Blues-Finland.com - Willie Nelson, Bruce Springsteen, Remu, Pate Mustajärvi

KIRJAKATSAUS

22.11.2016
Omien tarinoidensa sankarit
Willie Nelson, Bruce Springsteen, Remu
Aaltonen ja Pate Mustajärvi heittävät
legendaa urakalla tuoreissa kirjoissaan.
Niteet sopivat oivasti kaikkien
musiikinystävien hyllyihin.

Nyt kun isänpäivälahjonnoista on jo selvitty
kunnialla, kohta tulee joulun tiimoilta eteen
uusi ja laajamittaisempi stressi. Josko tästä
kirjoituksesta olisi siinä vaiheessa joillekin
apua: seuraavista neljästä uutuuskirjasta
jokaista uskaltaa suositella juurevasta
musiikista innostuneen ihmisen pakettiin.
Kronologisesti etenevissä
musiikkihistoriikeissa pystytään helposti
herkullisempikin aihe näivettämään liialla
nippelitiedolla ja luetteloinnilla. Paremmat
tulokset saavutetaan, kun kohde päästetään
itse ääneen ja annetaan tarinan viedä.

Näiden kirjojen päähenkilöt on helppo jakaa kahteen ryhmään. Willie Nelson ja
Remu Aaltonen ovat kumpikin kohonneet tahoillaan jopa myyttisiksi hahmoiksi.
Elämää suuremmiksikin saattaisi joku heitä luonnehtia. Kumpikaan ei myöskään
ole pyrkinyt hillitsemään itsestään liikkuvia huhuja, vaan mieluummin nakannut
lausunnoillaan kuupallisen bensaa jo hehkuvaan nuotioon. Bruce Springsteen ja
Pate Mustajärvi ovat puolestaan olleet eräänlaisia työväenluokan ja työn
sankareita. Puurtajia, joiden rock and roll on kulkenut käsi kädessä arkielämän
realismien kanssa.

Willie ja liikkuvainen mielenlaatu

Willie Nelsonilla ja Willie Nelsonista riittää tarinoita. Näyttää siltä, että tekee hän
mitä vain, niin totuus ja sepite limittyvät sujuvasti legendaksi. Hyvä esimerkki on
kymmenen vuoden takainen huumeratsia keikkabussiin Louisianassa. Tarina
paisui hetkessä varsinaiseksi kommellusten sarjaksi. Mukaan tuli Ihmemaa Ozia,
Pink Floydia ja ratsian tehneen poliisin sekavuus passiivisen pössyttelyn
seurauksena. Willien kohdalla legendan rakentuminen on itse asiassa alkanut jo
hyvin varhaisessa vaiheessa. Hänen syntymäajastaankin liikkuu paria eri versiota.

Tätä ennen luettaviksi on saatu muutama lyhyempi Willien kirja. Niiden parissa
viihtyy loistavasti. Sujuvan sanailun viemänä niissä tarjoillaan hajanaisia
muistoja, elämänfilosofiaa, huumoria ja laulutekstejä. Esimerkiksi ”Meaning of life
and other dirty jokes” on suositeltava, vaikkakin harmillisen nopeasti läpi
luettava hankinta.

Nyt käsiin saadaan "Pitkä tie", nelisen sataa sivua muisteluita matkan varrelle
osuneista etapeista. Toki mukaan mahtuu laulutekstejäkin, aina kun ne tarinaan
edes ohkaisesti liittyvät. Ja vitsejäkin. Pääpaino kuitenkin on muistelmissa.
Kahdeksankymmenen vuoden aikana voi sattua kaikenlaista, vaikka eläisi
tavallisen, tylsän elämän. Willie ei ole tosiaankaan tehnyt niin.

Kirjasta saadaan lukea, miten musiikkibisneksellä kestää aikansa hyväksyä
valmiisiin lokeroihin mahtumaton, persoonallinen artisti. Liikkuvainen mielenlaatu
ei ole omiaan kohentamaan perheonnea, ja näin ollen kotikuviot elävät
jatkuvasti. Matkan varrelle osuu huikea määrä musikaalisia kavereita, jokusia
huonoja yhteistyökumppaneita, kilokaupalla pilvee ja uskomattomia sattumuksia.

