Blues-Finland.com - Erik Valkama

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

HAASTATTELUSSA ERIK VALKAMA

24.8.2011

"Blues ei ole pelkkää Mustang Sallya ja Sweet Home Chicagoa"

Bändit vaihtuvat, oma tyyli pysyy
Erik Valkama ravisteli suomalaista roots-elämää Scratch-yhtyeen
nokkamiehenä 90-luvulla. Nyt hän paiskii päätöikseen Dingon kitaristina.
Blues on aina sydäntä lähinnä.

Kanadassa asti suosiota saaneen Scratch-yhtyeen toinen perustaja Erik
Valkama tunnetaan tällä hetkellä ehkä parhaiten Dingon kitaristina. Miehellä on
kuitenkin takanaan pitkä ura, jota sävyttää vahva blues. Van Halen ja Elvis
sytyttivät rakkauden musiikkiin Erikin ollessa 8-vuotias.

- Mutsilla sattui olemaan jollain c-kasetilla peräkkäin Elviksen "Baby I Don't Care"
ja Van Halenin "You Really Got Me". Mä sytyin niihin heti. Vedin sellaisen
johtopäätöksen, että suomenkielellä lauletaan, kun harjoitellaan ja opetellaan.
Sitten kun on oppinut kunnolla laulamaan, siirrytään "laulukieleen". Enhän mä
silloin tiennyt, että se on englantia, vaan kutsuin sitä "laulukieleksi", Erik
hymähtää.

Hän kertoo käyneensä jonkun aikaa klassisen kitaransoiton tunneilla, mutta että
ei voinut sietää tunneilla soitettavia kappaleita.

- Sitten mä ajattelin, että okei, nää täytyy vaan nyt opetella. Enkä tietenkään
uskaltanut kysyä opettajalta, että milloin me aletaan soittaa ihan oikeeta musaa…

Parin vuoden jälkeen tuli täysi stoppi. Nuori muusikonalku lopetti kitaransoiton
kokonaan. Uudelleen into oppimiseen syttyi, kun W.A.S.P, Dio ja muut tulivat
rytinällä julkisuuteen 80-luvulla. Silloin Erikille oli jo selvää, että musiikki tulee
olemaan hänelle leipätyö.

Vaughania sointu soinnulta, kahdeksan tuntia päivässä

- Juttuhan meni niin, että mä ihailin aina Elviksen kuvia, kun sillä oli niissä yleensä
kitara, akustinen siis. Meni vuosia, ennen kuin tajusin, että hitto, sehän ei ite
soitakaan niitä biisejä, saati että soittais niitä akustisella. Sen jälkeen mä aloin
vinkua sähkökitaraa ja kun sain sen, aloitin uudestaan soittotunnit. Pääsin
Lampisen Arin tunneille joksikin aikaa, mutta sitten Boycott löi läpi ja Arilla alkoi
kiireet.

Raskaan sarjan treenaamisen kausi alkoi oikeastaan vasta armeijassa. Valkama
kävi päällystöopiston; koska paikka muistutti hiukan sisäoppilaitosta, aikaa
harjoitteluun löytyi toisella tavalla kuin puolustusvoimien ulkopuolisessa arjessa.
Hän kertoo niin olosuhteiden kuin tilojenkin olleen hyvät harjoittelua ajatellen ja
alkaneensa soitella myös pianoa tuona aikana.

- Mä bongasin Stevie Ray Vaughanin oikeastaan vasta hänen kuolemansa
jälkeen. Se kolahti kyllä lujaa ja heti. Porilainen kitaristi Seppo Tyni antoi mulle
tunteja kerran viikossa ja mä treenasin aivan hulluna koko 90-luvun. Kuuntelin
Vaughanin biisejä sointu soinnulta ja pyrin pääsemään samaan. Siihen aikaan tuli
helposti treenattua jopa kahdeksan tuntia päivässä.

