LEVYARVIO
|
8.9.2015
Suiston loistava kuutamo
Atlantalainen bändi Delta Moon tietää, miten
vanhoista aineksista kokataan uutta ja
maittavaa.
Musiikin digitaalisen jakelun tiimoilta on
riittänyt jutunjuurta jo useamman vuoden
ajan, eikä keskustelu taida ihan piakkoin olla
hiipumassa. Itse olen musadiggarina
jäärämäinen "oikeiden" levyjen ystävä. En
yksinkertaisesti jaksa innostua ajatuksesta,
että ostaisin musiikkini pelkkinä bitteinä.
Kansitekstien tiirailu ja mahdollisesti mukana
tulleen vihkon pläräily uuden levyn kuuntelun
kylkiäisenä on peevelin mukavaa hommaa.
|
|
Jäärämäisyyteni varjosta nostaa kuitenkin päätään laiskuus. Sen ansiosta käytän
myös Spotifyta melko ahkerasti. Kuuntelen sieltä usein hyllyssäni oleviakin levyjä.
Joku tietty piisi on niin paljon helpommin ja nopeammin saatavilla tietokoneelta
kuin sadepäivän järjestelyurakkaa ikuisesti odottavasta levyhyllystä. Tästä
johtuen Spotify tuntee musiikkimakuni melko hyvin. Siitä päästäänkin aiheeseen.
Mielestäni Spotifyn paras ominaisuus on levyehdotustoiminto. Se tarjoaa
kuuntelemani musiikin kanssa samantyyppisiä artisteja tutustuttavaksi. Välillä
samankaltaisuudet ovat hyvinkin viitteellisiä, mutta onneksi minulla on laaja ja
arvaamaton musiikkimaku.
Joskus alkuvuodesta minulle ehdotettiin Spotifyn toimesta Delta Mooniin
tutustumista. Sitä kutsuttiin samankaltaiseksi Devon Allmanin kanssa. Tsekkasin
bändin ja pidin kuulemastani. Viime keväänä bändiltä ilmestyi parahultaisesti uusi
levykin, joten pääsin heti arviointihommiin.
Käheätä ja takanojaista
Atlantasta, Georgiasta kotoisin oleva Delta Moon on julkaissut urallaan jo
kymmenisen levyä – seassa pari livetallennettakin. Varhaisin kiekko on vuodelta
2002. Uudesta tulokkaasta ei siis ole kyse. Ei bändin musiikkikaan
pojankoltiaisten puuhastelulta kuulosta. Leimaa antavina elementteinä siinä
soivat laulaja-kitaristi Tom Grayn kuiskaavan käheä laulu ja slidepainotteinen
kitarointi. Molemmista kuuluu läpi eletty elämä – jopa siinä määrin, että en malta
olla nostamatta Chris Reaa vertailukohdaksi. Selkeä soundillinen yhtäläisyys kun
herrojen väliltä löytyy.
Toinen kokoonpanossa vaikuttava alkuperäisjäsen on kitaristi Mark Johnson.
Myös hän on vahvasti liukukitarointiin kallellaan. Nettivideoiden perusteella olen
huomannut, että keikkaoloissa toinen kitaristi on koko ajan putki sormessaan,
eikä molempien samanaikainen liu´uttelukaan lainkaan tavatonta ole. Levylläkin
tuplaslidetystä kuullaan paikoittain. Basisti Franher Joseph ja rumpali Marlon
Patton muodostavat maukkaan takakenoisesti svengaavan komppiryhmän.
Levyn tusinasta raidasta yhdeksän on omaa tuotantoa. Pääasiallisena
piisinikkarina näyttää hääräilleen nokkamies Gray. Musiikillisesti tarjolla on
bluesia ja sen sukuista etelänrokkia. Viimeksi mainittu ei ole sama asia kuin
kitaravallin voimalla jyräävä southern rock, vaan enemmänkin luisutaan jonnekin
Little Featin rentouden suuntaan.
Heti avausraita ”Wrong Side Of Town” näyttää, että rokata voi turhia
paiskomattakin. Kitaroiden yhteispeli toimii hienosti ja jättää maisemaan tilaa.
Seuraavaksi ”Afterglow” tarjoaa notkuvaa New Orleans -rytmiikkaa. Levy siis
alkaa lupaavasti, eikä mitään isompia pettymyksiä myöhemminkään koeta. Eräs
huippukohta on ”Open All Night”. Tekstiltään hauska ja kompiltaan The Doorsin
”Break On Through” -klassikon sukuinen yöbaarin ylistys päästää Grayn
harputtamaankin.
|
|
|
En muista kuulleeni ainuttakaan ”Jelly Roll” -nimistä kappaletta, josta en pitäisi.
Tälläkään kertaa ei niin käy. Tremolokitaralla höystetty puolitempoinen hölkkä
tempaa mukaansa viimeistään hoilausköörin kohdalla. ”Mean Streak” heittää
peliin hieman runsaammin sointuja ja ottaa muuta materiaalia selkeämmin
etäisyyttä blueskaavaan. Mikäli olisin kuullut tämän kappaleen tietämättä
esittäjää, olisin veikannut asialla olevan Chris Rean. Sen vastapainoksi
esimerkiksi ”Nothing You Can Tell A Fool” on silkkaa bluesia, "Mayfly” rokkaa
calemaisesti riehaantumatta, ja tuplaslidetystäkin tarjoava ”Spark In The Dark”
laittaa isomman vaihteen silmään.
Kolme lainakappaletta on valittu taiten ja kuvia kumartamatta. Lienee jopa
luontevaa, että Tom Waitsin ”Lowdown” tarjotaan alkuperäistä hillitympänä.
Myös ”Down In The Flood” on suoristunut hieman Bob Dylanin ja The Bandin
näkemyksestä – vähän niin kuin alkuperäinen hiekkatie olisi asfaltoitu. Molemmat
kappaleet sujahtavat luontevasti Delta Moonin oman materiaalin sekaan. Skip
Jamesin ”Hard Time Killing Floor Blues” lankeaa hieman turhaan kaiutteluun ja
kikkailuun, mutta on toki kelpoisa sekin. Hyvä piisihän on hyvä piisi; ei coveria ole
järkeä tehdä alkuperäistä apinoiden.
Olen tämän levyn parissa viime aikoina viihtynyt, ja uskallan suositella ryhmästä
innostumista muillekin. Delta Moon ei sinällään tarjoa mitään uutta, mutta tietää
mitä kokata tutuista aineksista. Se jos mikä on hieno taito.
Jokunen aika sitten Spotify muuten ehdotti kuunneltavaksi bändiä nimeltä
Swamp Cabbage. Siitä löytyisi samankaltaisuuksia Delta Moonin kanssa. Ehkä
niinkin, mutta minun mielestäni se kuulostaa enemmän eräältä pieneltä
teksasilaistelta boogietriolta. Siitä kuitenkin lisää joskus toiste.
MARKO AHO
Delta Moon: Low Down. Jumping Jack Records, 2015
Tom Gray (laulu, lap steel, kitara, koskettimet, huuliharppu), Mark Johnson
(kitara, taustalaulu), Franher Joseph (basso, taustalaulu), Marlon Patton
(rummut, lyömäsoittimet)
Vierailijat: Anna Kramer (taustalaulu), Francine Reed (taustalaulu)
Linkki: Delta Moon
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2015
.
|
|
