Blues-Finland.com - Bobby Radcliff - Helsinki, Malmitalo 7.5.2014

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

KONSERTTIARVIO

12.5.2014

Bobby Radcliff elävöitti blueskevään
New Yorkin taitoniekka näytti soittamisen mallia pienellä Suomen-
kiertueellaan. Helsingin Malmitalolla pohjoismainen taustabändi antoi rutkasti
pontta pääasialle.

Kitaristi ja laulaja Bobby Radcliff teki pienimuotoisen Suomen-kiertueen, joka
käynnistyi keskiviikkona 7. toukokuuta Helsingin Malmitalolta. Loistavasti
onnistunut avauskonsertti innosti salintäyden Malmitalon väen herkeämättömään
seurantaan. Liioittelematta voi sanoa Radcliffin elävöittäneen koko blueskevään.
Ei niin, että kotimaan blueskevät erityistä elvytystä kaipaisi; erinomaisia
konsertteja ja inspiroivia jameja on kuultu paljon, mutta New Yorkin mestarissa
on sellaista potkua ja särmää, josta blues elää.

Johnny Winteriä kai ensimmäisenä tituleerattiin ”ihmiskitaraksi”, ja sen jälkeen
on tullut koko liuta ”kitaran yli-ihmisiä” (filosofi Nietzschen ”Übermensch”
kitaranvarressa) – Eddie van Halen, Steve Vai ja niin edelleen – ja heitä on
bluesissakin paljon. Soitto on huimaavan nopeaa, täysin virheetöntä ja kitaralikit
käsittämättömän monimutkaisia. Ehkä se ei aina ihan ihmisestä olekaan.

Blueskitaran taitoniekka Ilkka Rantamäki (jonka oppilaana allekirjoittanut oli
nuorempana) kertoi, miten Kultsalla trion John McLaughlin, Paco De Lucia ja Al
Dimeola musisointi alkoi olla jo liian kauttaaltaista.

- Se oli sillai hassusti täydellistä, että siitä puuttui jopa inhimillisyys. Pidin kyllä
soittajista, mutta konsepti alkoi fyysisesti ahdistaa ja poistuin puolivälissä,
kitaristi muisteli.

Näin ei ollut Bobby Radcliffin laita – nopea hänkin on, eritoten plektratekniikkansa
ansiosta, mutta soitossa on mukana inhimillisyys, karheus ja elämän maku. Pieniä
virheitäkin saattaa tulla. Ei välttämättä vääriä ääniä, mutta Bobbylla vasen käsi
hieman takkusi paikoin, erityisesti kieleltä toiselle siirtyessä tai
asemanvaihdossa, mutta niinhän meillä tulee kielenkäytössäkin toisinaan
lipsahduksia. Honey B & T-Bonesin kitaristi Esa Kuloniemi sanoi joskus, että
"blueskitaran aidossa soundissa pitää olla rouheutta".

Vaasan Halloween Bluesissa vuonna 2012 ei voinut kuin ihailla amerikkalaisen
sitkeyttä ja peräänantamattomuutta: Sandy-hirmumyrskyn takia lennot olivat
sekaisin, ja väsynyt kitaristi oli aivan räjähtäneessä tilassa Pohjanmaalle
tullessaan. Mutta pyyhkeen kehään heittäminen ei kuulu tapoihin. Bobby oli niin
väsynyt, ettei jaksanut pitää silmiään auki, mutta lauloi ja soitti virheettömästi ja
innostavasti, silmät kiinni. Dash it! Eihän sellaisesta kaverista voi olla pitämättä!

Pettämätöntä säestystä

Englannin ”accompaniment” tarkoittaa säestystä, mutta sillä on muitakin
konnotaatioita. Yksi lisämerkitys on “jotakin, mikä on lisätty, jotta saavutettaisiin
suurempi valmius pääasiaan”. Ja varsin hyvin tässä laajemmassa
säestyshaasteessa Malmitalolla onnistuttiinkin. Maestro Bobby sai oivallista tukea
suomalaisryhmältä.

Jonne Kulluvaara oli kakkoskitaristina maestron takuumies, ottaen välillä
basistille kuuluvia tehtäviä. Riffikuljetus, säestykselliset likit ja sointusäestys
pitivät esityksen loistavasti koossa. Lead-kitaran oli varsin helppo luoda omia
kuvioitaan tälle pohjalle. Jonnelta kuultiin myös hyviä sooloja, kuten hieno
slideosuus "You Left Me with a Broken Heart" -biisillä.

Rumpali Mikko Peltola tykytti jykevästi rytmibluesia ilman mäiskimisen tuntua.
Hän piti rennosti tempoa yllä myös hitaassa bluesissa ja laittoi Jimmy Rodgersin
"Runaway Baby" -kantrihölkän svengaamaan. Chubby Checkerin "Do the Twist"
oli hauska muunnos alkuperäisestä lyöntityylistä.

Ruotsalaisbasisti Magnus Lanshammar veteli peukalolla ja osin näppäillen
bassokitaraa, ehkä hieman rytmisesti huojuen, mutta oikeat äänet löytyivät.
Jotenkin Jaska Prepula, Mikon ja Tomi Leinon kokenut sessiomies, piti homman
kasassa selkeämmin – mutta ehkä Magnus ei ollut vielä oikein kasvanut sisään
tähän sessioon.
.

