Blues-Finland.com - Keikka-arvio - Dr Feelgood ja Wentus Blues Band Tampereella

KONSERTTIARVIO

1.9.2015

Dr Feelgood Tampereella. Kuva: Marko Aho

Vanhojen reseptien varassa
Dr Feelgoodin nykyinen kokoonpano kantaa legendaarista nimeä
kunniakkaasti. Tampereella pidetyllä keikalla rokkasi myös merkkipäiviin
valmistautuva Wentus Blues Band.

Dr Feelgood ja Wentus Blues Band tekivät heinä-elokuun vaihteessa pikaisen
yhteiskiertueen Suomessa. Jossain mainoksessa silmääni osui aiheen tiimoilta
otsikko Naughty Rhythms. Siitä huolimatta rytmit eivät erityisen ilkeiksi ainakaan
Tampereen-keikalla yltyneet. Kumpikin ryhmä satsasi pääasiallisesti hyvään
meininkiin ja rokin riemuun.

Alkuperäinen, vuonna 1971 perustettu Dr Feelgood on ilmiö. Sitä muistellaan ja
matkitaan laajalti edelleen. ”Ylilääkäri” Lee Brilleaux oli kiistaton keulakuva,
mutta bändin sointi muokkaantui pitkälti kitaristien viemänä. Ilahduttavan
persoonallisia kitaramiehiä tohtorointihommiin löytyikin. Henkilökohtaisesti olen
aina (vaikka nuorelta iältäni en heistä tuoreeltaan diggaamaan ehtinytkään)
pitänyt erityisesti Wilko Johnsonin ja Gypie Mayon aikakausista.

Dr Feelgoodin klassisimman materiaalin kirjoittanut Johnson erotettiin vuonna
1977. Hänen tilalleen tuli Mayo, joka mahdottomalta tuntuvassa paikassa hoiti
homman himaan. Bändin sointi muuttui vaihdoksen myötä paljon, mutta ei liikaa.
Näiden kahden kitaristin ja alkuperäisen komppiryhmän aikana asetettiin rima
tulevaisuutta silmällä pitäen hyvin korkealle. Siellä se on viimeiset kolme
vuosikymmentä saanut ollakin.

Seitsemän vuotta tohtoroituaan Mayo lähti. Hänen seuraajansa Johnny Guitar
kävi tohtorin virassa vain pistäytymässä. Hän oli mukana vuoden verran ja yhden
levyn ajan. Näin ollen herra Guitar ei ehtinyt edeltäjiensä kaltaista kädenjälkeä
sointiin jättää, vaikka mainion levyn bändin kanssa tekikin.

Vuonna 1984 Feelgoodin kokoonpano uudistui laulusolisti Lee Brilleaux'ta lukuun
ottamatta täysin. Komppiryhmäksi tulivat (yhä bändin perintöä vaalivat) rumpali
Kevin Morris ja basisti Phil Mitchell. Kitaristiksi valikoitui Gordon Russell.
Myöhempinä aikoina Russell on osoittanut olevansa monipuolinen tekijämies.
Feelgoodin suurehkot saappaat taisivat kuitenkin hieman hölskyä hänen
jaloissaan. Symbolisille syylingeille olisi ollut tarvetta.

Dr Feelgood oli tullut persoonallisesti rokkaavasta meiningistään tunnetuksi,
mutta uudistumisen myötä yleisilme muuttui aiempaa tavanomaisemmaksi. Parin
klassiseen bluesiin nojanneen levyn jälkeen bändin soundikin päivittyi kasarille
luonteenomaisin luontaisenkaltaisin aromein. Se ei ole ainakaan meikäläisen
lempikohta tästä tarinasta.

Paluu juurevamman ilmaisun pariin tapahtui yhdeksänkymmentäluvun
vaihteessa. Silloin nykyinen kitaramies Steve Walvyn astui remmiin. Hän sopi
ryhmään ilmeisen hyvin. Siitä osoituksena voidaan pitää Walvynin kolmannella
keikalla taltioitua ja myös kuvallisena versiona julkaistua livelevyä. Meno sillä on
terhakkaasti rokkaavaa.

