Blues-Finland.com - Cassandra Wilson - Konserttiarvio, April Jazz 2014

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

KONSERTTIARVIO

24.4.2014

Säteilevä Cassandra Wilson
April Jazzin avajaiskonsertti oli vaikuttava. Soulia, folkia, jazzia,
maailmanmusiikkia ja bluesia yhdistelevä Wilson esitti Finlandia-talolla
kenties kevään parhaan laulusolistisuorituksen.

Aikamme ihailluimpiin vokalisteihin kuuluva Cassandra Wilson oli yhtyeineen
tämänvuotisen April Jazzin avausakti Helsingissä, Finlandia-talolla tiistaina 22.
huhtikuuta. Yli 20 vuoden odotus palkittiin ruhtinaallisesti.

Mississipin pieni suuri nainen oli hehkuvassa kunnossa, kannustaen
elinvoimaisesti ryhmänsä hienoihin, ajoin suorastaan briljantteihin suorituksiin.
Kvintetin sytyttävä lämmittelyosio vedettiin instrumentaalisena. Sitten Kuningatar
Cassandra otti lavan haltuunsa vähäeleisesti, kuin muina naisina –
ylhäissäätyiset ihmiset toimivat niin.

Olipa se ilta! Cassandra Wilsonilla on hyvin omaleimainen laulutyyli. Hän kombinoi
muun muassa soulia, folkia, jazzfraseerausta, maailmanmusiikkia ja bluesia.
Raukean vaivattomasti ja toisinaan lähes verkkaisesti kulkeva laulutempo säilytti
kestävästi voimaperäisen täyteytensä. Hänellä on jännittävä lauluääni: pehmeä,
naiseksi matalasointinen, lämmin ja oudosti ”savuinen”.

Savun aistimus on vähän kuin nauttisi hyvää, 12 vuotta valmisteilla ollut viskiä.
Toisaalta hän saa käheään kuiskaukseenkin intensiteettiä. Sen esimerkiksi
sympaattinen balladi ”Skylark” todisti.

You don't know what love is,
Until you learn the meaning of the blues.
Until you've lost a love you had to lose,
You don't know what love is.

Kun lady Cassandra laulaa bluesia noin, miesten on parasta kuunnella. Ja
kuunneltiin hartaasti. Haikean bluesballadin raffinoitunut, akustinen kitaraintro
vei välittömästi oikeisiin tunnelmiin.

Todella suggestiivisia hetkiä koettiin; voisi sanoa illan olleen ilmeikäs
poikkileikkaus tuotteliaan ja monivivahteisen artistin karriääristä. Useasti
Grammy-palkittu tähti on saanut jazzpiirien arvostuksen. Hänet on valittu
jazzlehti DownBeatin kriitikkoäänestyksissä vuodesta 1996 lähtien parhaaksi
naissolistiksi jo 17 kertaa.

Amerikan parhaaksi laulajaksi nimeämistä ei tarvitse ihmetellä. Mutta kuinka
paljon lady Cassandra sitten on jazzvokalisti perinteisessä merkityksessä? Sen
arviointi jääköön musiikintutkijoille. Repertoaarissa on paljon poppia, ja se kulkee
yleensä tasajakoisissa tahtilajeissa – toisaalta niin originellisti sovitettuna, että
sekin on silkkaa jazzia.

Kyllä 4/4-tahdissakin voi soittaa hyvää jazzia. ”Oikeilla” jazzmiehillä pitäisi vain
aina olla niitä ”viitosia ja seiskoja”. Lady Cassandra fraseeraa bluespohjalta
upeasti ja ylittää tahtiviivoja omin ehdoin ja täsmälleen oikealla tavalla. ”Sings
Ballads” -albumi todisti vahvan jazztaidon, mutta Cassandran vahvuus tuntuu
silti edelleen olevan rytmibluesista lähtevä, juureva ja sininen soul-soundi.

Luonteikas yhtye

Cassandran yhtye oli kvintetti, mutta soundivariaatio oli uskomattoman laajaa.
Jopa Jim Webbin "Wichita Lineman" soi häkellyttävän koskettavana, levollisessa
ja hitaassa tempossa.
.

And I need you more than want you,
And I want you for all time
And the Wichita lineman is still on the line.

Outoa kyllä, kokeneella solistilla oli hienoisia vaikeuksia saada kertosäkeen
viimeinen, ylöspäin nouseva sana ja sointulopuke soimaan puhtaasti ja
pitkäkestoisesti – mutta tämä on ehkä enemmin tulkintakysymys.

Gregoire Maret on varsinainen huuliharppumestari. Hän on soittanut muun
muassa Webbin joukoissa. Maret suosii kromaattisia harppuja, jotka ovat
soittimina paljon melodisempia kuin blues- ja folkväen suosimat, yhden soinnun
Hohner-harput. Nuottien ”taivuttelu”, bluesin peruselementti, ei ole enää oikein
relevanttia kromaattisella pelillä, koska soittimella saa läpän avulla ylennetyt ja
alennetut intervallit, ja näin riitasointujen riski kasvaa. Erityyppisen rakenteen ja
soinnin ansiosta ”sinisten nuottien” taivuttelu ei sitä paitsi kuulostakaan
kromaattisella pelillä kovin hyvältä.

Nyt harppu soi ajoin kuin ranskalainen musette-harmonikka: sävelmällisesti,
keveästi ja välillä melkein painottoman tuntuisesti – Maret lienee kuunnellut
maestro Toots Thielemansia tarkasti. Toisaalta single note -soitolla on
ansionsakin. Bluesharpun soittajat siirtyvät joskus niin surutta soittamaan
äänissä, erityisesti terssissä, ja palaavat pokkana perusmelodiaan, että se on
usein lähes kiusallista. Harmoniasoitto olisi mahdollista kromaattisellakin, mutta
sitä ei toisaalta tarvita. Maret kuljetti tarkasti ja tyylitajuisesti yksiäänisiä
melodioitaan.

Melodisesti etevä pianisti Jon Cowherd otti harmoniat hienosti talteen myös
urkuharmonilla. Lonnie Plaxicon kontrabassossa oli hyvin miellyttävä soundi, ja
polveilevat skaalat toivat eloa myös pop-biiseihin. Lady Cassandra innostui
itsekin jammailemaan Brandon Rossin kanssa sähkökitaralla sähäkällä,
funkaavalla bluesilla, jossa Ross vaihtoi näppäilyn plektrasoittoon ja teki pieniä
ihmeitä. Rossin tapa kompata oli myös jotakin, josta blueskitaristien soisi
omaksuvan oppia; ei junnaavia asemasointusoittoja, vaan asteittain ylöspäin
moduloivia sointuprogressioita, jotka tukivat laulua viehättävästi.

Rumpali John Davis eli tiiviisti soul-ladyn tunnelmissa esittäen mitä parhainta
time-tajua. Lyöntitekniikka vaihteli taajaan: esimerkiksi 6/8-tahdin bluesin hän
saattoi lyödä niin, että yleensä painotetulta kakkostahdilta hän siirsikin
virvelinlyönnit etulyönnin trioliksi – valtava svengipakkaus tämä mies! Rumpujen
pehmeä ja soinnikas viritys miellytti korvaa ja hohdokas peltiarsenaali oli
laatutavaraa. Hillitön rumpusoolo oli intensiteetiltään vaikuttavimpia aikoihin.

The Monkees -yhtyeen ”Last Train to
Clarksville” on lady Cassandran
bravuurinumeroita, ja hymyilyttävän hauska
versio kulki kuin mieletön. Vokalisti lunasti
myös jazzodotuksia vaikuttavalla scat-
soololla ja dialogilla harpun kanssa.
Encorena kuultiin vielä Neil Youngin
”Harvest Moon”, jossa kontrabasson jousi
soi kauniisti. Keinuvat elosävelet huipensivat
illan jalopiirteisesti.

Jos jotakin kaipaamaan jäi, niin Cassandran
maailmanmusiikkitunnelmaia – sellaisia kuin
”Olomuroro” tähden vastustamattomasti
hiljentävältä ”Another Country” -albumilta.
Tai ”The Band Goes Africa” -fiiliksiä, kuten
”The Weight” tähden kujeilevalta pop-
albumilta. ”Time After Time” sytytti
allekirjoittaneen aikoinaan lopullisesti lady
Cassandran musiikille – vaikka biisi nyt jäi
kuulematta, muuta hyvää oli yltäkylläisesti.
Miksaus toimi varsin hyvin, mutta yhden
laulajan konsertissa laulua voisi kukaties
nostaa hieman kuuluvammin etualalle.
Finlandia-talo konserttipaikkana oli hieman
outo valinta, joskin espoolaisfestarin
etabloituminen pääkaupunkiin on myönteistä.

Valikoiden konsertoiva Cassandra
Wilson on amerikkalainen laulaja,
lauluntekijä, musiikintuottaja ja sovittaja,
jonka tuotanto on mittava ja hyvin
monipuolinen.

Mutta kevään vokalistivieras – niin, se oli siinä! Voi vain pahoitella, jos se tuli
missattua. ”Antoher Country” -albumi tuo vuorenvarmasti balsamia haavoille.

ANTTI SUVANTO

Cassandra Wilson. April Jazz 2014, avajaiskonsertti tiistaina 22.4. Helsinki,
Finlandia-talo

Cassandra Wilson (laulu), John Davis (rummut), Jon Cowherd (piano), Lonnie
Plaxico (basso), Brandon Ross (kitara), Gregoire Maret (huuliharppu)

Linkit: Cassandra Wilson, April Jazz

.

Jaa juttu profiilissasi: |