Malmitalon korkea sali antaa hyvät akustiset olosuhteet. Miksaus oli onnistunut;
soolosoittimet ja laulu erottuivat hyvin ja volyymin taso pysyi kohtuudessa.
Oikeastaan jäi kaipaamaan vain rumpujen isojen symbaalien rohkeampaa esiin
nostamista.

Laulun ja kitaransoiton maa – Chicago West

Bobby Radcliff klassifioidaan erityisesti Chicagon West Side -blueskoulukunnan
agentiksi. Chicago-bluesiin ja erityisesti sen soul- ja rytmibluessivustaan hänet
opasti 70-luvun vaihteessa tarumaisen maineen hankkinut Magic Sam, (1937–
1962). Evästyksen avulla Radcliff kykeni tavoittamaan itsenäisen tekniikan,
emotionaalisesti vahvan ja ilmeikkään soitto- ja laulutyylinsä.

Chicagon läntisen puolen tyyliainekset ovat pääosin traditionaalisesta 12 tahdin
bluesista, jota muunnellaan soveltuvasti soulin ja rytmibluesin suuntaan. New
Yorkin bluesmies on tinkimätön työnsä kvaliteetista, muttei liian kategorinen
suhteessa musiikkiin; pilke silmäkulmassa voidaan heittää vaikka twistiä. Sitä
tosin ei tarvitse lyödä twistinä.

Rytmibluesin osaaminen oli vahvaa. Lowell Fulsonin "Tramp" ja Jimmy
Dawkinsin "Hippies Playground" ehkä parhaiten ilmensivät Radcliffin maagista
taituruutta rytmibluesin alueella. Huikeaa! Bobby on ponteva kitaristi, ja kävi
kursailematta suoraan asiaan "Honky Tonk" -avausinstrumentaalilla. "Dress Is
too Short" muistutti myös, mistä brittiläiset kitarayhtyeet saivat 60-luvulla
vaikutteita.

Hidas blues "The Horse" käytti hyväksi kromaattisia kulkuja. Glissandot, eli
liukuminen äänestä toiseen portaattomasti, ovat bluesissa aivan liian vähän
käytetty tehokeino, mutta Bobby illustroi tästä muutamia kauniita näytteitä.
Efektilaitteita – särkijää, wah wah-pedaalia ja vastaavia – ei juuri hyödynnetty.
Eikä niitä ikävöinytkään.

Radcliffin laulutekniikka hyödyntää solistille erittäin vaativaa kurkkuvibraa –
jälkikaiuntaa siis ei tarvitse kovin paljon lisätä miksausteknologian keinoin. Kun
tähän yhdistetään vielä näppärä falsettilaulu – hieman Bobby ”Blue” Blandin
tapaan, alkaa persoonallinen lauluilmaisu Chicago Westin tyyliin olla valmis. Ehkä
maestro Bobby hieman jo liioittelikin tekniikkaansa hitaalla bluesilla (Tears Falling
from My Heart), mutta parempi niin kuin piilotella osaamistaan. Shout-tyylin pitkät
vokaalit olivat kerrassaan verrattomia ja samalla oivallinen vastakohta tiuhalle
funkaavalle boogielle, kuten "Feel So Good" ilmensi.

Kitaravetoinen yhtye toimi erittäin hyvin. Hitaisiin, balladipohjaisiin numeroihin
(Heartbroken), olisivat sopineet urut lisämausteeksi. Tai sitten volyymia olisi
voinut pudottaa tuntuvasti ja kompata akustisella kitaralla näppäillen. Hyvin se
toki meni bluesmiesten Gibson Les Paulillakin. Soinnikas perussoundi, runsaasti
reverb-efektiä ja tarkka erottelu likeissä – siinä perusaineksia, jotka tehoavat.
Encorena kuultu Blandin "I Don’t Want No Woman" oli hervoton, ja yleisöä
hemmoteltiin vielä Freddie Kingin meininkiin soitetulla päätösjamilla.

Bobby Radcliff on tehnyt erinomaisia studiokeikkoja, viimeisin "Freaking Me Out!"
(2011). "Natural Ball" -albumin (2004) jykevää antia edustivat nyt muun muassa
Hound Dog Taylor -tribuutti "Dog House" ja Johnny Guitar Watsonin "A Real
Mother for Ya". Parhaaseen John Lee Hooker -henkeen paiskattu "I Wanna
Boogie" oli jo melkein liikaa.

Malmitalon jälkeen kiertue jatkui Tampereen Down Home Kivi -klubille. Radcliff ja
bändi soittivat Vaasan O'Malley'sissä. Helsingin Juttutuvassa vietettiin vielä
Ghetto Blues -klubia.

ANTTI SUVANTO

Bobby Radcliff ja yhtye. Helsinki, Malmitalo, keskiviikko 7.5.2014

Bobby Radcliff (kitara, laulu), Jonne Kulluvaara (kitara), Mikko Peltola (rummut),
Magnus Lanshammar (basso)

Miksaus Sami Juutinen

Linkit: Bobby Radcliff, Malmitalo

.

Jaa juttu profiilissasi: |