Claptonin suurimmat synnit ovat valkoinen ihonväri, englantilaisuus sekä tosiasia,
että hän on taitava soittamaan kitaraa. Jos nämä piirteet eivät saa ahdasmielisiä
musiikkipoliiseja kuvotuksen tilaan, voidaan listaan lisätä se, että hän on leipänsä
eteen soittanut myös poppia. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan ole yksin hänen
ongelmansa. Esimerkiksi Chuck Berry on tehnyt koko uransa dollarinkuvat
silmissään, ja itse Muddy Waterskin kosiskeli aikoinaan rokkiyleisöä puolelleen
laskelmoidulla "Electric Mud" -levyllä.
Vaikka monen muun juurimusiikkiin suuntautuneen tavoin pidän Claptonin pop-
hittejä kuten "My Father's Eyes" kamalana roskana, en suostu luopumaan
viehtymyksestä herra Slowhandiin.
Clapton on avittanut useiden alkujaan isolta yleisöltä varjoon jääneiden blues-
legendojen, esimerkiksi Otis Rushin ja Buddy Guyn, uria uuteen lentoon. Hän on
tehnyt erityisen ison työn Oklahoman yksinäisen suden J.J. Calen eteen. Calen
underground-helmistä (Cocaine, After Midnight) tuli Slowhandin käsittelyssä
maailmanhittejä. Menestys johti isoihin rojaltituloihin ja elinikäiseen ystävyyteen.
Slowhand maksoi pitkään velkaa – henkistä ja taloudellista – riippuvuutensa
vuosikymmenistä. Heroiinikoukusta hän rimpuili jo ajat sitten, joskin
huumehelvettiä seurasi vaikea alkoholismi. Pop-musiikilla kootut miljoonat
mahdollistivat vihdoin taiteellisen riippumattomuuden 90-luvulla; sen jälkeen on
renkutus jäänyt, ja levytykset ovat olleet läpeensä juurevia.
Vuonna 1992 Claptonilta julkaistiin Music Televisionin suosittuun sarjaan kuulunut
livelevy "Unplugged". Se oli erilainen maailmanmenestys: omien kappaleiden
akustisten sovitusten lisäksi massayleisön tietoisuuteen nousivat esimerkiksi
Snooks Eaglinin ja Bessie Smithin tunnetuiksi tekemät klassikot. Vakuuttavia
albumeja ovat olleet muun muassa B.B. Kingin tähdittämä "Riding with the King"
(2000) sekä Robert Johnsonin modernisoiduista kappaleista koostuva "Me and
Mr. Johnson" (2004).
Blues ottaa roolia
Vanha kaveri J.J. Cale tuli uudestaan vahvasti kuvaan muutama vuosi sitten.
Yhteislevy "Road to Escondido" (2006) nousi jälleen kerran suosituksi, ja se sai
myös musiikkimaailman himoitumman kunnianosoituksen, Grammy-palkinnon. Cale
jatkoi Ericin retkueessa, kun viimeisimmän albumin kasaaminen alkoi. Tällä kertaa
prosessi vei Slowhandin keskiöön, mistä kertoo myös uuden levyn nimi, "Clapton".
Albumi jatkaa pitkälti edeltäjiensä linjaa. Blues on vahvemmassa roolissa kuin
vuosiin. Bluesin laulukirjasta tehtyjen löytöjen ohella kuullaan parit klassikot.
Myös jazz on tyylikkäästi mukana. Populaarirenkutuksia ei mukaan mahdu, eikä
ole syytäkään.
Levyn ainoa varsinainen originaalikappale on "Run Back to Your Side". Claptonin
ja Doyle Bramhall II:n säveltämä biisi on vetävää bluesia, kuin "Rollin' and
Tumblin'" kulmat suoristettuina. Klassikko-osastoa edustavat Snooky Pryorin
"Judgement Day" ja Little Walterin "Can't Hold Out Much Longer". Onnistuneissa
tulkinnoissa vaativista harpputehtävistä vastaa aina luotettava Kim Wilson.
Parhaat blues-vedot löytyvät kuitenkin vähemmän tunnetuista kappaleista.
