Sapelitanssia odotellessa
Dave Edmunds isännöi rennosti rokkaavaa iltapuhdetta pääsiäissunnuntaina
Tampereen Klubilla. Suosittua brittikitaristia säesti nelikko ruotsalaisia
muusikoita.
Dave Edmunds käväisi pääsiäisenä Suomessa kolmella keikalla ja näytti olevansa
kovassa iskussa. Seitsemänkympin rajapyykin lähestyminen on luonnollisesti
sävyttänyt hieman ilmaisua. Se ei ole silti vienyt tenhoa laulusta, eikä etenkään
soitosta. Fender Telecaster taipuu hänen käsissään moneen tunnelmaan.
Tampereen Tullikamarin Klubin Dave Edmunds Band täytti ääriään myöten
pääsiäissunnuntaina. Yleisön joukossa polttavin ennakkopohdinnan aihe tuntui
olevan, mahtaako hän soittaa ”Sabre Dancea” enää nykyään. Arvuuttelu nousi
esiin useammankin pöytäkunnan keskusteluissa.
Iltakymmeneltä Dave Edmunds kapusi bändeineen lavalle ja rykäisi turhia
aikailematta rokettirollit käyntiin. Heti startissa päästiin mukavasti vauhtiin, kun
Bruce Springsteenin kirjoittaman "From Small Thingsin" perään tuli Fats
Dominon takuuvarma meiningin nostattaja "I'm In Love Again".
Klassikoiden varaan rakennetussa setissä kuultiin Edmundsin tutuiksi tekemistä
hiteistä "You Ain't Nothin' But Fine", "I Hear You Knockin'" ja virallisen osuuden
päättänyt, Nick Lowen kirjoittama "I Knew The Bride When She Used To Rock
And Roll". Niiden lisäksi iltaan mahtui useampikin Chuck Berryn laulukirjasta
valikoitu makupala (Don't Lie To Me, Little Queenie, Carol), Little Richardin
yltiötunteikas "I Can't Belive You Wanna Leave" sekä Lazy Lesterin ”Sugar
Coated Love”. Rankkana 'countrybillynä' tarjoiltu "Lover Not A Fighter" yllätti
Edmundsin itsensäkin rivakkuudellaan. ”Bring It On Home To Me” tarjosi
puolestaan hempeämpiä sävyjä iltaan.
Dave Edmunds Bandina soittanut ruotsalaiskvartetti hoiti hommansa pääosin
tyylillä. Ingemar Dunkerin rummut svengasivat jämäkästi, mutta turhia
kolaamatta. Tommy Cassemarin peukaloima sähköbasso toi soinnillaan mieleen
huomattavasti isomman veljensä. Pianisti Calle Brickmanin piano kuljetti piisejä
letkeästi ja hoiti kohdalle osuneet soolotkin mallikkaasti. Brickmanin
näytönpaikaksi oli settiin sisällytetty myös yksi pianovetoinen instrumentaali.
Bändin nokkamiehen, saksofonisti-kitaristi-laulaja Mikael Finellin osuus jätti
hieman toivomisen varaa. Kun hän soitti fonia ja lauloi, kaikki oli ok. Soitto rullasi
ja kokonaisuus oli balanssissa. Välillä hän tarttui kuitenkin sähkökitaraan ja peitti
aivan liian lujaa huutaneella, kulmikkaasti rokkaavalla komppauksellaan
Edmundsin alleen. Miksaaja ei voinut asialle mitään, koska vahvistin oli lavalla niin
turkasen kovalla, että komppikitara tuskin tuli talon kovaäänisistä lainkaan. Asian
harmillisuutta lisää se, ettei bändissä ollut edes tarvetta toiselle kitaralle.
Piisit rokkasivat todella hyvin Finellin soittaessa fonia. Kun rock & roll kulkee
omillaan, on rokkausta täysin tarpeetonta lähteä erikseen alleviivaamaan. Sillä
saavutetaan harvoin mitään etua. Sen sijaan kokonaisuuden kannalta tuikitärkeä
rollaus saatetaan helposti polkea jalkoihin. Tällöin musiikista tulee paljon
iskevämpää, mutta samalla tylsempää.
Noin tunnin mittaisen virallisen osuuden jälkeen bändi soitti ylimääräisinä
numeroina ”Johnny B Gooden” ja ”Sabre Dancen”. Monien odottama
instrumentaali irtosi Edmundsilta kepeästi ja vaivattoman oloisesti; eiköhän se
jatkossakin hänen repertoaarissaan pysy.
Encoren jälkeen yleisö jatkoi vielä hyvän tovin raivoisaa taputtamista. Siitä ei
kuitenkaan seurannut kipeytyneitä käsiä kummempaa. Orkesterin
ruotsalaisjäsenet palasivat ennen pitkää kyllä takaisin, tosin vain roudaamaan.
Vaikka Dave Edmundsin tutumpaa tuotantoa olisi mieluusti kuunnellut illan aikana
enemmänkin, toki tämä kelpasi. Meininki oli kohdallaan ja rennosti rokkaava
iltapuhde kruunasi useammankin ihmisen pääsiäissunnuntain. Komppikitaran
äänenpaineen ryöstäytymisen lisäksi illasta onkin hankala löytää muuta
purnaamisen aihetta.
MARKO AHO, teksti ja kuvat
Kirjoittaja lähettää kiitokset Jyrki Kalliolle avusta jutunteossa.
Linkit: Dave Edmunds, Klubi, Nem Agency
.
|