Ammattimuusikolla on harvoin hetkiä, jolloin mielestä saa täydellisesti pyyhittyä
soinnut, uusien biisien raakileet ja keikkapäivämäärät. Erik myöntää jopa
metsässä kävellessään tai halkoja hakatessaan pyörittelevänsä työasioita.

- Osaan mä rentoutuakin. On mulla pari juttua, missä mä katson kyllä unohtavani
noi täysin. Kun pelaan pojan kanssa futista ja painellaan pallon perässä kentällä,
niin siinä ollaan kyllä kaikki 6-vuotiaita… Ja on mulla sitten sellainen oma pieni
ryytimaa, jota mä yritän välillä vähän hoidellakin, Erik tunnustaa.

Scratchin aika

Erik muistelee Scratchin perustetun vuoden 1993 paikkeilla, yhdessä basisti
Markku Vainio-Pekan kanssa. Trioon kuului myös rumpali, joita bändin toiminta-
aikana porukassa piipahti useampia. Hän korostaa, että kyse ei ollut
osaamisesta. Scratchin kanssa ovat keikkailleet monet arvostetut rumpalit, kuten
Hannes Pirilä, Ari Toikka, Risto Niinikoski, Juppo Paavola ja Tomi Saarinen.

- Meillä taisi olla bändin toiminta-aikana ainakin 13 eri rumpalia. Se oli selkeesti
vähän tuulinen paikka. Mä olen kyllä tavannut kavereita jälkeenpäin ja tyypit on
sanoneet, että se mun koulu oli aika hyvä… Mä olin silloin aika vaativa
työnantaja, Erik virnistää.

Tiettyä perfektionismia on havaittavissa siinäkin, miten Valkama kertoo
reagoivansa keikalla sattuneeseen virheeseen.

- Etenkin jos keikan alkupuolella sattuu joku moka, jota yleisö ei välttämättä
edes huomaa, niin mulle iskee kauhee masis. Ja sit se on yhtä taistelua keikan
loppuun asti. Kyllä yleisöstäkin saattaa joku kommentoida jälkeenpäin, että soitit
muuten väärin. Mun mielestä pitääkin tulla sanomaan, jos on aiheellista. Pitää
kans muistaa, että kitaristikin tekee lavalla työtään. Aina ei voi olla hyvä päivä.

Hän mainitsee Scratchin vuosien olleen kaikkineen hienoa aikaa, joskin myös
välillä raskasta.

- Se oli aikamoista menoa kyllä. Tehtiin noin sata keikkaa vuodessa, kolmasosa
niistä ulkomailla. Meillä oli pieni suksee Kanadassa, tehtiin kolme eri rundia siellä,
festareita ja sen sellaista. Pisin kiertue oli kuutisen viikkoa.

Erik kehuu Kanadan-kiertueiden olleen loistavan koulun koko bändille. Pitkien
välimatkojen lisäksi keikkavaatimukset eroavat Suomesta selvästi.

- Siinä missä täällä soitetaan pari settiä illan aikana, siellä vedettiin keikka joka
ilta ja yleensä viisi kolmen vartin settiä!

Jamien kautta pestejä kiertuebändeihin

Vuonna 2000 Suomen Puolustusvoimat asetti miehen valinnan paikan eteen.
Scratchin kanssa keikkaillessaan ja muita musiikkiprojekteja hoidellessaan Erik oli
varsin luovasti käyttänyt kaikki lomat, virkavapaat sun muut pekkaset, joita
puolustusvoimien palveluksessa oli mahdollista hyödyntää. Viimein mieheltä
kysyttiin: "Kumpi se Valkama nyt haluaa olla: sotilas vai kitaristi?" Erik valitsi
kitaristin uran, muutti Turkuun ja alkoi samantien isännöidä jameja sittemmin
ovensa sulkeneessa Bluestock-baarissa.