"Traveling Alone" menee luihin ja ytimiin. Siitä pitävät huolen iholle tuleva kitara
sekä Claptonin kutsuvan hoilottava laulusuoritus. Biisi on Lil' Son Jacksonin
käsialaa. Toisen vähemmän tunnetun hahmon – Lane Hardinin – biisi "Hard Times
Blues" saa erikoisleimansa Ericin mandoliinista.
Ennen kaikkea tribuutti
Amerikkalaisen rytmimusiikin parhaita perinteitä henkivät uskottavasti myös New
Orleans -tyyliset kappaleet sekä varsinaiset jazz-vedot. "Crescent Cityn"
suurmies Allen Toussaint (piano) varmistaa loistavan soinnin biisillä "When
Somebody Thinks You’re Wonderful". New Orleansiin viittaa tunnelmaltaan myös
"That’s No Way To Get Along" - vaikka säveltäjä, unohdettu blues-hahmo Robert
Wilkins, onkin Mississippin Hernandosta!
Irving Berlinin "How Deep Is The Ocean (How High Is the Sky)" on
hienotunnelmaista jazzia. Eric laulaa lämpöisesti, ja Wynton Marsalis kruunaa
komeuden trumpetillaan. Myös "Rockin' Chair" jazzaa tyylillä.
J.J. Calen vanhoja biisejä tulkitaan kaksin kappalein: "River Runs Deep" ja
"Everything Will Be Alright". Paremmin onnistuu ensin mainittu. Siitä ansaitsee
erityiskiitoksen Walt Richmond urkutyöskentelyllään.
Jotta kokonaisuus ei olisi täydellinen menestys, vanhan heilan Sheryl Crow'n
kanssa äänitetty "Diamonds Made from Rain" on mannaa Clapton-skeptikoille.
Kappale edustaa jokseenkin sitä sokerista kuonaa, jota Clapton
iskelmävuosinaan suolsi. Vanha ranskalainen henkäily "Autumn Leaves" (Les
feuilles mortes) ei myöskään ole kovin vakuuttava.
Parin heikon raidan lisäksi moitteet ovat paikallaan siitä, ettei omaa materiaalia
ole uudella levyllä enemmän. Myös kesto, neljätoista kappaletta ja runsas tunti,
on liikaa.
"Clapton" jää kokonaisuutena reippaasti plussan puolelle. Albumi tursuaa
loisteliasta muusikontyötä. Vaikka lähes koko materiaali on cover-aineistoa, on
levy nimetty pelkistetysti esittäjän mukaan; aivan kuin Clapton haluaisi sanoa,
että kaikista omista klassikoistaan huolimatta muiden palvominen ja jäljittely on
eniten häntä itseään. Ennen kaikkea levy "Clapton" onkin musiikillisten mestarien
edessä hiljentyvän artistin kunnianosoitus suuruuksille, tutuille ja hieman
tuntemattomammillekin.
PASI TUOMINEN
Eric Clapton konsertoi Helsingissä 6.6.2011. Paikkana on Hartwall Areena.
Eric Clapton: Clapton. Reprise Records, 2010
Eric Clapton (laulu, kitara, mandoliini), Jim Keltner (rummut), Willie Weeks (basso),
Derek Trucks (kitara), Walt Richmond (koskettimet), J.J. Cale (kitara), Sheryl Crow
(laulu), Allen Toussaint (piano), Steve Winwood (urut), Wynton Marsalis
(trumpetti), Trombone Shorty (pasuuna), Doyle Bramhall II (kitara), Kim Wilson
(huuliharppu), Paul Carrack (Hammond), Sereca Henderson (urut), London
Session Orchestra (jouset), Nikka Costa (taustalaulu), Terry Evans (taustalaulu),
Willie Green, Jr. (taustalaulu), Lynn Mabry (taustalaulu), Arnold McCuller
(taustalaulu), Debra Parsons (taustalaulu)
Tuottajat: Eric Clapton, Doyle Bramhall II, Justin Stanley
Linkit: Eric Clapton, Warner Bros & Reprise Records.
|
