Blues-Finland.com - Cedric Burnside Project, Eddie Cotton ja D'Mar & Gill

LEVYKATSAUS

13.1.2016
Mississipin blues elää
vahvaa vaihetta
Cedric Burnside Project, Eddie Cotton ja
D'Mar & Gill antavat vahvat näytöt
viimeisimmillä albumeillaan. Artistit
osuvat komeasti maalitauluun, kaikki
omalla tavallaan.

Bluesin kotiseutujen musiikki tuntuu olevan
rajummassa lyönnissä kuin kertaakaan tällä
vuosituhannella. Vahvana näyttönä tästä on
Mississipin artisteilta ja bändeiltä lyhyellä
aikavälillä ilmestynyt levykolmikko.

Varteenotettavin ehdokas Mississipin bluesin
kruununperilliseksi on Cedric Burnside,
jonka Cedric Burnside Project saavutti
uusimmalla teoksellaan "Descendants of Hill
Country" peräti Grammy-ehdokkuuden.
Cedriciä – rumpali Calvin Jacksonin poikaa
ja R.L. Burnsiden pojanpoikaa – on tässäkin
julkaisussa hehkutettu jo vuosia, eikä
turhaan.

Eddie Cotton esiintyi Puistobluesin
pääkonsertissa vajaat kuusi vuotta sitten
kylkiäisen roolissa. Vuoden 2014 kiekko
"Here I Come" nytkäytti hänen uraansa
merkittävästi eteenpäin. Uusin tuotos "One
at a Time" tekee vähintäänkin saman.

Duo D'Mar & Gill operoi ovelasti tutkan
alapuolella. Ensimmäinen yhteislevy "Real
Good Friend" (2011) oli merkkiteos, mutta
suurta kansanliikettä se ei saanut aikaan.
Miltei ainutlaatuista hybridimaailmaa jälleen
edustava "Take It Like That" toimii odotukset
lunastavana jatko-osana.

Kolmenlaisia tunnelmia

Jokainen tarkastelussa oleva levy kykenee vaivatta luomaan omanlaisensa
fiiliksen. Burnsiden joukot takovat rankkaan juke joint -tapaan, kun taas Eddie
Cotton musisoi salonkikelpoisemmin, ei silti liian siististi. D'Mar & Gill (Derrick L.
Martin ja Chris Gill) sijoittuu välimaastoon vetävän rennolla otteellaan.

Kaikki ovat ihan oikeita artisteja: sen todistaa materiaalin omavaraisuus ja
mielenkiintoisuus. Cotton on tehnyt kaikki biisinsä, Chris Gill suurimman osan.
Oma matsku näyttelee pääroolia myös Cedric Burnside Projectin levyllä. Covereita
on vain mausteeksi.

Vaikka koko levykolmikko on valioluokkaa, määrä ei korvaa laatua. Kolmentoista
ja neljäntoista biisin kokonaisuudet ovat väistämättä liian pitkiä; eniten
paisumisesta kärsii Cedric Burnside Project, jolla tyylikirjo on suppein. Albumin
fiksu karsiminen kymmeneen raitaan olisi vain ja ainoastaan nostanut tuotoksen
arvoa.

Burnsiden levy ansaitsee todellakin nimensä (descendant = jälkeläinen). Cedricin
soittokavereina touhuavat Little John Ayersin poika Trenton Ayers (Projectin
toinen varsinainen jäsen) sekä setämies Garry Burnside. Asiaan perehtyneet
hoksaavat viimeistään nyt, että homman nimi on Hill Country Blues,
Pohjois-Mississipin mäkiseudun musiikki.

Cedric Burnside Projectin ydin on Cedricin järkyttävän groovaava yhdistelmä
rumpalin- ja vokalistintyötä. Se pelaa täydellisesti yhteen Ayersin sopivan
kulmikkaiden kitaralinjojen kanssa. Keikkatilanteessa kahden miehen iskuryhmä
toimii: kun hurjan hypnoottiseen menoon vaan uskaltaa sukeltaa sisään, se on
menoa.

Levyllä on triotunnelmaakin Garry Burnsiden astuessa mukaan. Kolmikko
vaihtelee laulu-, kitara- ja bassovastuita tarpeen ja tunnelman mukaan.

Burnside ja Ayers soittivat WNCW:n studiolla Pohjois-Carolinassa viime vuonna.

D'Mar on tämän tarinan toinen rumpusankari. Hän fuusioi niin ilmaisussaan kuin
välineissään. Hänen rumpusatsissaan conga-rummut ovat korvanneet virvelin ja
tom-tomit. Synkopoidut rytmit ja neworleansilainen second line -henki pakottavat
miettimään, mitä patterin takana oikein hommaillaan. Gillin biisit ovat suhteellisen
yllätyksettömiä sinällään, mutta D'Marin metkut tekevät niistä erityisiä.

Chris Gill kitaroi värikkäästi ja laulaa hyvin. Lisa Andersen tuo tervetullutta
naisen kosketusta (kansitekstien mukaan "taustaihanuutta"), ja hänen ääntään
olisi voinut käyttää enemmän. Kirjavuutta kokonaisuuteen Gill on hakenut
leppeällä, jokseenkin Piedmont-tyylisellä balladilla "You Never Know", tyylikkään
vanhanaikaisella keinahtelulla "Three Way Inn", Dr John -lainalta kuulostavalla
kappaleella "Must Be Love" ja karibialaistunnelmaisella nimibiisillä "Take It Like
That".