Erik Valkaman uralta löytyy useitakin pidempikestoisia jaksoja jami-isäntänä.
Tampereen Henry's Pubissa hän veti "featuring clubia" Lauri Porran ja Hannes
Pirilän kanssa kokoamansa house bandin voimin. Vieraina nähtiin muiden muassa
Dave Lindholm ja Heikki Silvennoinen. Jameilla on ollut useaan kertaan
tekemistä Erikin uran uusien suuntien kanssa. Turun Downtownissa järjestetyn
featuring clubin vieraaksi kutsuttiin vuorollaan myös Veeti Kallio.

- Sen jälkeen Veeti buukkas meidät bändiksi kiertueelleen ja mä tein jonkun
aikaa keikkaa Veetin kanssa myös duona. Sama homma kävi Tommi Läntisen
kanssa. Hän pyysi mut bändiin klubiesiintymisensä jälkeen. Ja sama homma taas
Bomfunk MC:n kanssa, kun Ari Toikka pyysi mukaan. Tässä on kyllä joku kaava
nähtävissä, naureskelee Erik.

Jamien isännöinnistä Valkama ei ole luopunut vieläkään. Tampereen Hullussa
Porossa aloitellaan jälleen featuring club -iltoja. Yllättävää on se, että teemana
on tällä kertaa suomalainen iskelmä.

- Mulla on aina ollut tommonen perversio, että olen halunnut kokeilla
iskelmähommaa. Parasta jutussa on se, että nää clubit alkaa jo kello 18. Ei
tarvitse olla passissa koko yötä.

Erik kertoo opettelevansa juuri Kari Tapion biisejä. Seuraavana on vuorossa
Agents.

Muusikko ei ole koskaan valmis

Vaikka pesti Dingon kitaristina on työllistänyt miehen jo kuusi vuotta, hänellä on
aikaa muuhunkin. Vesa Karhun kanssa perustettu kokoonpano The Huligans
(kuvassa alla) on hänelle tärkeä. Bändi keikkailee harvoin - alle kymmenen
keikkaa vuodessa - mutta uusi levy putkahti markkinoille viime vuoden syksynä.
.

- Joo, keikkaillaan vähän mutta harkitusti. Pyritään siis aina saamaan keikka
paikkaan, jossa on varmasti porukkaa. Eihän tyhjille seinille oo kiva soittaa, Erik
toteaa.

- Ja koko ajanhan mä haaveilen siitä ihan oman musan teosta. Vesa tekee pitkälti
Huligansin biisit. Mutta juuri nyt siihen ei tahdo olla aikaa. Omien biisien
säveltäminen ja sanoittaminen vaatii niin hirvittävän paljon… Muutenkin olis
hienoa, että olis enemmän aikaa treenata ja opetella oikeasti soittamaan, Erik
lataa ja lisää, ettei kitaristi ja muusikko ole koskaan valmis.

Hän arvelee, että 50-luvun musiikki on edelleen se, mistä hän pitää eniten. Ja
että SRV:n vaikutusta ei voi välttää.

- Kun mä kuulin Stevie Ray Vaughanin ekan levyn, niin sehän oli sitä rootsia: rock
& roll ja blues ja äärimmäisen hieno kitaransoitto. Ajattelin vaan, että kylläpä äijä
soittaa yksinkertaisesti, mutta sairaan hienosti. Sitähän mä tosiaan apinoin sitten
ja opettelin niitä sooloja pilvin pimein.

Vaikka blues on sydäntä lähinnä, ei Valkama koe ristiriidaksi soittaa Dingossa,
joka musiikinlajiltaan eroaa melkoisesti bluesista. Oma tyyli on oma tyyli, oli
kokoonpano sitten mikä tahansa.

