LEVYARVIO
|
9.12.2014
AC/DC ei helpolla hellitä
Jos "Rock or Bust" on AC/DC:n viimeinen
levy, hyvästit ovat hemmetinmoiset.
Bluesista ponnistava hard rock -bändi
vilkuilee taakseen, mutta ei ole vielä
välttämättä uransa loppusuoralla.
AC/DC:stä ja bändin "Rock or Bust" –
nimisestä albumista kirjoittaminen blues-
julkaisuun taitaa olla perisynti jo itsessään.
Syyllistyn kuitenkin vielä katalampaan
rikokseen ja väitän, että albumi muistuttaa
monin tavoin Bob Dylanin levyä "Tempest".
Vieläkö luet? Hyvä. En toki sano, että Angus
|
|
olisi muuttunut Bobiksi tai päinvastoin – pois se minusta! Mutta kaksi yhteistä
nimittäjää löytyy. Molemmista levyistä spekuloidaan, ovatko ne esittäjiensä
viimeiset; molemmat levyt ovat luonteeltaan uran kattavia ja retrospektiivisiä.
"Rock or Bust" on AC/DC:n raskain rockalbumi sitten 80-luvun. Linkki levyyn "Blow
Up Your Video" (1988) on jopa visuaalinen: "Play Ball" –videon alussa pannaan
televisioruutu päreiksi. Yhteys tulee selväksi myös musiikissa ja tuotannossa.
Eikä sovi ohittaa tosiasiaa, että juuri vuonna 1988 Stevie Young korvasi setänsä
Malcolmin AC/DC:n rytmikitaristina…
Toisaalta nyt ollaan lähempänä AC/DC:n Bon Scott –aikakautta kuin kertaakaan
sitten laulajan poistumisen keskuudestamme. Se ei johdu pelkästään
levyvihkosen Bon Scott –rintanapeista tai Brian Johnsonin päivä päivältä blues-
värisemmästä äänestä, ei edes tutuista tuotannollisista keinoista (kuten "Got
Some Rock & Roll Thunder" –kappaleen taputuksista, jotka ovat vuoden 1978
"Rock & Roll Damnation" –raidan kaikuja). Edes "vanhanaikainen" aihealue ei
ratkaise; on turha tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, että
uutuuslevyn käynnistää "Rock or Bust" –niminen biisi; AC/DC:n kansainvälinen
debyyttihän (High Voltage) avattiin kappaleella "It's A Long Way To The Top (If
You Wanna Rock & Roll)".
AC/DC:n historiaan on nimittäin aivan suoria viittauksia. "Rock the Blues Away"
sisältää "High Voltage" –riffin, jonka Youngin veljekset taisivat pihistää The Whon
kappaleesta "Won't Get Fooled Again" ("Rock the Blues Away" on sinänsä
ärsyttävä kappale, mutta sitä on pakko vihellellä jo yhden kuuntelukerran
jälkeen). Raidalla "Baptism By Fire" tekee "Live Wire" –riffi odottamattoman,
joskin tehokkaan paluun. Mitä The Whohon tulee, Angus Young on aina maininnut
kitarasankarikseen paitsi Chuck Berryn myös Pete Townshendin. Viime
syyskuussa – Malcolm Youngin lopettamisen aiheuttaman epävarmuuden keskellä
– Townshend teki vastapalveluksen. The Whon single "Be Lucky" pokkaa
"Highway to Hell" –klassikolle ja sisältää värssyn "AC/DC's gonna be fine!"
"Rock or Bust" viittaa suoraan myös vuoden 1980 albumiin "Back in Black".
Albumi, joka oli ensimmäinen Brian Johnsonin kanssa, levytettiin niin ikään
traagisissa olosuhteissa. Robert Plant -tyyli ilmenee Johnsonin laulamisessa
ensimmäistä kertaa aikoihin. Kappaleessa "Rock the House" hän jopa nappaa
melodialinjaa Led Zeppelinin "Black Dogista". Ääni soi muutenkin oivallisesti läpi
levyn. Tällä levyllä myös taustalaulu on vallitsevassa asemassa. Videoiduissa
kappaleissa ne on toteutettu perinteiseen AC/DC-tapaan. Muilla raidoilla
vedellään niin kovaa ja korkealta, että on syytä ounastella Desmond Childilla
olleen näppinsä pelissä.
.
|
|
|
Muuten soundit ovat ehtaa AC/DC-vuosikertaa. Stevie Young kommentoi, että
klassisen AC/DC-soundin nimissä hänen oli vähennettävä säröä. Albumin
loppupuolella tuntuu, että särön osuus kuitenkin nousee. Mutta sellainen tämä
yhtye on – mieleen nousee enemmin "Let There Be Rock" (1977) kuin
"Ballbreaker" (1995). Kaikki kappaleet on merkitty Angus ja Malcolm Youngin
nimiin. Angusin mukaan sävelmät rakennettiin riffeistä, joita hän oli veljensä
kanssa soitellut aiempien levyjen tekovaiheessa. Edellinen kiekko "Black Ice"
(2008) menestyi kaupallisesti ja kriittisesti, mutta ennen kokematon
mieleenpainuvien riffien puute hämmensi faneja Tartosta Buenos Airesiin. Sen
rinnalla "Rock or Bust" on raikas tuulahdus.
Suosikkikappaleiden nimeäminen AC/DC-albumilta on hassu ajatus, mutta tässä
tulevat omani: "Rock or Bust", "Play Ball", "Dogs of "War", "Baptism by Fire".
"Rock & Roll Thunder" pitää sisällään Cliff Williamsin coolin bassokulun.
Vaikuttaa siltä, että sitten kappaleen "Love Hungry Man" (levyltä "Highway To
Hell", 1979) Cliff on saanut vapaat kädet vain yhdellä biisillä per levy.
Kaikki kappaleet ovat lyhyitä ja tiiviitä. CD:llä on mittaa hieman vajaat 35
minuuttia – ihannemitta levylle, jos minulta kysytään. Ei jää kaipaamaan kuin
AC/DC:n kuuluisaa valeloppua, kappaletta, joka feidautuu ulos vain alkaakseen
uudestaan. Mahdollisuuksia olisi ollut, erityisesti biisillä "Dogs of War"… Mutta
oliko se siinä? Kun viimeinen kappale loppuu, yhtyeen ura on paketissa?
Toivottavasti ei. Toivon, että herrat sen sijaan vaan lisäävät vauhtia. AC/DC on
pitänyt tällä vuosisadalla siksi kovaa vauhtia, että Brian Johnson täyttää 80
vuotta, kun Young-klaani vielä kokoontuu studioon. Mutta jos epätodennäköisyys
voittaa ja "Rock or Bust" jää AC/DC:n 40-vuotisen levytysuran viimeiseksi
teokseksi, bändi heitti hemmetinmoiset hyvästit. Kättä lippaan!
ANDRES ROOTS
AC/DC: Rock Or Bust. Columbia Records, 2014
Angus Young (soolokitara), Brian Johnson (laulu), Cliff Williams (bassokitara), Phil
Rudd (rummut), Stevie Young (rytmikitara)
Tuottaja: Brendan O'Brien
Linkki: Yhtyeen kotisivut
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2014
.
|
|
