(Lähes) aina ajankohtainen Buddy Guy
 
Vaikka George ”Buddy” Guylla on ikää jo 76 vuotta, tai ehkä juuri siksi, on
hänen ympärillään tapahtunut viime aikoina paljon. On tullut
omaelämäkertakirjaa, klassikkolevyn uusintapainosta ja mittavaa
huomionosoitusta kulttuuripiireistä.
.
 
Buddyn omaelämäkerta ”When I Left
Home – My Story” ilmestyi viime
toukokuussa. Mukana on ollut
haamukirjoittaja (David Ritz), joka on
tehnyt ilmeisen onnistunutta jälkeä:
Buddy Guyn oma ääni kuuluu kirjassa
aitona ja elämänmakuisena. Buddy
juttelee lukijalle kirjoitusasuista ja
kieliopista viis veisaten.

”When I Left Home” on kaiken
kaikkiaan upeaa luettavaa. Tarinat ja
sattumukset ovat vuoroin hauskoja ja
vuoroin rajuja. Ja hyvin usein
koskettavia. Vaikka Buddy Guyn taival
ihmisenä ja muusikkona on ollut
kaikkea muuta kuin helppo, hän ei
sorru katkeruuteen vähimmässäkään
määrin. Hän hakee kaikesta
positiivista. Kaikessa
kuuluu kiitollisuus sekä rakkaus lähimmäisiä kohtaan. Hienoa, että mies
vielä näin varttuneella iälläkin uskaltaa ja osaa tilittää rajallisuuttaan – niin
ihmisenä kuin muusikkona.

Musiikin historiasta yksityiskohtaisesti kiinnostuneelle riittää herkkua. Miten
syntyi Buddy Guyn ensimmäinen ”tekijänoikeus”
Willie Dixonin
opastuksessa? Millaisella eväällä
Muddy Waters sai Chicagosta
kotiinpaluuta suunnitelleen nuoren Buddyn kääntämään päänsä? Mikä oli
Muddyn suosikkijoukkue baseballissa? Entä miten Buddy tapasi
John Lee
Hookerin
?

Aivan yhtä vangitsevaa luettavaa ovat kertomukset ”siviilihenkilöstä”. Buddyn
oma perhe on alati läsnä. Myös hänen aikansa yliopiston kampuksen
huoltomiehenä Baton Rougessa tai autonrassaajana Chicagossa tulevat
tosiksi.

Kiihkoa ja vimmaa

Buddyn ura koki vakavan aallonpohjan 70- ja 80-luvuilla. Chicagon
legendaarinen merkki Chess Records ei antanut miehen levyttää omana
itsenään, koska ilmaisu oli liian raju. Eihän moinen kohkaaminen olisi
myyvää. Pari levyä tehtiinkin underground-pohjalta: eurooppalaisten
nyrkkipajojen julkaisemat ”Live at the Checkerboard Lounge” ja ”Stone
Crazy!” ovat edelleen Buddy Guyn tuotannon parhaimmistoa.
”Stone Crazy!”, joka alun perin (1981)
julkaistiin Ranskassa, herätti
chicagolaisen Alligator Recordsin
huomion. Alligatorin ansiosta levy
pääsikin laajempaan levitykseen.
Viime lokakuussa Alligator juhlisti
mestariteosta julkaisemalla sen
uudelleen masteroituna ja nykymuodin
mukaisesti 180 gramman vinyylinä.

”Artistin kiihko ja vimma ovat
parhaimmillaan... villiä kitarointia ja
tulista laulua”, musiikkilehtiklassikko
The Rolling Stone arvioi ”Stone Crazy!” -albumia.

Jouluna Buddy Guy sai Yhdysvaltain kulttuurialan merkittävimmän
huomionosoituksen. Hän pokkasi The Kennedy Center Honors -palkinnon
komeissa seremonioissa Washington DC:ssä. Paikalla oli myös
Yhdysvaltain tunnetuin
bluesmies, presidentti Barack Obama.

Kennedy Centerin puheenjohtaja
David M. Rubenstein suitsutti Buddya.
”Hän on todellinen bluesin titaani. Hän on ollut valtava esikuva jokseenkin
jokaiselle, joka on viimeisen puolen vuosisadan aikana ottanut
sähkökitaran käteensä.”

Samassa tilaisuudessa Kennedy Center Honorsin saivat myös
Led
Zeppelin
, näyttelijä Dustin Hoffman, ballerina Natalia Makarova ja talk
show -legenda
David Letterman.