- Soitan mä sitten Dingossa tai missä vaan, niin jos mä näen, että tässä on
paikka bluesille, kyllä mä vedän sen siihen. Tietty onhan siinä rajansa. Aika
helposti se kyllä lähtee. Solistit on kyllä diggailleet. Tai ainakaan kukaan ei oo
sanonut, että "Hei, älä tee tommosta…"

Asettuminen Tampereelle helpotti työntekoa

Valkama vaihtoi kotikaupunkia lyhyen Turussa vietetyn ajan jälkeen jälleen 2001.
Nyt matka vei Tampereelle. Syynä oli pääosin se, että Turusta oli huomattavasti
vaikeampaa saada töitä. Keikoille lähtiessä matka vei turhan usein ensin junalla
Tampereelle. Vasta siellä hypättiin keikkabussiin ja päästiin tien päälle.

- Jostain syystä Turusta puuttuu tietty keikkakulttuuri. Jengi ei käy viikolla yhtä
paljon baareissa eikä klubikeikoilla. Tampereella tietyt mestat on esimerkiksi
maanantaina tupaten täynnä ja niitä keikkamestoja on aivan järjettömästi. Siellä
jengi jaksaa kuunnella ja tykkää livekeikoista.

Puhtaan bluesin soittamisella on Suomessa muutenkin vaikea elää. Moni joutuu
tekemään myönnytyksiä uransa edistämiseksi. Poikkeuksiakin löytyy. Erikin listan
kärki omista suomalaisista suosikeista syntyy nopeasti.

- Dave Lindholm on selkeesti Suomen ainoa oikea blues-kitaristi. Dave on pitkän
linjan mies, joka on painanut koko ajan omalla stailillaan ja välittämättä siitä,
tuoko se leipää pöytään vai ei. Tehnyt just niin kuin se ite haluaa. Toinen on
Marzi Nyman, hän on Suomen lahjakkain muusikko. Eiks toi ollut aika tyhjentävä
perustelu?

- Ja tietenkin Alppu (Albert Järvinen). Ei tarvitse kuin kuunnella Hurriganesin
levyjä, sieltähän se syy löytyy.

Koskaan ei saa luovuttaa

Suomibluesin haastavuuden takana Valkama näkee isoimmaksi syyksi ihmisten
vähyyden. Blues on Suomessa marginaalimusiikin roolissa. Kannattajia on
yksinkertaisesti liian vähän. Erik arvelee, että blues merkitsee suomalaiselle
keikkayleisölle monesti vain "Mustang Sallya" tai "Sweet Home Chicagoa". Turhan
iso osa illan aikana soitetuista kappaleista menee vähän ohi, koska yleisö ei
tunne niitä.

- Monta kertaa paikalle eksyneet kyllä jää silti kuuntelemaan ja diggailee. Mutta
ei ne välttämättä ajattele sitä, että ovat kuuntelemassa bluesia.

Koko homman perustana Valkama haluaa korostaa sitkeyttä ja kovaa työtä.
Hänellä on aloitteleville bändeille ja kitaristeille vain yksi neuvo: Ei saa luovuttaa.
Ikinä.

- Alotettiin Scratchin kanssa samoihin aikoihin Lauri Tähkän ja Elonkerjuun
kanssa. Niillä oli ihan hirveet määrät keikkoja ja silti läpimurtoa sai odottaa
kymmenen vuotta. Eli ei vaan saa luovuttaa. Pelkästään keikkojen saaminen on
tosi vaikeaa. Kontaktien hakeminen on pirun hankalaa. Rahalla tietty pääsee aina
jonkun verran eteenpäin. Pitää vaan tarjota joka paikkaan itseään, ihan koko
ajan. Tiukkaa häiriköintiä, jollei nyt ihan päivittäin, mutta niin kauan yritetään,
kunnes tulee selkeä kyllä tai ei. Niin kauan mäkin aina pommitin... soitin ja
loppujen lopuksi pakotin ottamaan keikan!

PIIA LEINO

Linkit: Dingo, Huligans

.

Jaa juttu profiilissasi: |