Suomalaisbändi matkusti Uuteen Englantiin tapaamaan Duke Robillardia ja palasi kera materiaalin, josta syntyi uusi levy ”Too Much Mustard!”.

Jos tykkäät Duke Robillardista, tykkäät tästä levystä. Jos tykkäät Wentus Blues Bandista, tykkäät tästä levystä vuorenvarmasti. Jos tykkäät sekä Duke Robillardista että Wentus Blues Bandista, voitit juuri jättipotin.

Kun Wentuksen pojat räkänokkina vetivät ensimmäisiä keikkojaan yli 30 vuotta sitten, oli heidän tehtävänsä lämpätä nimenomaan Duke Robillardia. Musiikkisukupolvien ja -kulttuurien välinen linkki on säilynyt. Yhteisiä keikkoja ja kiertueita on tehty läpi vuosien.

Nyt yhteistyö konkretisoituu vihdoin albumina. Yhteisen levyn tekeminen oli molempien osapuolten haave – tai ainakin suunnitelma – pitkän aikaa. Kuluvan vuoden alkupuolella Wentus-viisikko (Juho Kinaret, Niko Riippa, Robban Hagnäs, Pekka Gröhn, Daniel Hjerppe) sitten matkusti Duken kotikonnuille Yhdysvaltoihin, Rhode Islandin osavaltioon. Tiukkojen sessioiden tuloksena syntyi ”Too Much Mustard!” -albumi, joka 15 biisin vahvuisena ilmestyi 13. syyskuuta.

Lakewest Recording -studiolla taltioitui kokoelma Wentus- ja Duke-originaaleja sekä coverbiisejä. Albumin nimi johtaa tarinasta, jonka mukaan Tom Waits kiihotti joskus aikoinaan Dukea lisäämään kitarasoundiinsa niin paljon säröä, että kitaristi irvisti lopulta kuin sinapin nielleenä. Nyt ”Too Much Mustard!” -nimibiisillä pilkettä piisaa. Vauhdikkaalla huumori-instrumentaalilla Wentus ja Duke näyttävät, ettei bluesia ja rockia tarvitse aina esittää totisesti – vastaavaan harva uskaltautuu.

Wentuksen omista biiseistä ”She’s a Killer Hot Blonde” tykittää vakuuttavasti Fabulous Thunderbirdsin tyyliin. ”You Got My Love” edustaa rivakkaa, Wentuksen ’omaa’ tyyliä. ”Miranda” ja ”Where Have All the Songbirds Gone” kumpuavat soulin maailmasta. Slovariosastoon luikahtaa ”Right in Your Arms”.

Balladi ”Selma” on puolestaan tuttu jo aiemmasta USA-levytyssessiosta (Woodstock, 2010); uusi luenta on paikallaan, sillä nimenomaan matkaamisesta ison veden tuolle puolen biisi kertoo: ”Oh Selma, tell me why, over the ocean you went”…

Cover-osaston ilonaiheita ovat Canned Heat -tunnelmainen ”Judgement Day” ja upean The Holmes Brothersin kunniaksi levytetty, avausbiisiksi valittu ”Stayed at the Party”. Rämeisen ja intensiivisen ”2:19” -raidan kitarasoolo tulee iholle. ”She Made My Mind” taas saa kivaa lattarimaustetta.

Esityksistä ykköseksi nousee kuitenkin Duke Robillardin biisi ”Passionate Kiss”. Kappale, jonka Duke levytti ”Turn It Around” -kiekolleen (1991), saa nyt aivan uudet vaatteet. Kasvava rakenne nostattaa sävelteoksen oikeuksiinsa. Tulkinta, joka alkaa hienovaraisesti Kinaretin laululla ja Gröhnin pianolla, rakentuu säkenöiväksi musiikkivalliksi, jossa blues, Woodstock-sukupolven rock, muusikontyö ja studio-osaaminen lyövät herkullisesti kättä.

Seikkaperäinen valmistelu saati laskelmointi eivät kuulu Wentus Blues Bandin toimintatapaan, ja levyt ovatkin usein enemmän tuokiokuvia kuin siloteltuja teemakokonaisuuksia. Sellainen albumi on myös ”Too Much Mustard!”. Matkaan lähdettäessä Wentuksella oli vain pari biisiaihiota. Härmään palattiin kuitenkin kera tuhdin materiaalin. Enempi suunnitelmallisuus ei olisi tehnyt projektille pahaa, silti ”Wentus-metodilla” syntyi taas mielenkiintoinen ja faneja varmasti miellyttävä lopputulos.

Viime vuodet, alkuperäisjäsen Kim ”Hiding” Vikmanin jätettyä bändin taakseen, Wentus on toiminut yhden kitaristin taktiikalla. Nyt kun Niko Riippa saa rinnalleen Robillardin, kitaraosastolla kipinää riittää. Laulaja Kinaret ja basisti Hagnäs hoitavat hommansa tutun inspiroituneesti. Nuori rumpali Daniel Hjerppe vaan vahvistaa asemaansa originaalipatteristi Mikael Axelqvistin seuraajana. Pekka Gröhn taas lukeutuu suomalaisen rockin ja popin kysytyimpiin kosketinsoittajiin. Tällä(kin) levyllä hän näyttää, miksi. Moni keskinkertaisempi biisi nousee korkealle tasolle pelkästään hänen sormiotyönsä ansiosta.

Levyn lisäksi uutta väriä Wentuksen syksyyn toi kutsu vapaamuotoiseen bluesin kunniagalleriaan. Koko viisikko sai kunniakirjat pääsystä gallerian kolmostasolle, paikallisten Great Blues Artist -nimien joukkoon. Suomalaisista kunnian ovat saaneet aiemmin ainakin Helge Tallqvist, Tomi Leino ja Jo’ Buddy. Alan tunnetuimmassa kunniagalleriassa, Memphisissä majaansa pitävässä Blues Hall of Famessa ei ole vielä suomalaisia jäseniä.

Ei Wentus Blues Band silti työskentele kunniakirjojen takia, vaan painaa hommia aidosta poltteesta musiikkiin. Blues ei ole koskaan ollut bändille itsetarkoitus. Varsinkin muissa projekteissaan yhtyeen muusikot ovat uppoutuneet ennakkoluulottomasti mitä erilaisimpiin tyyleihin. Olisi mielenkiintoista kuulla, millainen tulisi Wentus-albumista, jolla blues ja sen lähimmät sukulaiset soisivat vain mausteena – vaikka sitten liikaakin pursotettuna sinappina.