Bändi ehti yhdeksänkymmentäluvulla tehdä vielä kaksi studiolevyä ennen Lee
Brilleaux'n kuolemaa vuonna 1994. Siihen päättyi Dr Feelgoodin taival – vaikkakin
vain siltä erää...

Uusi tuleminen

Monien mielestä Dr Feelgoodin taru olisi saanut loppua (ja jonkun mielestä
loppuikin) ”Brillon” kuolemaan. Vuotta myöhemmin bändi kuitenkin kasasi rivinsä
uudelleen. Tovin toisaalla vaikuttanut Mitchell palasi Walvynin ja Morrisin
seuraksi. Laulajaksi tuli rouheaäänien Pete Gage, joka pysyi bändissä
vuosikymmenen loppumetreille.

Vuonna 1999 bändi saavutti nykyisen olomuotonsa, kun laulajaksi vaihtui Robert
Kane. Siitä lähtien tämä, jälleen Suomessa poikennut, ryhmä on kiertänyt
maailmaa ja julkaissut jokusen levynkin. Erityisen sinnikkäästi eteenpäin se ei
kuitenkaan ole pyrkinyt. Nyky-Feelgood on tyytynyt lähinnä lämmittelemään
vanhoja suosikkeja. Livelevyn lisäksi ilmestyneistä studiolevyistä toinen sisältää
Chess Recordsin katalogista poimittuja suosikkeja ja toinen Feelgoodin
klassikoita uudelleen soitettuna.

Hittiputki Klubilla

Kierrätykselle näyttää olevan kysyntää. Myös bändille on selkeä tilaus.
Tampereen Tulliklubille oli nimittäin kerääntynyt vallan runsaasti väkeä, joka myös
innostui tohtoroinnista. Mikäpä se toisaalta on hyvästä rokista innostuessa!
Feelgood-muottiin sovitetun ”Hoochie Coochie Manin" jälkeen siirryttiin tutumman
reseptinipun pariin. Setissä tuli hittiä hitin perään: ”Milk And Alcohol”, ”See You
Later Alligator”, ”Roxette”...

Vaikka hieman epäilevin mielin keikalle menin, pakko on myöntää, että bändi toimi
hyvin. Komppiryhmän kolmenkymmenen vuoden yhteinen taival kuuluu soiton
saumattomuutena. Phil Mitchell intoutuu bassoineen ottamaan välillä
vapauksiakin, mutta Kevin Morrisin rummutuksessa hyvä hyötysuhde on
arvossaan. Vaikka piisit rokkaavat niin maan perusteellisesti, hän kannuttaa
maltillisin ottein turhia hötkyilemättä. Fillailun voi kätevästi korvata vaikka
lattiatomiin mäjäytyksellä – ja homma toimii.

Bändin solisti osoittautui heikoimmaksi lenkiksi. Robert Kane ei onnistunut
esityksellään vakuuttamaan. Puuttumaan jäävän karisman korvaaminen
jälkipunkmaisella angstilla toimii ehkä muissa ympyröissä, mutta bluesbändin –
jopa Dr Feelgoodin – keulilla se näyttää vähän hassulta. Alusta alkaen olikin
selvää, että ryhmän ykköstykki on Steve Walwyn. Kitaristi tuuttasi Klubilla
menemään ihailtavalla vimmalla. Myös Kane taisi olla perillä voimasuhteista,
koska väistyi useiden soolojen aikana taaemmas. Hidas ”Down By The Jetty
Blues” alleviivasi Walwynin aseman. Kappale venähti sooloineen yli
kymmenminuuttiseksi: ja kyllä siinä kuulkaas kitaraa luukutettiin! Parit slidepiisit
näyttivät Walwynin omaksuneen entisen pomonsa Lee Brilleaux'n perusasioissa
pysyttelevät otteet. ”Rollin' And Tumblin'” ja ”Back In The Night” olivat
kitaroinniltaan varsin suorasukaisia.

