LEVYKATSAUS
|
13.1.2016 Mississipin blues elää vahvaa vaihetta Cedric Burnside Project, Eddie Cotton ja D'Mar & Gill antavat vahvat näytöt viimeisimmillä albumeillaan. Artistit osuvat komeasti maalitauluun, kaikki omalla tavallaan.
Bluesin kotiseutujen musiikki tuntuu olevan rajummassa lyönnissä kuin kertaakaan tällä vuosituhannella. Vahvana näyttönä tästä on Mississipin artisteilta ja bändeiltä lyhyellä aikavälillä ilmestynyt levykolmikko.
Varteenotettavin ehdokas Mississipin bluesin kruununperilliseksi on Cedric Burnside, jonka Cedric Burnside Project saavutti uusimmalla teoksellaan "Descendants of Hill Country" peräti Grammy-ehdokkuuden. Cedriciä – rumpali Calvin Jacksonin poikaa ja R.L. Burnsiden pojanpoikaa – on tässäkin julkaisussa hehkutettu jo vuosia, eikä turhaan.
Eddie Cotton esiintyi Puistobluesin pääkonsertissa vajaat kuusi vuotta sitten kylkiäisen roolissa. Vuoden 2014 kiekko "Here I Come" nytkäytti hänen uraansa merkittävästi eteenpäin. Uusin tuotos "One at a Time" tekee vähintäänkin saman.
Duo D'Mar & Gill operoi ovelasti tutkan alapuolella. Ensimmäinen yhteislevy "Real Good Friend" (2011) oli merkkiteos, mutta suurta kansanliikettä se ei saanut aikaan. Miltei ainutlaatuista hybridimaailmaa jälleen edustava "Take It Like That" toimii odotukset lunastavana jatko-osana.
|
|
Kolmenlaisia tunnelmia
Jokainen tarkastelussa oleva levy kykenee vaivatta luomaan omanlaisensa fiiliksen. Burnsiden joukot takovat rankkaan juke joint -tapaan, kun taas Eddie Cotton musisoi salonkikelpoisemmin, ei silti liian siististi. D'Mar & Gill (Derrick L. Martin ja Chris Gill) sijoittuu välimaastoon vetävän rennolla otteellaan.
Kaikki ovat ihan oikeita artisteja: sen todistaa materiaalin omavaraisuus ja mielenkiintoisuus. Cotton on tehnyt kaikki biisinsä, Chris Gill suurimman osan. Oma matsku näyttelee pääroolia myös Cedric Burnside Projectin levyllä. Covereita on vain mausteeksi.
Vaikka koko levykolmikko on valioluokkaa, määrä ei korvaa laatua. Kolmentoista ja neljäntoista biisin kokonaisuudet ovat väistämättä liian pitkiä; eniten paisumisesta kärsii Cedric Burnside Project, jolla tyylikirjo on suppein. Albumin fiksu karsiminen kymmeneen raitaan olisi vain ja ainoastaan nostanut tuotoksen arvoa.
Burnsiden levy ansaitsee todellakin nimensä (descendant = jälkeläinen). Cedricin soittokavereina touhuavat Little John Ayersin poika Trenton Ayers (Projectin toinen varsinainen jäsen) sekä setämies Garry Burnside. Asiaan perehtyneet hoksaavat viimeistään nyt, että homman nimi on Hill Country Blues, Pohjois-Mississipin mäkiseudun musiikki.
|
|
Cedric Burnside Projectin ydin on Cedricin järkyttävän groovaava yhdistelmä rumpalin- ja vokalistintyötä. Se pelaa täydellisesti yhteen Ayersin sopivan kulmikkaiden kitaralinjojen kanssa. Keikkatilanteessa kahden miehen iskuryhmä toimii: kun hurjan hypnoottiseen menoon vaan uskaltaa sukeltaa sisään, se on menoa.
Levyllä on triotunnelmaakin Garry Burnsiden astuessa mukaan. Kolmikko vaihtelee laulu-, kitara- ja bassovastuita tarpeen ja tunnelman mukaan.
|
|
Burnside ja Ayers soittivat WNCW:n studiolla Pohjois-Carolinassa viime vuonna.
|
D'Mar on tämän tarinan toinen rumpusankari. Hän fuusioi niin ilmaisussaan kuin välineissään. Hänen rumpusatsissaan conga-rummut ovat korvanneet virvelin ja tom-tomit. Synkopoidut rytmit ja neworleansilainen second line -henki pakottavat miettimään, mitä patterin takana oikein hommaillaan. Gillin biisit ovat suhteellisen yllätyksettömiä sinällään, mutta D'Marin metkut tekevät niistä erityisiä.
Chris Gill kitaroi värikkäästi ja laulaa hyvin. Lisa Andersen tuo tervetullutta naisen kosketusta (kansitekstien mukaan "taustaihanuutta"), ja hänen ääntään olisi voinut käyttää enemmän. Kirjavuutta kokonaisuuteen Gill on hakenut leppeällä, jokseenkin Piedmont-tyylisellä balladilla "You Never Know", tyylikkään vanhanaikaisella keinahtelulla "Three Way Inn", Dr John -lainalta kuulostavalla kappaleella "Must Be Love" ja karibialaistunnelmaisella nimibiisillä "Take It Like That".
Vierailevista muusikoista maininnan arvoisia ovat tuttu norjalaiskitaristi Kid Andersen, pianisti Bob Welch, saksofonisti Frankie Ramos ja keväällä Suomeen saapuva huuliharpisti Aki Kumar.
Perusbluesista fuusioon
Eddie Cottonin uutuudella "One at a Time" huomio kiinnittyy rikkaaseen biisimateriaaliin. On paljon hyvää soittamista, isoakin orkestraatiota ja ideaa sanoituksissa. Mehevää bluesjuhlaa odottavan tarpeet varmasti täyttyvät. Siitä on vakuuttunut myös Cotton, joka uskaltautuu nimibiisillä ilmoittamaan, että "If I could I would change my name from Cotton to Mister Satisfaction Guaranteed"!
Hitailla tunnelmablueseilla laulaja-kitaristi Cotton yhtyeineen iskee suoraan pääsuoneen. Verevyyttä uhkuvat kappaleet "Fair Weather Lover", mahtavalla stop-time-välikkeellä kuorrutettu "Better Deal" ja levyn päättävä "War Is Over".
Varsinaiset bluesit (mainittujen lisäksi Filling Me with Pleasure, Hard Race, My Money, Race to the Dollar) ovat Cottonin leipälaji. Ajatusta löytyy rutkasti myös soulin (Dead End Street, Ego at Your Door) ja fuusiohenkisen funkin (Catch I Wanted) suuntaan. Jos kuulija epäili Cottonia totisuudesta, aatokset räjäytetään taivaan tuuliin kepeällä hassuttelulla "Je Ne Sais Quoi" ja huudatuksella/laulatuksella "Mississippi", jolla yleisöä temmataan mukaan hoilaamalla bluesin kotiosavaltion nimeä kirjain kirjaimelta.
Eddie Cottonissa voi nähdä uuden sukupolven B.B. Kingin tai Robert Crayn. Kunhan mies ei ota odotuksia liian todesta ja uskaltaa jatkaa omalla linjallaan, häneltä nähdään ja kuullaan vielä paljon hyvää.
Eddie Cotton ja Cedric Burnside ovat samalla bluesin pyhällä asialla, mutta heidän tapansa toteuttaa kutsumusta ovat aivan erilaiset. Cotton hakee alituiseen uusia tyylejä ilmaista ajatuksiaan, Burnside joukkioineen taas hakkaa samalla työkalulla itsensä läpi harmaan kiven. Ei ihme, että esimerkiksi punkkarit ovat viehtyneet Hill Country Bluesin maaniseen, jopa kiduttavaan monotoniaan.
Huumaava biitti ja riffi kuin loitsu – siinä resepti mäkiseudun klassikolle. "Descendants of Hill Country" -levyllä parhaat hypnoosit saa kipaleelta "Don't Shoot the Dice". "Front Porch" ottaa vähän iisimmin, ja leimaa sille lyö melkein falsettiin kohoava köörilaulu. Ja toki akustinenkin kitara Hill Countryyn kuuluu: Cedric heittää keitokseen akustiset soololuennat kappaleista "You Just Wait and See", "Skinny Woman" ja "Love Her 'Til I Die".
|
|
Red's – yksi Mississipin rajummista juke jointeista – sijaitsee Clarksdalessa.
|
Kolmikosta Cedric Burnside Project, D'Mar & Gill ja Eddie Cotton ensin mainitulla on selvästi parhaat näkymät. Laaja vetoavuus on avain menestykseen: nuoren porukan musiikista on helppo vetää yhdysviiva vaikka rapiin tai hip-hopiin. Näin bluesin voi löytää myös yleisönosa, joka kokee genren tylsäksi ja/tai vanhanaikaiseksi. D'Mar & Gillin salaisuus piilee niin hienovaraisissa hyveissä, että massayleisöistä on turha haaveilla – isomman nimen siivellä heidät saatetaan toki nähdä joskus Euroopassakin. Se isompi nimi voi olla vaikka Eddie Cotton. Viimeistään "One at a Time" varmistaa, että hän on artisti, joka kannattaa tuottaa esiintymään pidemmänkin matkan päähän.
Mississipin tuotanto ei ole bluesin elinehto, mutta sen olemassaolo ja kehittyminen takaavat taiteenalalle ainutlaatuista väriä – mississipiläisyys on bluesille vähän sama kuin kreikkalaisuus filosofialle, kentuckyläisyys viskille tai kanadalaisuus jääkiekolle. Ilmankin ehkä selvitään, mutta jotain olennaista jää puuttumaan.
PASI TUOMINEN
Cedric Burnside Project: Descendants of Hill Country Cedric Burnside Project/CD Baby, 2015
D'Mar & Gill: Take It Like That. Airtight Records, 2015
Eddie Cotton: One at a Time. DeChamp Records, 2015
|
|
|
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English .
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com © Blues-Finland.com 2006-2016 .
|
|