihin hieman
laajemminkin.

MARKO AHO

Kuvagalleria
.
 

Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit
Kuunteluhuone
 |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
.

Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2018
.
setstats
 
Etusivulle
 
Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit  |  Kuunteluhuone  |  Info
setstats
setstats
     
UUSIMMAT
 
 
 
     
Blues Section loi pohjan Wigwamille
     
  Olipa kerran lahjakas nuorisoporukka, joka marssi levy-
yhtiön puheille
John Mayallin ja Eric Claptonin
uutukainen ”Beano-albumi” kainalossaan. He halusivat
soittaa ja levyttää niin kuin esikuvansa kyseisellä
blueskiekolla. Pian kävi kuitenkin selväksi, että kavereilla oli
liikaa lahjoja pelkkään muiden matkimiseen.

Blues kulki silti kyydissä jonkin aikaa. Pikku hiljaa syntyi
orkesteri nimeltä
Blues Section, jonka ensimmäinen
pitkäsoitto (1967) hämmästyttää tänä päivänäkin.
Parikymppiset tyypit saivat aikaiseksi nipun omia kappaleita
– ripaus bluesiakin mukana – joista ainakin varttuneempien
kirjanpidossa osa jäi klassikoiksi: "Answer to Life", "End of a
Poem", "Wolf at the Door" ja niin edelleen.

Kun otetaan aikaharppaus 2010-luvun loppupuolelle, melko
paljon on tapahtunut ja muuttunut. Mutta paljon on
säilynytkin. Blues Sectionista kehittynyt
Wigwam uudisti
suomalaista musiikkia progressiivisen rockin ja popin
vuorovedolla: vuosikymmeniä kestäneelle aikajanalle
mahtuvat niin läpimurto, progevaihe, popimpi suuntaus,
hiipuminen kuin useat comebackit.

Blues pulpahti Wigwamin uralla hauskasti pintaan vuoden
1975 levyllä "Live Music from the Twilight Zone". Bändi
fiilisteli pitkän
Sonny Boy Williamson -tulkinnan "Help
Me/Checkin' Up on My Baby". Varsinaisten Wigwam-vuosien
jälkeen
Jukka Gustavson on häärinyt näkyvimmin bluesin
parissa, muun muassa superbändi
SF Bluesin
kokoonpanossa.
Jan Noponen oli rummuissa Maria
Hännisen
bändissä Savonsolmu Beach & Blues Partyn
keikalla, joka oli yksi kesän 2014 ilopilkuista.
Mikko
Rintanen
taas on tehnyt juurevaa työtä esimerkiksi Never
Heard
-bändissä.

PASI TUOMINEN
 
     
     
 
 
     
Puoli vuosisataa pähkinänkuoressa
     
  Wigwamin uran voi jakaa karkeasti kolmeen osaan. Jim
Pembroke
on ainoa soittaja, joka on kuulunut jokaiseen
kokoonpanoon. Ilman häntä ei Wigwam ole Wigwam. Kuusi
ensimmäistä vuotta Pembroken aisaparina bändiä luotsasi
toinen kosketinsoittaja-laulaja
Jukka Gustavson. Myös
basisti
Pekka Pohjolan panos oli alkuvaiheessa merkittävä.
Vuonna 1974 bändin sointi laajeni kitaristi
Pekka ”Rekku”
Rechardt
tultua mukaan.

Pian Rekun tulon jälkeen Gustavson ja Pohjola lähtivät. Siitä
alkoi Wigwamin toinen ja menestyksekkäin vaihe. Seuraava,
toiseen vaiheen päättänyt rajapyykki oli rumpali
Ronnie
Österbergin
kuolema vuonna 1980. Bändi vietti hiljaiseloa
vuosikymmenen.

Kolmannen vaiheen aikana Wigwam on ollut aktiivinen pariin
otteeseen. Yhdeksänkymmentäluvun alkupuoliskolla
rumpalina toimi
Jan Noponen. Reilun parin vuoden aikana
ilmestyi yksi uusi levy. Hieman pidempi aktiivirupeama tämän
vuosituhannen alussa tuotti puolestaan kaksi levyllistä uutta
materiaalia. Gustavsonin jälkeen
Pedro Hietanen ja Esa
Kotilainen
ovat pääsääntöisesti vuorotelleet wigujen
toisena kosketinsoittajana. Ainoan poikkeuksen muodostaa
vuosina 1992–1994 kiipparoinut
Mikko Rintanen.

Tuorein uutta materiaalia tarjonnut levy on vuoden 2005
”Some Several Moons”. Seuraavana vuonna bändi vetäytyi
taas tauolle ja Pembroke maailmalle. Viime aikoina
Wigwamin perintöä ovat vaalineet kokoonpanot
Wigwam
Revisited
ja Wigwam Experience. Ensin mainittu syntyi
Jan Noposen ideasta vajaat kymmenen vuotta sitten. Hän
halusi perustaa akustisemmalta pohjalta aihetta lähestyvän
bändin. Vanhoista wigwamilaisista mukaan lähtivät Mikko
Rintanen ja pitkäaikainen basisti
Måns Groundstroem.
Ajan myötä idea kehittyi, suosio kasvoi ja kokoonpano eli.
Rekku Rechardt ilmaantui kitaristiksi. Gustavson pyydettiin
aluksi vain vierailijaksi. Häneltä huomattiin taittuvan myös
bändin uudempi materiaali oivallisesti, joten homma sai
jatkoa. Akustisuus sai väistyä.

Pave Maijasen vaihduttua basistiksi ja Esa Kotilaisen tultua
kosketinsoittajaksi muodostui Wigwam Experience. Juuri
Experience oli juhlakiertueen 2018 runko.

MARKO AHO