Buddyn uusin levy, omalla Chicagon-klubilla äänitetty ”Live at Legends”
ilmestyi joulun alla. Mies tekee parhaillaan bändeineen kattavaa
Yhdysvaltain-kiertuetta.

PASI TUOMINEN


Linkit:
Buddy Guy, Buddy Guy's Legends, Kennedy Center Honors
BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA
LEVYARVIO
25.2.2013
Legendan energinen livelevy
Buddy Guyn kiekolta ”Live at Legends”
löytyy tutun hysteeristä menoa. Tunnelmaa
toki rauhoitetaankin tarpeen tullen.

Chicago-bluesin elävä legenda soittaa
energisen keikan omalla klubillaan.
Buddy
Guyn
terävä ja persoonallinen kitaransoitto on
vaikuttavaa. Laulajana Guy on edelleen
ekspressiivinen tulkitsija. Taustabändi
ammentaa raskaalla kädellä, mutta tekniikka
on hallussa. Levyn kohokohtia ovat Buddy
Guyn pitkät soolot, joiden aikana taustabändi
heittäytyy verevään jamiin.
”Live at Legends” on taltiointi tammikuulta 2010. Konserttipaikka on Buddy Guy's
Legends -klubi Chicagossa. Klubin nimeä on tuskin vahingossa valittu, sillä se
kiteyttää samalla myös Buddy Guyn musiikillisen merkityksen.
B.B. Kingin ohella
Buddy Guy on harvoja bluesin eläviä, edelleen aktiivisesti keikkailevia legendoja.

Tiivis konserttitaltiointi sisältää seitsemän kappaletta, joista osa kasvaa potpurin
muodossa laajempaan mittaan. Levyltä löytyy materiaalia klassikoista Buddy
Guyn tuoreeseen tuotantoon. Kunnian Buddy Guyn käsissä saavat
Willie Dixonin
”I Just Want to Make Love to You” ja
Muddy Watersin ”Mannish Boy”.

Buddy Guy ei tyydy soittamaan pelkästään menneisyyden sävellyksiään, vaan
hän tekee edelleen hienoja ja elinvoimaisia kappaleita. Niistä esimerkkeinä ovat
vuonna 2008 ilmestyneeltä
”Skin Deep” -levyltä sen nimiraita sekä ”Best Damn
Fool”.

Levyn lopussa on kolme studioäänitettä: Buddy Guyn ja
Tom Hambridgen ”Polka
Dot Love”,
Delbert McClintonin ja Hambridgen ”Coming for You” sekä Muddy
Watersin ”Country Boy”.

Buddy Guy on karismaattinen ja intensiivinen esiintyjä. Livelevy on erittäin
tervetullut lisä artistin levytyksiin (joita voisi olla enemmänkin). 70- ja 80-luvut
olivat levytysten suhteen hiljaista aikaa. Vuonna 1991 ilmestyi ”Damn Right, I've
Got the Blues”, jonka jälkeen levyjä on ilmestynyt kohtalaisen tasaisesti.

”Live at Legends” -levyn taustajoukoista löytyy nimekkäitä soittajia ja musiikin
ammattilaisia. Sovittajana toimii Tom Hambridge, joka on tunnettu tekijä
nykybluesin rintamalla. Hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Delbert
McClintonin ja
Tommy Castron kanssa. Studionauhoituksissa koskettimia ja
Hammond B3:a soittaa
Reese Wynans, joka muistetaan Stevie Ray Vaughanin
pianistina. Pianisti
Marty Sammon löytyy myös monen bluesartistin bändistä.

Buddy Guy uuden ja vanhan ristitulessa

”Live at Legends” on mielenkiintoinen ja hieno livelevy, mutta ”A Man and the
Blues” -klassikon kaltaisten äänitteiden tasolle se ei yllä. Nykyaikainen
soundimaailma hieman hämmentää, kun vertaa ”Live at Legends” -levyä 60-luvun
tuotantoon. Buddy Guy on ikään kuin uuden ja vanhan välimaastossa. Hän itse
soittaa ja laulaa samoin kuin aina ennenkin, mutta taustabändi tuo Buddy Guyn
nykypäivään.

Välttämättä kaksi eri maailmaa eivät kohtaa aivan saumattomasti. ”Live at
Legends” -levyllä bändi soittaa ammattitaitoisesti. Tekniikka on soittajilla
hallussa. Kappaleet on sovitettu kovin täyteen, mikä on yleinen trendi
nykybluesissa. Ilmavuutta jää kaipaamaan; etenkin kun kyseessä on Buddy Guyn
kaltainen artisti, joka taitaa rytmityksen soitossa ja laulufraseerauksessa.