Vierailevista muusikoista maininnan arvoisia ovat tuttu norjalaiskitaristi Kid
Andersen, pianisti Bob Welch, saksofonisti Frankie Ramos ja keväällä Suomeen
saapuva huuliharpisti Aki Kumar.

Perusbluesista fuusioon

Eddie Cottonin uutuudella "One at a Time" huomio kiinnittyy rikkaaseen
biisimateriaaliin. On paljon hyvää soittamista, isoakin orkestraatiota ja ideaa
sanoituksissa. Mehevää bluesjuhlaa odottavan tarpeet varmasti täyttyvät. Siitä
on vakuuttunut myös Cotton, joka uskaltautuu nimibiisillä ilmoittamaan, että "If I
could I would change my name from Cotton to Mister Satisfaction Guaranteed"!

Hitailla tunnelmablueseilla laulaja-kitaristi Cotton yhtyeineen iskee suoraan
pääsuoneen. Verevyyttä uhkuvat kappaleet "Fair Weather Lover", mahtavalla
stop-time-välikkeellä kuorrutettu "Better Deal" ja levyn päättävä "War Is Over".

Varsinaiset bluesit (mainittujen lisäksi Filling Me with Pleasure, Hard Race, My
Money, Race to the Dollar) ovat Cottonin leipälaji. Ajatusta löytyy rutkasti myös
soulin (Dead End Street, Ego at Your Door) ja fuusiohenkisen funkin (Catch I
Wanted) suuntaan. Jos kuulija epäili Cottonia totisuudesta, aatokset räjäytetään
taivaan tuuliin kepeällä hassuttelulla "Je Ne Sais Quoi" ja
huudatuksella/laulatuksella "Mississippi", jolla yleisöä temmataan mukaan
hoilaamalla bluesin kotiosavaltion nimeä kirjain kirjaimelta.

Eddie Cottonissa voi nähdä uuden sukupolven B.B. Kingin tai Robert Crayn.
Kunhan mies ei ota odotuksia liian todesta ja uskaltaa jatkaa omalla linjallaan,
häneltä nähdään ja kuullaan vielä paljon hyvää.

Eddie Cotton ja Cedric Burnside ovat samalla bluesin pyhällä asialla, mutta
heidän tapansa toteuttaa kutsumusta ovat aivan erilaiset. Cotton hakee
alituiseen uusia tyylejä ilmaista ajatuksiaan, Burnside joukkioineen taas hakkaa
samalla työkalulla itsensä läpi harmaan kiven. Ei ihme, että esimerkiksi punkkarit
ovat viehtyneet Hill Country Bluesin maaniseen, jopa kiduttavaan monotoniaan.

Huumaava biitti ja riffi kuin loitsu – siinä resepti mäkiseudun klassikolle.
"Descendants of Hill Country" -levyllä parhaat hypnoosit saa kipaleelta "Don't
Shoot the Dice". "Front Porch" ottaa vähän iisimmin, ja leimaa sille lyö melkein
falsettiin kohoava köörilaulu. Ja toki akustinenkin kitara Hill Countryyn kuuluu:
Cedric heittää keitokseen akustiset soololuennat kappaleista "You Just Wait and
See", "Skinny Woman" ja "Love Her 'Til I Die".

Red's – yksi Mississipin rajummista juke jointeista – sijaitsee Clarksdalessa.

Kolmikosta Cedric Burnside Project, D'Mar & Gill ja Eddie Cotton ensin mainitulla
on selvästi parhaat näkymät. Laaja vetoavuus on avain menestykseen: nuoren
porukan musiikista on helppo vetää yhdysviiva vaikka rapiin tai hip-hopiin. Näin
bluesin voi löytää myös yleisönosa, joka kokee genren tylsäksi ja/tai
vanhanaikaiseksi. D'Mar & Gillin salaisuus piilee niin hienovaraisissa hyveissä,
että massayleisöistä on turha haaveilla – isomman nimen siivellä heidät
saatetaan toki nähdä joskus Euroopassakin. Se isompi nimi voi olla vaikka Eddie
Cotton. Viimeistään "One at a Time" varmistaa, että hän on artisti, joka
kannattaa tuottaa esiintymään pidemmänkin matkan päähän.

Mississipin tuotanto ei ole bluesin elinehto, mutta sen olemassaolo ja
kehittyminen takaavat taiteenalalle ainutlaatuista väriä – mississipiläisyys on
bluesille vähän sama kuin kreikkalaisuus filosofialle, kentuckyläisyys viskille tai
kanadalaisuus jääkiekolle. Ilmankin ehkä selvitään, mutta jotain olennaista jää
puuttumaan.

PASI TUOMINEN

Cedric Burnside Project: Descendants of Hill Country
Cedric Burnside Project/CD Baby, 2015

D'Mar & Gill: Take It Like That. Airtight Records, 2015

Eddie Cotton: One at a Time. DeChamp Records, 2015

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA