Blues-Finland.com - Lamppu Laamanen: Dave Lindholm

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

KIRJA-ARVIO - YHTEISTYÖSSÄ JAZZRYTMIT

3.11.2015
Tarttuvaa tarinaa musiikin
viideltä vuosikymmeneltä
Lamppu Laamasen kirja "Dave Lindholm –
tietenkin" tarjoaa Dave-asiaa isolla
kauhalla. Materiaalia olisi todennäköisesti
useampaankin jatko-osaan.

Suomalaisen musiikin hiljainen vaikuttaja ja
kansansuosikki tahtomattaan, Dave
”Isokynä” Lindholm, (Ralf Henrik Lindholm,
63) on ammattipiireissä yksi arvostetuimpia
kitaristejamme ja persoonallisimpia
lauluntekijöitä. Vuonna 1971 Ferris-
yhtyeessä alkanut julkinen muusikon taival on
ollut hyvin tuottelias: kuusikymmentä albumia
suomen- ja englanninkielistä musiikkia ja
niiden ohella mitä erilaisimpia – ja usein
sangen erikoisia – projekteja kuuluu asiaan.
Ari ”Lamppu” Laamasen tuore kirja "Dave
Lindholm – tietenkin" valottaa Lindholmia
henkilönä ja julkituo joitakin artistin
vähemmän tunnettuja tendenssejä ja
pyrkimyksiä.

Rytmimusiikin ystäville Daven moninaiset musiikki- ja näyttämöprojektit ovat varsin
tuttuja: Isokynä, Pen Lee, Rock & Roll Band, Bluesounds, Sleepy Sleepers,
Dave L. B. Inventive, Leningrad Cowboys, Canpaza Gypsys, Otto Donner ja
Andy McCoy – vain muutamia mainiten. Siis kovin sekakoosteista seurakuntaa;
enin osa on toki tiukan linjan osaajia. Osa on myös outoa, lähes sekopäisesti
koheltavaa sakkia, joiden funktio lienee selvin artistille itselleen, jos hänellekään.

Tai kuten Dave itse sanoo: ”Uralla ei oo mitään tekemistä mun elämän kanssa,
ura on suunniteltu. Varsinkin kun alotin, niin KUKAAN ei suunnitellu MITÄÄN.” Näin
epäilemättä on, mutta Dave siltikin on ehdoton musiikkinsa suhteen ja sitoutuu
projekteihin ankaran paneutuvasti tai ei ollenkaan.

Uravastaisuudesta menestykseen

Aivan täydellisen suunnittelematon tai impulsiivinen Davenkaan tie ei ole ollut,
vaikka häntä ei käy pitäminen perinteisenä karrieerimuusikkona tai tilaustöiden
säveltäjänä. CV on pitkä ja vaikuttava, erityisesti rytmimusiikin alalta, oikeastaan
lähes miltä tahansa musiikin alalta, ja sen Laamasen henkilöhistoriakin todistaa.

Laamanen tuo hittien (Jazzikansa tulee, Pieni ja hento ote, Sitähän se kaikki on,
Kaikki menee seinään, Joo, joo, mä rakastan sua, Annan kitaran laulaa vaan)
taustoitukseen lisäarvoa, jos kohta runoanalyysi ei tunnu olevan hänen vahva
lajinsa, ja kirjoittajan oma näkemys jää melko pinnalliseksi.

Muusikkona Dave on kokenut isot lavat, siinä missä klubit, pienet baarit ja
pubitkin. Hän on tutkinut vakavissaan tehtyjä poikkitaiteellisia projekteja samoin
kuin pilailubändejä. Hän puhuu, jos haluaa, paljon tai vähän, yleensä aika vähän;
kaikki riippuu fiiliksestä, jota ilman ei ole mitään. Tästä ammatillisesta
näkökulmasta kirja antaa kuvaa Daven polveilevasta toiminnasta.

Omaperäinen laulutyyli yhdistyy kuin luonnostaan Bob Dylanin honottavaan nenä-
ääneen, jolle Dave on muutenkin artistina velkaa. Myöhempinä vuosinaan hän on
vetänytkin Hasse Wallin kanssa Dylan-iltoja. Kokonaisuutena Daven oma tyyli on
siksi omailmeinen, ettei sitä käy mallintaminen, eikä kopiointiin ole juuri
lähdettykään.

Sirkus, Vanha & uusi romanssi, Black, Aino, Luuttujengi tulee... Huikeaa
rytmimusiikin nykyhistoriaa Suomesta! Osan ehkä saa lokeroida rock-, blues- tai
pop-laatikoihin, jos haluaa, mutta se on aina Davea.

Jazzin kutsu

Jazzin pariin Dave Lindholm ei ole juuri tuntenut ainakaan tietoista vetoa.
Lauluntekijänä hän silti lienee saanut vaikutteita muun muassa blues- ja
jazzlaulujen tavasta rytmittää sanoituksia ja riimittää niitä, ja yleensä ilmaista
ajatuksia ja tunteita. Suomenkieliset laulutekstit ovat olleet herkullisia
sanaleikkejä (”Kissakala ui vastavirtaan, no joo.”).

Ranskan keveä mustalaismusiikki ja hot club jazz ovat myös antaneet Davelle
vaikutteita säveliin ja teksteihin:

”Joo, täst tulis hitti, mut se ei kiinnosta mua pätkääkään
Makeeta rotutaloo mä en rupee rakentaa,
(Hmu-ut) mäki haluun tätä tanssii,
Aina fandjangoo, tietenkin.” (Fandjango)

Festareilla Dave on ollut arvostettu vieras – yleensä soul- ja bluespohjaisten
bändien laulu- ja kitarasolistina (kuten Enu’s Äänekoski All Stars featuring Pepe
Ahlqvist & Dave Lindholm, Keitelejazz 2010). Poikkeuksiakin linjasta on, kuinkas
muuten; yhtenä niistä Kalliojärvi Jazz & Blues 2014, jossa Dave yllättäen keskittyi
suomenkielisiin lauluihinsa. Yleisön mieleen oli sekin.

Jazzin tärkeä vaikuttaja, Henrik Otto Donner, teki elämänsä viimeisinä aikoina
merkittävää yhteistyötä Daven kanssa, nostaen hänen muutoinkin omintakeisen
musiikkinsa aivan uudelle tasolle.

Mutta se blues! Dave Lindholm on aivan huikea blueskitaristi, ja Laamanenkin
valottaa bluestendenssiä (Pepe, SF Blues, Maria Hänninen). Kirjan olisi kuitenkin
suonut nostavan enemmän esiin juuri Lindholmia kitaristina; laulutekstithän ovat
median kautta tulleet jo lähes yhteiseksi omaisuudeksi ja ne ovat hyvin muistissa.

Vuonna 2006 Dave Lindholm sai ansaitun säveltaiteen valtionpalkinnon pitkästä ja
tinkimättömästä urastaan. Täyteen tuli 35 vuotta ensilevytyksestä. Kolme vuotta
myöhemmin hän sai Juha Vainio -palkinnon, ja Emma-gaalassa 2011 Erikois-
Emman. Silloin häntä luonnehdittiin seuraavasti: ”Aito bluesmies, suomalaisen
bluesin ja rockin peruskallio.”

Ari Laamanen on helsinkiläinen kirjailija ja kustantaja. Hän on työskennellyt
toimittajana muun muassa Lepakkoajan Radio Cityssä sekä Rumbassa. Julkaisuja
tähän asti ovat Tavastia Klubi, Helsinki, Dave Lindholm – levytyksiä 30 vuotta sekä
Matkalla tuntemattomaan – Pelle Miljoona muiden mukaan. Hän pyörittää
LampLiteLtd -pienkustantamoa.

Sivuja Lindholm-stoorissa on paljon, ja tarinaa Davella varmasti riittäisi vielä pariin
jatko-osaankin, jopa painopisteen ollessa itse musiikissa (niin ei välttämättä tässä
teoksessa ole). Ison työn toimittaja epäilemättä on tehnyt kirjansa eteen.
Paperille tarttuneiden tarinoiden skaala vain on lähes kiusallisen lavea. Mukana
on musiikin ammattilaisten näkemyksiä Davesta muusikkona; osa löysää
jutustelua tai silkkaa juoruilua, osa diggaamista.

Diggaajien varaan rakentuvat kirjat kärsivät yleensäkin objektiivisuuden
puutteesta. Elämäkerran pitäisi kuitenkin fokusoida vahvasti itse uraan, vaikka
sankari itse kieltäisikin sen olemassaolon.

Laamanen olisi voinut käyttää hieman enemmän kriittisyyttä ja täyttää toimittajan
tehtäväänsä tiivistämällä rönsyäviä kommentteja ja esittämällä niitä napakasti
omin sanoin, ja myös enemmän kirjoitustekstiä käyttäen. Kirjoitustyyli on
luettavaksi piristävää, koska ihmisten ja tapahtumisen vuo käy voimakkaana.
Toisaalta runsas puheilmaisun lukeminen hieman rasittaa.

Joka tapauksessa tarjolla on kiinnostavaa ja tarttuvaa tarinaa suomalaisen
rytmimusiikin viideltä vuosikymmeneltä. Tärkeä osa sitä on Dave Lindholm,
tietenkin.

ANTTI SUVANTO

Arvio julkaistu alun perin Jazzrytmeissä.

Lamppu Laamanen: Dave Lindholm – tietenkin. WSOY / Johnny Kniga
.

.

Jaa juttu profiilissasi: |