Buddy Guy itse loistaa levyllään. Kitaristilegendan Stratocaster-soundi on upea,
tunnistettava ja omaperäinen. Hän on energinen ja yllättävä. Laulussa on
voimakasta tunnetta ja tulkinnallisuutta.

Ensimmäinen kappale ”Best Damn Fool” lähtee metallilta kalskahtavan basson
voimin käyntiin.
Orlando Wright soittaa peukalotekniikalla oktaavikulkua
kromaattisesti ylöspäin. Bändi soittaa massiivisen intron, ja Buddy Guy aloittaa
terävän soittonsa. Kappaleen edetessä bändi siirtyy funkahtavaan soittoon.
Buddy innostuu laulattamaan yleisöä. Bändin jamittelu on loppua kohden varsin
tyylikästä, kun soittoon tulee taukojen kautta jännitettä.

”I Just Want to Make Love to You” alkaa raskaalla ryöpytyksellä. Bändi kuitenkin
hiljenee, ja vain basisti jatkaa soittoaan laulun taustalla. Näin soittoon tulee
toimiva suvantokohta. Jatkossa bändi soittaa kevyemmällä kädellä, ja pitkässä
jamijaksossa on livesoitto kohdillaan.

Tyylikkään gospelin kautta rauhalliseen päätökseen

”Skin Deep” on levyn kohokohta. Tunnelma kevenee kovasti. Hienovireinen
gospel eroaa levyn raskaammasta materiaalista. Bändi pysyy asiaankuuluvasti
taustalla, kun Buddy Guy laulaa ja tulkitsee balladin tunteella. Kappale soi
hienosti myös vuoden 2008 studiolevyllä, mutta liveversiossa improvisaatio
soitossa tekee siitä eläväisen ja vapautuneen.

”Damn Right, I've Got the Bluesissa” Guy eläytyy – laulu kirpoaa korkealle ja voi
kuulla, että tosi on kyseessä. Tunnelma on ärhäkkä. Fender Stratocaster soi
tiukasti. Esityksessä kuuluu Buddy Guyn hysteerinen laulutyyli, joka on kenties
hieman rauhoittunut vuosien saatossa.

”Boom Boom” alkaa svengaavasti. Intron jälkeen siirrytään Buddy Guyn
spiikkauksen mukaisesti kunnioittamaan hänen ”hyvää ystäväänsä
Eric
Claptonia
”: ”Boom Boom” muuttuu Creamin ”Strange Brew'ksi”.

Buddy jatkaa rokahtavalla linjalla.
Jimi Hendrixin ”Voodoo Chilen” riffi alkaa
tanakasti. Pian kappale muuttaa muotoaan, ja siitä tulee ”Sunshine of Your
Love”. Liukuma toiseen kappaleeseen on erittäin sujuva ja tyylikäs. Rockblues
taittuu luontevasti myös taustabändiltä.

Levyn päättävistä kolmesta studioraidasta kaksi ovat hitaita blueseja. Tunnelman
rauhoittaminen loppua kohden on hyvä ratkaisu. Toki taustajoukko riehaantuu 12
tahdin hitaammissakin esityksissä. Tunnelma on kuitenkin kokonaisuudessaan
hallittu. Erityisesti ”Country Boy” on tyylikäs ja maltillinen esitys.

L. RAUDAS


Buddy Guy: Live at Legends. Silvertone/RCA/Sony Music, 2012

Buddy Guy (laulu, kitara)

Rick Hall (kitara), Marty Sammon (kosketinsoittimet, taustalaulu), Orlando Wright
(basso), Tim Austin (rummut), Tom Hambridge (taustalaulu, rummut ja muut
lyömäsoittimet), Reese Wynans (Hammond B3 ja muut kosketinsoittimet), David
Grissom (kitara), Tommy MacDonald (basso), Michael Rhodes (basso)

The Memphis Horns: Jack Hale (pasuuna), Wayne Jackson (trumpetti), Tom
MacGinley (tenorisaksofoni)

Tuottaja: Tom Hambridge


Linkit:
Buddy Guy, Buddy Guy's Legends, Blind Raccoon
.
.

Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit
Kuunteluhuone
 |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
.

Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2013
.
Etusivulle
Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit  |  Kuunteluhuone  |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English