Jos jotain purnaamista pitää hakea, kirja on liian lyhyt. Myös laulutekstien
suomennokset sotkevat hieman kokonaisuutta. Kun leipätekstissä on ensin
alkuperäissanoitusta ja sen jälkeen suomennos, lopputulos ei ole kovinkaan
selkeä. Sijoittelemalla tekstit toisin (esimerkiksi kapeammalla fontilla vierekkäisiin
sarakkeisiin) olisi lukukokemuksesta saatu eheämpi.

Hyvää työtä taannoin Jerry Lee Lewisin muistelmateoksenkin parissa tehneen
Ari Väntäsen suomennoksessa Willien puheenparsi on taittunut turhan
karkeaksi. Toisaalta karskius sopii paikoittain teemaan. Tarina avataankin
yhdeksänkymmentäluvun mittavilla vero-ongelmilla.

Willie Nelson on huikea hahmo. Yhdeksättä kymmentä käydessään hän julkaisee
yhä hurjaan tahtiin uutta musiikkia – laadunkaan isommalti heittelemättä – ja
jatkaa loputonta rundiaan. Williellä on takanaan pitkä tie, jonka varrella
maisemat eivät ole olleet tylsiä. Toivottavasti tietä piisaa vielä pitkälti
eteenpäinkin.

Värikästä kerrontaa

Ketään tuskin yllättää, että nelikosta lennokkaimmin tarinoi Remu. Kerran hän
harmitteli television auto-ohjelmassa, ettei hän voi koskaan tietää, minne tulee
ajaneeksi, jos autoillessa puhuu jonkun kanssa. Sama sattumanvaraisuus pätee
hänen tarinointiinsa. Jutun voi koska tahansa kääntää vaivatta sivutielle – jopa
yllättäen ja vilkuttamatta. Sitäkin kautta päätyy kyllä jonnekin. Omasta
suomenkielisestä materiaalistaan Remu pääsee luontevasti loikkaamaan
AC/DC:n, Andy McCoyn ja Michael Monroen kautta Axl Roseen. Markku Salo ei
ole kirjassa "Remu" lähtenyt kuljettuja reittejä liiemmälti suoristelemaan. Hän on
antanut Remun viedä, kulkenut matkassa huterammillekin aasinsilloille ja
kirjannut stoorit muistiin.

Hurriganesin ympäriltä on viime vuosina
julkaistu useampiakin kirjoja. Bändistä ei
välttämättä ole uutta kerrottavaa, mutta
tokihan Remulta jotain löytyy. Eikä haittaa,
että hän käsittelee aiheet pintapuolisesti.
Remu ei juurikaan pohjusta tai taustoita. Hän
keskittyy värittämään aiemmin piirrettyjä kuvia
omaan persoonalliseen tyyliinsä. Mikäli
alkuperäisiä kuvia ei tunne, kärryillä voi olla
paikoittain hankala pysyä. Silti kannattaa
antaa tarinan viedä ja nauttia kyydistä.

Kun Remu paukuttaa tulemaan legendaa,
faktoille annetaan vielä vähemmän painoarvoa
kuin tämän päivän poliittisessa viestinnässä.
Tositapahtumat ovat kiintopisteitä, joiden
ympärillä voidaan hengata hetki. Sitten jo
horisontissa kangasteleekin seuraava stoppi.
Fiiliksellä eteneminen on jees. Kun riittävän
pitkään kiertelee aiheen ympärillä,
kokonaiskuva hahmottuu. Sivuroolissa
piipahtavien ihmisten ja bändienkin nimet ovat
vähän miten sattuu. Ainakin yksilönsuoja

säilyy... Toisaalta myös Rockin' Vickers kuulostaa tuplaveellä huomattavasti
stydimmältä.

Itsestään Remu kertoo aiempaa avoimemmin. Toisiinsa limittyvät tarinat
marssittavat esiin musiikin lisäksi liudan naisia, erinäisiä päihteitä, ongelmia lain
kanssa ja mielenkiintoisia kohtaamisia mitä moninaisimpien hahmojen kanssa.
Yleisemmällä tasolla käsitellyksi tulevat myös monet nykyaikain kotkotukset.

Blues-Finland.comin kanssa yhteistyössä
Tunturiblues 2017, Saariselkä Hamina Mosna Blues 2017

Remu on tänä vuonna ollut vahvasti esillä. Polvileikkaus piti miehen kesälomalla,
mutta keväällä ja syksyllä on tapahtunut. Tampereen Museokeskus Vapriikkiin
edelleen sankoin joukoin rokkikansaa houkutteleva Hurriganes-näyttely aukesi
juhlavin menoin huhtikuussa. Pikatalven jäljiltä synkistyvää syksyä on tämän
kirjan lisäksi piristänyt uusi Remu & Hurriganes -levy. Se onkin taas ihan toinen
tarina.

Tunnelmakuvauksia elämästä

Säntillisimmin tästä nelikosta on historiaansa ylös kirjannut Bruce Springsteen.
Hän on jo lauluissaan osoittanut kykynsä piirtää tarina eläväisesti kuulijan
verkkokalvoille. Samaan tapaan hän on oman menneisyytensäkin ylös
kirjoittanut. Kerronta etenee kronologisesti. Elämä tulee käsitellyksi valituin,
miltei elokuvallisesti hahmotelluin kohtauksin. Silti, tai itse asiassa siitä syystä, on
vaikea innostua huhusta, jonka mukaan Leonardo DiCaprio suunnittelisi
materiaalista elokuvaa. Tarina on tässä valmiina aukeamaan lukijan
mielikuvitukseen.

Musiikkiuran alkuaikojen kuvaukset ovat
erityisen nautittavia. Matkalle mahtuu
monenlaista kommellusta ja estettä, eikä
suosio tosiaankaan lohkea itsestään. Jokainen
joskus peilin edessä mattopiiska kitaranaan
poseerannut tai kellarikämppään särisevää
vahvistinta retuuttanut pystyy samaistumaan
Brucen unelman määrätietoiseen tavoitteluun.

Kirja "Born to Run" on kertomus paitsi
Springsteenistä itsestään myös hänen
bändistään ja vuosikymmenten ystävyydestä.
On hankala puhua Brucesta, jos sivuuttaa
E Street Bandin. Tämän hän sai itsekin
huomata keikkailtuaan kymmenen vuotta
muiden musikanttien kanssa. Springsteenin
voima piilee vahvassa tulkinnassa ja hyvissä
piiseissä, mutta iso osa kokonaisuudesta
menee juuri mahtipontiselle ja orgaaniselle
yksikölle nimeltä E Street Band.
Seitsemänkymmentäluvulla muodostunut
ryhmä nivoutui ajan myötä tiukaksi yksiköksi.

Jokaisen heikkouksia paikkaamaan löytyivät jonkun muun vahvuudet. Jossain
vaiheessa yhteisöllisyyden raja tuli vastaan. Kun mennään liian liki, sukset
luiskahtavat helposti ristiin. Niinpä Bruce joutui hajottamaan bändin
yhdeksänkymmentäluvun alussa.

Kuten hyvät tarinat yleensä, myös tämä kirja on tarina rakkaudesta. Patti
Scialfan kanssa Bruce puhui ensimmäisen kerran puhelimessa jo
seitsemänkymmentäluvun alussa. Muutamaa vuotta myöhemmin he tapasivat
pikaisesti. Kesti vielä kymmenen vuotta ennen kuin yhteistyö ja sen jälkeen
yhteiselämä alkoivat. Ne ovatkin jatkuneet jo kolmekymmentä vuotta.

On selvää, että turkasen hyviä lauluja Bruce osaa kirjoittaa. Siihen hän päätti
nuorena myös panostaa – hän kun huomasi, että ääni oli turhan persoonallinen
ja kitarointikin rajallista. Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen lause, jonka Bruce
sanoo muistellessaan yhdeksänkymmentäluvun alussa tekemäänsä
soolokeikkaa, joka oli hänelle ensimmäinen pitkään aikaan. ”Jos olet kirjoittanut
laulusi hyvin, se pysyy pystyssä luurankona.” Niinhän se on. Brucen luurangoista
monet pysyvät jaloillaan.

Pate Ikurista

Perinteikkään suomirokin asema nuorisomusiikkina on viime aikoina joutunut
uuteen valoon. Sosiaalisessa mediassa naureskeltiin vastikään Eppu Normaalin
ja Pelle Miljoonan päätymiselle vanhemmalle väestönosalle suunnatun ET-
lehden kanteen. Kenties nuoriso on aiempaa vanhempaa nykyään?

Popedan keulilla neljä vuosikymmentä
kukkoillut Pate Mustajärvi julkaisi
kuusikymppisiä vietettyään elämäänsä
taaksepäin tähyilevän kirjan ”Pate Ikurista”.

Tyyliltään teos muistuttaa enemmän pitkää
lehtihaastattelua kuin elämäkertaa.
Käsiteltäviä aihepiirejä on valittu matkan
varrelta, ja Mustajärvi kertoo aiheesta kuin
aiheesta avoimesti. Samaan aikaan luodaan
arvokkaasti ikääntyneen herrasmiehen
imagoa. Vanhoja tapahtumia peilataan
nykypäivään. Iso osa kuvamateriaalista on
tuoretta, ja nuoruuden hullutuksia muistellaan
hieman häpeillen. Eikä iän viisastamassa
näkökulmassa mitään väärää ole. Juttu kulkee
edelleen jouhevasti. Mustajärvi tietää ja

toteaa itsekin, että ”aikuistuminen” on ollut uran (ja elämän) jatkamisen kannalta
jopa väistämätöntä.

Popeda on tietysti tärkeä osa Mustajärven elämää. Tässä kirjassa se jää
kuitenkin melko vähälle huomiolle. Bändin vauhdikkaat käänteet on tehokkaasti
raportoitu (jo yhden jatko-osankin saaneessa) Vesa Kontiaisen ja Kjell Starckin
kirjassa ”Ilkeesti kiitää”. Nyt Pauli voi keskittyä muistelemaan soolouraa,
teatterihommia, ajokkejaan ja vaikka mitä – ja toki Popedakin siellä taustalla
kajuilee koko ajan.

Toistuvasti esiin nouseva teema on Pauli ja Pate Mustajärven keskinäinen suhde.
Molemmat tyypit asustavat samassa vartalossa, mutta ovat luonteeltaan kovin
erilaisia. Pauli viihtyy omissa oloissaan, eikä itsestään meteliä pidä. Pate
puolestaan pitää. Silloin kun hän on vetovuorossa, vauhti on kovaa. Mutkissa ei
jarrutella. Juice Leskinen kiteytti asian toteamalla että ”Pate Mustajärvi on yksi
eri ihminen.” Hurjimpina vuosina Pate vei ja Pauli oli repsikkana miltei
kokopäivätoimisesti. Niitä aikoja muistellaan nyt hieman kauhuissaankin.

Hurjista kausista on kuitenkin selvitty, ja homma on balanssissa. Pate astuu
esiin, kun rokkitouhut alkavat. Rouduun jälkeen on vuoronvaihto. Pauli ottaa
ohjat. Roolia ei päästetä määrääväksi.

MARKO AHO

Willie Nelson & David Ritz: Pitkä tie (It's A Long Story – My Life). Like, 2016
Suomennos Ari Väntänen, 394 sivua

Markku Salo: Remu. Johnny Kniga, 2016
260 sivua

Bruce Springsteen: Born To Run - Omaelämäkerta. Otava, 2016
Suomennos Ilkka Rekiaro, 543 sivua

Tina Finn ja Pauli Mustajärvi: Pate Ikurista. Docendo, 2016
192 sivua

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA