Huom. Konsertit peruttu
Yhä toisinaan saa kuulla, että blues on tylsää. Bluusikot kuulemma vain toistavat ulkoa opettelemiaan ikiaikaisia fraaseja. Satunnaista naaman vääntelyä ja omien kengänkärkien tuijottelua kummempaa lavashowtakaan ei tuon kopioinnin oheen yleensä kannata odottaa.
Kaikki vähänkään tuota mieltä olevat tulisi ohjata jollekin Rick Estrin and the Nightcatsin kolmesta Suomen keikasta. Siellä kelpaa kenen tahansa päivittää käsityksensä bluesin ilosanomasta. Rick Estrin and the Nightcatsissa yhdistyvät bluesin perinteet, virtuositeetti, showmainen temppuilu ja huumori luontevaksi kokonaisuudeksi. Illan aikana huuliharppua saatetaan soittaa ilman käsiä ja kitaraakin kännykällä, mutta souvaaminen ei vie huomiota pääasiasta – bluesista. Kepeän huumorin osuus on esityksessä suuri. Vitsinä Estrinin luotsaamaa bändiä ei kuitenkaan voi pitää.
Jo aiempina vuosina kosolti mainetta niittänyt Rick Estrin and the Nightcats on tämän vuoden Blues Music Awards -gaalassa ehdolla kahdeksan eri palkinnon saajaksi. Ehdokkuudet käsittävät niin vuoden bändin, viihdyttäjän kuin muutaman eri instrumentalistinkin kategoriat. Ehdokkuuksia on helppo pitää perusteltuina. Ansaitusti bändi kisaa myös ajanmukaisen bluesalbumin sarjassa ”the Contemporary Blues Album of the Year”. Sen nyt ainakin soisi Estrinin ryhmälle osuvan. Heidän viime syksynä ilmestynyt levynsä ”Contemporary” ja eritoten sen hauskana videonakin julkaistu nimiraita nimittäin käsittelee aihetta tyhjentävästi.
Rick Estrin and the Nightcats muodostui kaksitoista vuotta sitten, kun kitaristi Charlie Baty sai kiertue-elämästä tarpeekseen. Hän jäi pois itsensä mukaan nimetyn Little Charlie and the Nightcatsin aktiivikokoonpanosta. Bändi oli perustettu jo vuonna 1976, yksitoista vuotta ennen Alligatorin julkaisemaa debyyttilevyä ”All the Way Crazy”. Batyn lähtiessä soitto oli siis soinut ja svengannut jo nelisenkymmentä vuotta. Siinä ajassa lienee jokunen hotelli nähty pariinkin kertaan. Alusta alkaen Charlien rinnalla Nightcatsia luotsannut huuliharpisti-laulaja Rick Estrin päätti jatkaa päivitetyn nimen alla uudistetuin kokoonpanoin.
Kokoonpanon perusta pysyi ennallaan. Basisti-kosketinsoittaja Lorenzo Farrell ja rumpali J. Hansen jatkoivat Estrinin kelkassa. Batyn, paikoitellen hyvinkin vahvasti jazziin nojallaan olllut, west coast -kitarointi oli ollut siinä määrin tärkeä osa bändin sointia ja ilmettä, että hänen korvaamisensa oli haaste. Estrin kuitenkin löysi kitaristiksi todellisen ässän. Norjalaissyntyinen Kid Andersen on kekseliäs ja monipuolinen muusikko. Hänellä riittää ideoita ja myös taitoa toteuttaa ne. Nightcatsin musiikissa aina läsnä olllut lunkius on edelleen tallella, Andersenin myötä se vain pakataan hieman erilaisiin kuoriin. Bluesin mausteeksi saattaa nyt tulla yhtä lailla surfia kuin heviäkin. Toki Andersen malttaa bluesissakin pitäytyä ja irtoaapa häneltä edeltäjänsä tapaan myös puhdasverinen jatsailu. Kid Andersen on moderniin tyyliin kunnostautunut myös tubettajana. Hänen youtube-kanavaltaan löytyy laite- ja soitintestausten lisäksi myös opetusvideoita. Siellä pääsee tutustumaan esimerkiksi slidettömän slidesoiton saloihin. Erityisen mainio videosarjansa käsittelee juttuja, jotka ”jengi soittaa väärin”.
Levytuottajanakin mainetta niittäneen Andersenin studio Greaseland on muodostunut uuden Nightcatsin tärkeäksi päämajaksi. Sieltä on tasaisin väliajoin tupsahtanut osin yllätyksellisiäkin blueslevyjä diggailtavaksemme, niistä tuoreimpana viimesyksyinen ”Contemporary”. Studiotyöt näyttävät olleen pitkälti Andersenin harteilla. Keikoilla Farrell vuorottelee basistina ja kosketinsoittajana. Kiipparoidessaan hän soittaa bassolinjat vasemmalla kädellä. Levyllä kuitenkin mennään sessiopohjalta. Bassotteluvastuun kantavat Andersen ja Quantae Johnson puoliksi. Vieraileepa myös Jim Pugh urkuja soittamassa. Nigthcatsin rumpali on Estrinin aikana vaihtunut pariin otteeseen. Hansen lähti bändistä vuonna 2017. Hänen tilalleen tuli Alex Pettersen, Kid Andersenin lailla kalifornialaistunut norjalainen hänkin. Sittemmin Atlantin molemmin puolin työllistetty rumpali on ehtinyt jo jatkaa toisaalle. Nykyään rumpujakkaralta käsin groovea tarjoilee Derrick “D’Mar” Martin. Muun muassa Little Richardin bändissä seitsemäntoista vuotta mukana ollut D´Mar ei ainakaan rauhoita Nightcatsin yleisilmettä. Hänen soittonsa on monipuolista ja singahtelevaa. Myös mies itse singahtelee soittaessaan. Levyllä kuullaan molempia rumpaleita.
”Contemporary” tarjoilee Rick Estrin and the Nightcatsin sellaisena kuin sen olemme oppineet tuntemaan. Se on kuin vanha tuttava, joka osaa yllättää ja jonka seurassa tietää viihtyvänsä. Kepeästi hölkkäävä avausraita kertoo kilpajuoksusta aikaa vastaan. Se jos mikä on kontemporaari ilmiö. Teksti on silkkaa Estriniä. Vakava asia puetaan humoristiseen ilmiasuun. Homma ei maistu paasaamiselta, vaikka lopussa sydänkäyrä piippaakin vaaterissa. Parisuhteelliset kuviot ovat aina olleet tärkeässä roolissa Estrinin tuotannossa – ja bluesissa toki laajemminkin. Eräs Nightcatsin toivotuimpia keikkasuosikkejakin on, alkujaan vuoden 1993 levyllä ”Night Vision” julkaistu, ”My Next Ex-Wife”. Nyt tuoreita näkökulmia ikuiseen teemaan tarjoillaan kappaleissa ”Resentment File” ja ”She Nuts Up”. Ensin mainittu on nuorempien miesten opiksi ja ojennukseksi tehty ohjeistus vastakkaisen sukupuolen kanssa toimimisesta. Toinen kappale kuvailee oman puolison ominaisuuksia. Levyllä tämän kaksikon välissä kuullaan jo mainittu nimiraita. Se kannattaa nauttia myös youtubesta kuvitettuna versiona. En lähde spoilaamaan juonta teille etukäteen.
Instrumentaaleja on kolme. Groovaava ”House Of Grease” päästää Andersenin viemänä Farrellin ja Martininkin soolollisiin tehtäviin.”Cupcakin´” on Farrellin ohjastama instruilu, jossa mukana Estrinkin harppuineen. Siinä suunta otetaan jazzimpiin ympyröihin. Levyn päättää muheva harppuvetoinen ”Bo Dee´s Bounce”.
Kautta koko levyn musisiointi on vastaansanomattoman makoisaa. Rentous ja svengi ovat arvossaan. Laulujen aiheita on poimittu laajalti arjesta. Rahan valtaa käsittelevä ”Root Of All Evil” ponnistaa tekstinsä osalta yhtä ajankohtaisesta aiheesta kuin avauskin. ”New Year´s Eve” ilakoi äskettäin alkaneella kaksikymmenluvulla. ”The Main Event” puolestaan kuvailee laulajan maahanpanijaisia. Se osoitti äskettäin ikävällä tavalla ajankohtaisuutensa, vaikkakin laulajan vierestä. Kirjoitettuani tämän esittelyn viime viikon perjantaina, oli tarkoitukseni suorittaa lauantaina vielä viimeinen läpiluku ja viilaus ennen kuin lähetän tekstin eteenpäin. Lauantaiaamuna vilkaisu sosiaaliseen mediaan kertoi Little Charlie Batyn kuolleen yllättäen sairaskohtaukseen. Näin ollen tulikin hieman enemmän viilattavaa.
Little Charlie Baty 1953-2020
Little Charlie Baty oli yksi Yhdysvaltain länsirannikon merkittävimmistä kitarataitureista. Hänen soitossaan korostuivat tuon seudun bluesille ominaisimmat piirteet: rentous, nokkeluus ja vaivaton kepeys. Monesti Charlien sormet löysivät otelaudalta jazzimmat polut. Ne eivät tunnetusti mene perille suorinta tietä. Charlie kuitenkin näytti, että niitäkin pitkin pääsee kulkemaan ripeästi. Yhtä lailla hänellä oli hallussa perinteikäs rock and roll -ilmaisu monine vivahteineen. Ei sovi unohtaa sitäkään, että ennen kaikkea Little Charlie Baty oli blueskitaristi.
Baty oli aktiivinen loppuun saakka. Jättäydyttyään pois Nightcatsien matkasta, hän oli edelleen hyvissä väleissä bändin kanssa. Toisinaan hän vieraili sopivasti osuvilla keikoilla toisena kitaristina. Olipa Batylla myös urkutrio Little Charlie´s Organ Grinder Swing, jossa kosketinsoittajana toimi Lorenzo Farrell ja rumpalina J. Hansen. Kolmikon pitkäsoitto ”Skronky Tonk” tehtiin Greaselandissa, Kid Andersenin toimiessa äänittäjänä. Myös viime syksynä Vaasan Halloween Bluesissa vieraillut Quique Gómez mainosti vast´ikään äänittäneensä tulevan levynsä Batyn, Andersenin ja Pettersenin kanssa Greaselandissa.
Little Charlie Baty jätti merkittävän jäljen bluesin historiaan.
Rick Estrin jatkaa Nightcatsin kanssa tuon perinteen ja bluesin ilosanoman levittämistä ympäri maailman – ja tarjoaa ilta toisensa jälkeen pitelemättömän shown.