|
|
26.5.2015 Lue muistokirjoitus
|
|
Kiitos, B.B. King
Blues menetti kuninkaansa 14. toukokuuta 2015. Blues-Finland.com luo
katsaukseen B.B. Kingiin miehenä ja muusikkona.
Charles Keilin vuonna 1966 ilmestynyt kirja "Urban Blues" oli omistettu
Malcolm X:lle, ja kannessa komeili B.B. Kingin kuva. Keil kirjoitti: "Ehkä vain
muutama tuhat muualla kuin syvässä etelässä asuvaa valkoista amerikkalaista
on kuullut B.B. Kingin musiikkia. Olen yllättynyt, jos yksikin tuhannesta
ensiluokkaisesta kansalaisesta tunnistaa hänen nimensä."
Keil kirjasi sanansa 17 vuotta Kingin ensimmäisen äänityksen (Miss Martha King)
jälkeen. Hänen ensimmäisestä ykköshitistään (3 O'Clock Blues) oli 15 vuotta.
"Live at the Regal", josta oli tuleva hänen palvotuin levynsä, oli ilmestynyt
edellisenä vuonna. Vuosi oli myös siitä, kun Biharin veljesten levypaja ja toimisto
olivat selvinneet Los Angelesin mellakoista – vain sen ansiosta, että niiden
edustalle keräännyttiin ja pystytettiin kyltti "B.B. King's Record Company".
Nyt vuonna 2015, kun kuningas on poissa ja Keilin kirjasta on 49 vuotta, B.B.
Kingiä on vaikea pitää minään muuna kuin kansainvälisenä instituutiona.
Kiteyttihän sen Yhdysvaltain presidenttikin: "Blues on menettänyt kuninkaansa ja
Amerikka legendan."
AllMusicin tilaston mukaan B.B. Kingin albumeja (CD:nä, kasettina tai vinyylinä) on
kaikkiaan 82 kappaletta, joiden lisäksi löytyy 402 erilaista kokoelmaa. Toisin
sanoen: vuosien 1956 ja 2015 välillä ilmestyi 484 B.B. King –albumia. Tuskin
lukema on aivan tarkka, mutta ainakaan yläkanttiin se ei mene.
"Huomionosoituksiin kuuluvat kunniatohtorin arvot Yalessa ja Berklee College of
Musicissa, Presidential Medal of the Arts (1991), National Heritage Fellowship ja
Kennedy Center Honors (1995)", vuoden 2006 painos Encyclopedia of the
Bluesista (Edward Komara) luetteli. "Alan kunnianosoituksia on lukemattomia
Grammyistä ja W.C. Handy Awardeista lähtien. Lista on loppumaton. Ketään
muuta bluesin hahmoa ei ole palkittu yhtä paljon."
Mississipin vanhan herran poismeno herätti valtaisan mediahuomion.
Valitettavasti vaarana on se, että kulttuuri-ikonin läsnäolo otetaan
itsestäänselvyytenä, ja vain harvat ymmärtävät olla oikeasti kiinnostuneita
hänen elämäntyöstään. Blues-yhteisössä tuskaillaan ilmaisuja, kuten NME:n
esittämä "hänet tunnettiin parhaiten hiteistään 'Lucille', 'Sweet Black Angel' ja
'Rock Me Baby', ja hän teki yhteistyötä Eric Claptonin ja U2:n kanssa." Kukahan
sai tehdä töitä kenenkin kanssa… Clapton suoriutui parhaiten
muistopuheessaan: "Suosittelen kaikkia hankkimaan käsiinsä B.B. Kingin levyn
'Live at the Regal', se oli oikeastaan kaiken alku minullekin."
Bluesin maailma elää suruaikaa. Sanotaan, että pitäisi juhlia Kingiä, hänen
elämäänsä ja musiikkiaan eikä synkistellä. Helpommin sanottu kuin tehty.
B.B. Kingin kuolema merkitsee myös aikakauden loppua – tai ainakin viimeisen
linkin menettämistä menneeseen aikaan. Onhan meillä edelleen James Cotton,
79, ja Buddy Guy, 78, mutta niin hassulta kuin se tuntuukin, he edustavat
nuorempaa sukupolvea.
|
|
|
Nuori Riley B. King poimi puuvillaa Mississipin Deltalla, kuunteli Blind Lemon
Jeffersonia ja Lonnie Johnsonia tätinsä Victrolasta ja aloitti laulu-uransa
gospelryhmässä. Tarinan mukaan hän sai ensimmäisen kitaransa Bukka
Whitelta, äitinsä ensimmäiseltä serkulta. Ensimmäisiä neuvoja kitaran soitossa
antoi Robert Johnsonin poikapuoli Robert Jr Lockwood, joka (taas tarinan
mukaan) oli varsin tyytymätön B.B:n osoittamaan kehitykseen kitaristina. "Hänen
ajoituksensa oli päin persettä, ja opettaminen kävi hermoille", Lockwoodin
kerrotaan sanoneen (Ace Recordsin boksin "B.B. King: The Vintage Years", 2002,
mukaan).
King ei koskaan soittanut varsinaista Mississipin bluesia. Kun hän tapasi
Lockwoodin, hän jo jäljitteli Charlie Christianin ja T-Bone Walkerin yhden kielen
tekniikoita. Musiikilliseen katsantoon kuuluivat myös Louis Jordan ja Duke
Ellington. Jo hänen varhaisimmat inspiraationsa olivat tulleet "ulkovaltioista":
Blind Lemon Teksasista, Lonnie Johnson Louisianasta. Johnson sanoi hyvin Val
Wilmerin haastattelussa vuonna 1963: "Laulutyylilläni ei ole mitään tekemistä
kotipaikkani kanssa. Se tulee sielustani."
B.B:n ensimmäisiin työkavereihin kuuluivat Big Walter Horton ja Sonny Boy
Williamson II. King promosi Pepticonia (tai Pep-Ti-Konia) sekä WDIA-radiossa
että tien päällä, oman medicine show'nsa päätähtenä. Hän äänitti Sam
Phillipsille Memphisissä ja Chess Recordsille Chicagossa. Kiertueisiin kuului yli
300 keikkaa vuodessa. Kun Muddy Waters ja kumppanit soittivat innokkaalle
valkoiselle yleisölle 60-luvulla, B.B. King oli vielä mustan väestön suosikki. "The
Thrill Is Gone" toi vihdoin vuonna 1970 crossover-suosion mollisävellajeineen ja
viuluineen…
Blues ei tietenkään ole pelkkää mollimeininkiä, joten yksi Kingin tavaramerkeistä
oli duuriskaaloilla soittaminen mollisäestyksen päälle. Kitaransoiton opiskelijoille
voi esitellä otelaudan "blues-laatikoita": ensimmäisessä on T-Bone Walkerin ja
Chuck Berryn tavaraa, toisessa Albert Kingin – ja sitten tulee se B.B. King…
Näitä asioita ei voi esittää kuin raa'asti yksinkertaistaen, mutta mitenpä selität
soundin? Vaikkei omistaisi ensimmäistäkään B.B. Kingin levyä, hänelle ominaiset
nuotit ja vibratot tunnistaa välittömästi.
Encyclopedia of Jazz & Blues (Keith Shadwick, 2008) kertoo: "B.B. King,
mahdollisesti maailman tunnistettavin blues-artisti, on osoittanut halua ja kykyä
mukauttaa musiikkinsa uusien tyylien ja makusuuntausten mukaiseksi, silti
säilyttäen aina musiikillisen rehellisyytensä." Totta. (Toisaalta, jos pystyy
tunnistamaan B.B:n, ei pitäisi olla mitään vaikeuksia tunnistaa myöskään
kavereita kuten John Lee Hooker tai Albert Collins.) Lauloi hän sitten
joululauluja, päivitti Dr Claytonin kappaleita tai lauloi Bonon suohon U2:n biisillä
"When Love Comes to Town", B.B. King oli aina B.B. King. Tuotannolliset keinot
muuttuivat hurjasti 60-vuotisen levytysuran aikana, mutta päällimmäisenä leijui
aina itse King.
|
Harvan kitaristin ura on dokumentoitu niin
tarkasti kuin B.B:n. Onkin kiintoisaa seurata
Kingin musiikillista kehitystä T-Bone –kloonista
aina idiosynkraattisen King of the Bluesin
rooliin. Mielenkiintoista on sekin, että vaikka
hänellä oli ikuinen suhde Lucille-nimiseen
kitaraan, hän ei aina soittanut Gibson ES-355 –
mallista instrumenttia. Useimmilla RPM-
levytyksillään hän soitti Fender
Esquirea/Telecasteria. Varhaisissa valokuvissa
ja levynkansissa hän pitelee mitä erilaisimpia
kitaraviritelmiä. "Kerran Lontoossa näin B.B:n
soittavan lainattua Stratocasteria", brittiläinen
kitarasuuruus Otis Grand muistelee, "ja hän
kuulosti aivan samalta kuin ES-355:ä
soittaessaan. Kyse ei ole instrumentista –
soinnin teet ihan itse."
|
|
Ilman Lucillea: B.B. ja Fender Esquire
|
Jotkut B.B:n big band –sovitukset olivat lähempänä Sinatraa kuin New Orleansia,
mutta sellaisesta hän piti. Sanoitukset olivat enimmäkseen koko perheen
tekstejä: vanhoista blues-numeroista oli siivottu kaksimielisyydet; poliittinen ja
yhteiskunnallinen kritiikki pidettiin loitolla (ainakin vuoden 1969 uuteen "Why I
Sing the Blues" –versioon asti). Jos on joku blues-artisti, jonka nimi, soundi ja
imago tunnetaan kaikkialla maailmassa, se on B.B. King. Paljolti häntä on
kiittäminen siitä, että bluesia vielä soitetaan vuonna 2015.
Kiitos, herra B.B. King.
ANDRES ROOTS
|
| |
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2015
.
|
|