Pitkä ilta päätyi vauhdilla. ”Give Me One More Shot”, ”Boney Moronie” ja ”Route
66” saivat perinteiseen tyyliin mausteekseen hieman ”Tequilaa” (aivan kuten
bändikin). Ja se oli siinä. Keikan jälkeen oli pakko todeta, että vaikka bändin
nimen käytöstä voi nykyisellään olla montaa mieltä, kyllähän nämä herrat
tohtoreita ovat siinä kuin Öhmanin Callekin. Erityisesti peruskolmikon patu-
uskottava rokkaus oli nautittavaa seurattavaa. Nykyään monet ihan oikeastikin
olemassa olevat bändit soittavat vain vanhaa tuotantoaan. Pitäkööt siis tämäkin
ryhmä Dr Feelgoodin perintöä hengissä.

Kohta kolmekymppiset

Feelgoodin komppikaksikko on soittanut yhdessä himpun verran yli kolme
vuosikymmentä. Klubilla illan avannut Wentus Blues Band saavuttaa saman
rajapyykin ensi vuonna. Wentus on yksi maamme uutterimpia blues- ja
rootsbändejä. Se on rundannut tolkuttoman määrän ties kenen kanssa ja omana
itsenäänkin. Bändi on ollut niin ahkera, että onkohan matkan varrelle mahtanut
oikein niitä rilluvuosia mahtuakaan – ei ainakaan kovin lujaa putkea.

Kinaret, Riippa ja Hjerppe

Jokunen vuosi sitten Wentus otti aikalisän, puuhaili pari vuotta muuta ja
aktivoitui viimesyksyisen Duke Robillard -yhteiskiertueen myötä uudelleen.
Tauko teki ilmeisen hyvää. Heidän soitossaan aina tiukkuuden rinnalla kulkenut
rentous on viime aikoina korostunut. Silti bändin ote ei suinkaan ole löystynyt.
Osaltaan asiaan vaikuttaa varmasti se, että tauon aikana rumpaliksi vaihtunut
Daniel Hjerppe on irtonaisen svengaava soittaja. Muilta osin kokoonpanossa on
tuttuja naamoja. Alusta asti mukana olleiden Robban Hagnäsin (basso) ja Niko
Riipan (kitara) lisäksi ryhmään kuuluvat laulaja Juho Kinaret ja kosketinsoittaja
Pekka Gröhn.

Feelgoodin keikkojen aikoihin Gröhn oli kiireinen toisaalla, joten häntä tuurasi
bändin pitkäaikainen kitaristi Kim Vikman. Virallisena jäsenenä Vikman tuppasi
monesti jäämään hyvinkin huomaamattomaksi, mutta vierailijastatuksen turvin
häntä nostettiin nyt erityisen ahkerasti esille.

Tuota pikaa toisen soololevynsä julkaiseva Robban mainosti spiikeissään Wentus
Blues Bandin tulevia kolmekymppisiä. Sen tiimoilta on ensi vuonna luvassa
ainakin uusi levy ja juhlakeikka. Tarkempaa tietoa ei luonnollisestikaan vielä
kerrottu, mutta jokainen voi katsoa ”Family Meeting” -dvd:ltä, millaiset pirskeet
bändi järjesti kaksikymppisillään. Mielenkiinnolla odotamme, mitä tuleman pitää
tällä kertaa.

Ainakaan Tampereella ei ole kovinkaan tavallista, että lämmittelybändi
taputetaan ennen ulkomaan eläviä takaisin lavalle, mutta niin vain kävi. Eikä se
mikään ihme ole. Wentus Blues Band on niitä ryhmiä, joiden keikalla tulee
väkisinkin hyvälle tuulelle.

MARKO AHO

.

Jaa juttu profiilissasi: |

Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2015
.

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA